Ympäristön muuttuessa tarvitaan uusia paikannimiä ja vanhojakin joudutaan muuttamaan. Näin on ollut aina, mutta nyt olemme tulleet uuteen vaiheeseen, joka jättää entisen nimeämiskulttuurin varjoonsa. Aiemmat nimeämisperinteet ja -järjestelmät ovat katoamassa. Maanviljelysyhteiskunnassa nimiä annettiin pikkuhiljaa tarpeen mukaan paikan omistajan, käytön, ulkonäön ja muiden luontaisesti tarjoutuvien yksilöivien piirteiden perusteella. Hartiapankki- ja huvilarakentajat ristivät paikkoja voiman tunnossa näyttävin tai siunausta toivovin nimin (esimerkiksi Antinhovi, Onnela). Kuntien kaavoitusmonopoli toi mukanaan viranomaisvetoisen paikkojen nimeämisen, joka on ollut systemaattisuuteen pyrkivää nimistönsuunnittelua. Siinä kiinnitetään huomiota mm. nimikokonaisuuden toimivuuteen ja koordinointiin, paikallisten perinteiden vaalimiseen ja kaupunkikuvan luomiseen, ja nimistö teemoitetaan usein aihepiirinimiksi.

Nimet rahasampoina

Niin kuin kaupunkirakentamisen niin nimistönkin ”aatehistoriassa” elämme nyt kasvavan markkinatalouden, konsulttien ja ns. kiinteistökaavoituksen aikoja. Yritysmaailmassa on nimien tärkeys entisestään korostunut. Hyvä toki niin, mutta... Yritykset saattavat nimittäin vaihtaa lähes yhtä mittaa nimiään parasta brandia hakien – Telestä tuli Sonera, Yhdyspankista Merita, Postipankista Leonia.

Yritykset haluavat usein vaihtaa myös paikannimiä: rakennusliikkeet ja kunnatkin katsovat tuotantoalueidensa paikannimiä markkinointisilmin, jolloin paikan vanha nimistö ei aina kelpaa. Yleisön mielenkiinnon lisäämiseksi voidaan järjestää myös nimikilpailuja, ja varsinkaan silloin paikan nimiperinne ei paljoa paina.

Ei enää riitä, että nimi myy paikkaa, vaan myös yrityselämän paikkojen nimet – se näkyvin mainostila – myydään tai vuokrataan eniten tarjoaville sponsoreille. Erityisesti kunnostautuvat jääkiekkomarkkinat: Turun hallista tuli ensin pankin mukaan Typhoon, sitten kuohuviinin mukaan Elysee-areena, Helsingin halli on Hartwall-areena, Espoon halli on tyylin huipentumana LänsiAuto Areena – vastoin kaikkia kielenmukaisuuden ja oikeinkirjoituksen normeja, joista markkinamaailma ei paljon piittaa. Ihmettelijöille vastataan tähän tapaan: kyseessä on tuotemerkki, jossa kirjoitusasu on osa logoa. Yhdyssanoja tai -nimiä ei kohta juuri kukaan osaa Suomessa enää kirjoittaakaan yhteen, kun isot näyttävät esimerkkiä.

Nimen tulisi antaa perustietoa yrityksestä, olla sen tärkein tunnusmerkki ja markkinoinnin ydinasia, kirjoittaa Jarmo Virmavirta Nykypäivä-lehdessä 28.7.1998. Uudet nimet ovat kuitenkin usein vierasperäisiä, ne välittävät lähinnä mielikuvaa siitä, että yrityksessä on siirrytty uuteen aikaan. Asiakkaille ne eivät helposti avaudu. Virmavirran mukaan nimet ilmentävät yrityksissä vallitsevaa kulttuuripohjaa, hämmennystä, jota perinteisen liiketoiminnan alalla nyt on nähtävissä mm. globalisoitumiskehityksen tuomana, välivaihetta, jossa mitään ei ole ajateltu pysyväksi. Samansuuntaisia pohtii Suomen Kuvalehden kolumnisti Timo Harakka 30.1.98 keskisuomalaisesta kuntaliitoshankkeesta ja suurkunnan uuden nimen hakemisesta kirjoittaessaan: kadut ja osoitteet ovat kadonneet ja myös koko kaupunki uhkaa hävitä, mutta vaikka 20 000 ihmistä joutuu ”kodittomiksi”, kehittelevät kuntien markkinahenkiset johdot innolla uutta tuotenimeä, parannettua brandia – senkin voisi myydä eniten tarjoavalle sponsorille.

Nimien pitäisi kuitenkin olla mahdollisimman pysyviä. Jos kaupungit katoavat emmekä löydä haluamiimme paikkoihin, olemme eksyksissä, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Etsimäänsä kohdetta on vaikea löytää, jos sen nimi ei valaise edes siellä tapahtuvaa toimintaa, saati sijaintia: Turku-halliin ja Tapiolan areenaan voisi olla mukavampi mennä kuin Elyseehen tai LänsiAutoon. Tarpeeksi epäaidon yleisökin onneksi vielä tunnistaa, jolloin uusi uljas nimi voi jäädä ontoksi ja kauppias Helppo-Heikiksi.

Osoitteiden tilalle maamerkkejä

Markkinakehitys muuttaa elämistämme, liikkumistamme, kokemistamme ja myös nimistöämme yhä kauemmas perinteisestä – vaiko sitten kohti ikivanhaa, ”uuteen keskiaikaan”? Muun muassa osoitejärjestelmä alkaa korvautua pikkuhiljaa ikiaikaisella ympäristöä hahmottavien maamerkkien järjestelmällä. Kirkontornien ja linnavuorten tilalle vain nousee lasitornisten markkinatemppelien verkko, kauppakeskukset ja areenat uusine linnanmuureineen, joita Helsingin seudulla ovat Maxit, Vexit ja EuroSparit sekä Columbus idässä ja Lippulaiva lännessä. Neonvalokirjaimet, viirit ja viritelmät näkyvät kaukaa, ja kaikki tietävät kohteen. Erillisiä osoitteita ei tarvita. Alueennimiopasteissa lukee jo IKEA, ja kysyjää neuvotaan maamerkiltä toiselle: Ankkuri on heti Lippulaivan takana.

Katujen tilalle ”linnaleirejä”

Kiinteistökaavoitus siirtää kuntien infrastruktuurikuluja yrittäjille, mikä merkitsee yhä vähemmän kunnan ylläpitämiä katuja, yhä enemmän korttelien sisäisiä monimutkaisia ajoyhteyksiä ja hankalasti löydettäviä osoitenumeroita – ja yhä kasvottomampaa ja sekavampaa ympäristöä ilman paikantavia, identifioivia tonttikatujen osoitenimiä. Usein satunnaisesti annetut yhtiönnimetkään eivät toimi korvaavina osoitteina.

Taannoin olisi Espoon Karamalmiin tullut suurelle yrityskorttelille vain ohimenevän kadun osoite monimutkaisine numerojärjestelyineen. Omistaja Nokia kuitenkin ymmärsi haluta korttelin sisäiselle kadulle nimen; se on nyt Karaportti – Karaporten, joka samalla toimii korttelinimenä ja eräänlaisena tavaramerkkinäkin.

Toisin on Etelä-Leppävaaraan tulevan keskuksen laita. Alueen nimiaihe on seudulla 1700-luvulla asuneiden Viaporin rakentajien mukaan linnoitus, mutta kaavan nimeksi haluttiin kalseasti Liikekeskus. Suuressa korttelissa ei ole kuin ympäröiviä katuja, ja ainoa ”linnanmuurien” sisään avautuva tori, Ratsutori – Ryttartorget, on pienehkö kohde koko keskuksen nimen maanpäälliseksi kiinnekohdaksi. Viitoitussuunnitelmassa Ratsutoria oli kuitenkin pakko käyttää alueennimenä, kun muutakaan ei ollut, ja pelkän liikekeskuksen viitoittaminen olisi ollut sisällöllisesti köyhää.

Ihmisen mittakaavaa polkevat jättirakenteet jättävät siis kohteet helposti ilman nimiä, kasvoja ja opastusta. Osoitteina toimivissa suurkorttelinimissä (esimerkiksi Helsingin vanhat Aasi ja Elefantti, tosin nimisisällöltään näitä paikantavammissa) voisi olla kiinteistöbisneksen kasvottomien blokkien pelastus. Osoitejärjestelmä kuitenkin samalla muuttuisi ”japanilaiseksi”: olisi vain etäisten kokoojateiden ja niiden varsien suurten kortteleiden nimiä, ja tonttikatujen nimien inhimillinen ja paikantava verkosto puuttuisi edelleen.

Maantiedon tilalle ”tientieto”

Kuntien ja kaupunkien nimiäkään ei liikkumisessa kohta enää tarvita. Maantiedon tilalle tulee ”tientieto”. Esimerkiksi uusi Eurooppa 18 -tie on putki lännestä itään, idästä länteen, eikä sen kulkijan tarvitse tuntea Porvoon tai Kotkan olemassaoloa. Moottoriteiden ainoita kiintopisteitä ovat levähdysalueet: Linnatuulet, Tuuliharjat, Tuuliruusut. Liikutaan tuulen nopeudella, ja ketjun lasisissa keitaissa hankitaan tämän tuulitodellisuuden palvelut, pika-ateriat, pikaviihdykkeet, bensaakin sivutuotteena, kuten Ilkka Malmberg kuvaili tätä ”avaruustodellisuutta” Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä lokakuussa 1996.

Eurooppatien Espoon levähdysalueen suunnittelijoiden kohteelleen antama työnimi on ajan henkeen Europortti. Sen viereinen, tien risteämistä opastava maamerkki – maisemoidut siniset voimapylväät – sai nimikilpailussa sinänsä kauniin nimen Sinikurjet (Blå tranor). ”Nimistöihmiset” haluaisivat kuitenkin, että edes levähdyskeitaan nimessä näkyisi sijaintipaikkakunnan nimi, joka ehkä pysäyttäisi kulkijan hetkeksi miettimään vaikka kaupunkiin poikkeamista. Esimerkiksi nimessä Espoontulli tulisi esiin kaupunki ja paikankin arvoja. Matkaaja voisi jopa aistia tuulahduksen ikivanhasta risteysseudusta, jota värittävät sekä Kuninkaantien että Bembölen kievarin historia – etenkin jos rakennuksen arkkitehtuurikin antaisi viitteitä paikan merkityksestä.

Paikantavuuden uudet majakat

”Tauno Korhonen Seutulassa” oli jo 60–70-luvulla maamerkkiviestinnän varhaisia aloittajia. Huonekaluliike ei ollut lainkaan Vantaan Seutulan kylässä, mutta Seutula tunnettiin kuuluisienkin rattijuoppojen työleiripaikkana – vaikka sekään ei ollut Seutulassa kuten ei ”Seutulan” lentoasemakaan. Samanaikaista Kalevi Keihäsen seiväsmatkakansaa iskulause kuitenkin veti hyvin.

Tuore esimerkki paikantavuuden syrjäytymisestä oli Espoossa vuonna 97 pidetty Matinkylän keskuksen nimikilpailu. Rakentaja halusi löytää Länsiväylän kupeeseen tulevalle, myös Olariin avautuvalle uudelle asunto- ja kauppakeskusalueelle iskevämmän nimen kuin jo ”nuhraantuneesta” vanhasta Matinkylästä irtoaisi, ja hanketta haluttiin samalla tuoda näyttävästi esiin. Kilpailuun tuli suuri määrä ehdotuksia, joissa oli luovuutta, mutta useimmissa ei maantiedosta hajuakaan. Muun muassa toisten kaupunginosien nimiä ja jo käytettyjä nimiä tarjottiin surutta sovellettaviksi, ja mikä kuvaavinta, rakentajan mainostoimistokonsultit pitivät selviönä, ettei nimellä tarvitse olla tekemistä paikan kanssa ja että se voi viitata jopa aivan toiseen paikkaan, kunhan nimi vain on markkinoiden kannalta hyvä ja iskostettavissa ihmisten mieliin.

Kalamarkkina-aiheisen kadunnimistön kumppaniksi tarjottiin mm. alueennimiä Espoontähti ja Tähtikallio (mielikuvissa kai moottoriteiden ”Tuulet” ja kauppakeskusten valojen välke). Muita listasuosikkeja olivat mm. Meripoli, Olopoli, Multi-alkuiset nimet, Tapiolassa jo olevat kalevalaiset Otsot ja Sammot eri muodoissaan jne. Onneksi ainoa mahdollinen luonteva ja erottuva nimi voitti: Matinportti – Mattporten. Siinä on kulunut -portti ja nuhraantunut Matti, mutta nimi kuvaa aivan vanhanaikaisesti paikkaa Matinkylän ”suulla”, ja ihmiset ovat alkaneet nimeä jo sujuvasti käyttääkin. Toinen juttu on, että rakentajan työnimeksi on alueelle ja sen kauppakeskukselle nyt muotoutumassa Matinkylää ja Olaria yhdistävä Iso Omena...

Paikannimi vai myyntikyltti?

Kuten yrittäjien pitää kuntienkin markkinoida tuotteitaan, ja tällöin huomio kiintyy myös hyvän nimen löytämiseen. Jos myytävien tonttien alueen nimessä on esimerkiksi -korpi/-kärr tai vastaava perinteinen nimielementti, ei nimi kelpaa. Sen täytyy olla positiivisempia mielikuvia herättävä. Viimeksi Espoossa alkoi Vanttila (Fantsby) maistua kaupungin markkinamiesten suussa Junttilalta, ja he pyysivät – toki paikalle tyypilliseen aiheeseen liittyvästi – esimerkiksi mehiläishoitoteemaa ja sen mukaista alueennimeä. Mesimäki (Nektarbacken), Hunajaportti (Honungsporten) ym. jäivät kuitenkin vain kadunnimiksi; alueennimeksi luontui lopulta avaraa, vihreää maisemaa korostava Vantinlaakso – Fantsdalen.

Valmiit osoitteet eivät liioin aina kelpaa. Osoitteet, jotka sisältävät ä:tä ja ö:tä torjutaan tietokoneiden anglovaltakulttuurissa yleisesti, mutta avoimempaakin mainoshakuisuutta on. Esimerkiksi kaavanmukainen ”neutraali” osoite ei miellyttänyt uutta konsulttitaloa, kun talo tuli Tapiolan kalevalaiseen aihepiiriin nimetyn Tietäjäntien (Siarvägen) tuntumaan. Yrittäjä anoi erityisosoitetta vain tälle talolle: muodostettaisiin oma, valovoimainen Tietäjänaukio (Siarplatsen) talon eteen. Ajatus ei ollut mahdoton, ja se jäi kaavoittajan tutkittavaksi.

Historian luurangot kaappiin

Myös valtio on omaksunut markkinahengen. Espoossa Porkkalan rajan lähellä ollutta puolustusvoimain aluetta, ”Tutkamäkeä”, muutetaan tasokkaaksi asuntoalueeksi, ja sieltä halutaan kaikki sota-aikaan liittyvät muistot pois, rakennuksia ja nimiä myöten. Paikka on nyt Amiraalinmäki, kauppakeskus Lippulaivan ja meriaiheen läheisyydessä sinänsä kelpo nimi. Kaupunginmuseo kuitenkin vaati jotain rajavartiolaitoksen historiasta jätettäväksi jos ei fyysisiin, niin edes mielikuvarakenteisiin eli nimistöön, vaikka polkujen nimiin. Amiraalin katsottiin kuitenkin kertovan tarpeeksi historiastakin.

Uudisasukkaatkaan eivät aina juuri kunnioita paikan historiaa. Espoossa viime sotien rintamamiesten asuinalueen vanhat nimet Invalidintiet, Sotaorvontiet, Sotaleskentiet koetaan nykyään usein liian kielteisiksi, eivätkä ne istu etenkään uusien espanjalaistyylisten talojen rakentajien makuun. Tilalle on ehdotettu mm. viininviljelyyn ja -valmistukseen liittyvää nimistöä. Eurosukupolvenko vai ilmaston lämpenemisen mukanaan tuomaa ajattelua?

Vallan kumarrukset

Nimistön avulla halutaan myös kumartaa valtaa. Esimerkiksi yritysjohtajien mukaan anotaan silloin tällöin nimikkokatuja toimitalojen tuntumaan. Viranomaiset torjuvat elävien henkilöiden mukaan pyydettävät nimet, mutta historian hahmojen kohdalla harkitaan. Espoon markkinoiden suosikkeja on tätä nykyä esimerkiksi nykyisen kaupunginjohtajan Marketta Kokkosen etunimi, jonka hyödyntämistapoja on siellä täällä mietitty tosissaan ja leikillään. Margretebergin puutarhaoppilaitos ehti ristiäkin maatilalleen perustetun näyttelypuiston Marketan puistoksi, ruotsiksi Margretebergs parken (oikea kirjoitusasu olisi Marketanpuisto ja nimistönsuunnitteluperiaatteiden mukainen Margreteberginpuisto).

Virtuaaliavaruus irrottaa ankkurit

Nimien pitäisi siis toimia maantieteen ja suunnistamisen kiintopisteinä, perinteenkannattajina ja ihmisten turvallisuudentunteen tukipilareina. Nimistö ei palvele, jos kartta on joka päivä uuden tuulen puhaltaessa uusi.

Mutta onko vakaan nimiympäristön tuomaa turvallisuutta enää perinteisenä edes olemassa, eli ovatko alati vaihtuvien markkinoiden nimet itse asiassa tälle ajalle oikeimmat ja sopivimmat? Nykyisessä nimimaailmassa emme liiku enää ”kartalla” kiinteä maa jalkojemme alla vaan useissa limittäisissä ja päällekkäisissä verkoissa ja ”putkissa”. Jossain on vielä maaseutumaisema kartanoiden ja järvien nimineen, saattaa olla vielä huvilannimien verkko, on virallisten alueennimien ja lähiosoitteiden opaskarttaverkko. Etenkin nuorisolla on paikoille missään kartoissa tai opasteissa esiintymättömien kutsumanimien verkkonsa, ja meille suurelle yleisölle on liikenneväylien ja toisaalta yritysmaailman mainoksien ja maamerkkien nimiverkko. Jokaisella käyttäjällä on oma ”nimitaitonsa” ja ”teemakarttansa”, joiden turvin hän suunnistaa.

Tarvitaanko turvasatamia?

Ympäristömme ja kokemusmaailmamme on yleensäkin todettu teemoittuvan: jokaisessa kauppakeskuksessa on jonkinlainen Paratiisi, on Villiä länttä, Antiikkia, Las Vegasia. Kesyt nimiaihepiirit kalpenevat Planet Hollywoodien rinnalla. Syntyy ”epäpaikkoja” (tutkija Taina Rajannin termi), joissa ei tarvita tietoa paikasta, maasta eikä sen kielestä. Universaalit verkkoteemat voidaan päivittää kulloisenkin kohteen mukaan. Kaupunkikulttuurin tutkijoiden mukaan ihminenkin on itsensä ulkopuolella, liikkeen jatkuvassa virrassa, teemakartalla, josta hetkeksi voi koodata itsensä todellisuuteen, kytkeä töpselin, heittää ankkurin.

Nimetkin irtoavat tässä menossa maankamaralta; markkinanimet elävät omassa maailmassaan seuraten omia verkostojaan ja koodejaan. Jokaisella ajalla on omat nimitarpeensa. Olemme menossa kohti uuden tason paikallisuutta. Uskollisista, pysyvistä paikoista on tullut teemoittuneita epäpaikkoja, aina kameleonttimaisesti muuttuvia. Kuten kieli niin nimistökin muuttuu kiihtyen pyörivissä rattaissa, kansainvälisessä vuorovaikutuksessa, virtuaalimaailman menossa, jossa johonkin kiinnittyminen on vain tilapäistä. Mutta – voima ja vastavoima – kun etäisyydet häviävät ja maantieto murentuu, haetaan nimiin ja nimien kautta kuitenkin turvaa ja lämpöä jumaltaruista ja perimyyteistä: johtajat, tuulet, tähdet, Columbus, nektari, viini, Mesimäki – Nektarbacken. Ei mitään uutta auringon alla?

Nimistön kestävä kehitys?

Suomeenkin varmasti tarvitaan jonkinasteinen paikannimilaki vankistamaan yleistä tietoisuutta ja ymmärtämystä nimikulttuurista ja siitä, miten se voi ajassa muuntua ja kehittyä. Ymmärrystä tarvitaan suuren yleisön kesken, viranomaistyössä, kunnissa, jotka ovat mm. antaneet haja-asutusosoitteet viime vuosina koko Suomeen, sekä yritysmaailmassa, jossa nimimateriaali on ollut lähinnä rankkoihin käsittelyihin joutuva, puolustuskyvytön hyödyke. Tarvitaan nimilobbausta ja myös virtuaalimaailman ja paikannimimaailman yhteistä kieltä. Brandiviidakostakin pitää olla löydettävissä ”paikka” ja sen nimi, koska muutoin emme ole olemassa, olemme hävinneet verkkoon.

Uudistettavana olevassa rakennuslaissa ja -asetuksessa sanotaan kaavan sisältävän myös nimet ja toisaalta edellytetään kaavan laatijalta pätevyyttä, joksi todetaan yhdyskuntasuunnittelun alan korkeakoulututkinto. Tähän tutkintoon ei kuitenkaan sisälly nimistöopintoja. Koska nimistöön kohdistuvat markkina- ja muut paineet kasvavat kaikkialla koko ajan, pitäisi viimeistään nyt alkaa yleisesti vaatia myös tähän kaavan osaan pätevää valmistelua, lain kirjaimia myöten. Jo kuntien nimitietojen ylläpito, palvelevan tietosisällön varmistava rekisteröinti ja tietojen sähköinen ym. välitys vaativat paljon työtä, mutta asiantuntevasti hoidettuna palvelu vastaisi yleisön, yrityselämän ja myös nimikulttuurin tiedontarpeisiin.

Kestävä kehitys, osallisuus, ympäristövaikutustenarviointi, laatu ovat 1900-luvun lopun taikasanoja. Kehittyvässä ajassa ja ympäristössä kestävät ja palvelevat, omiksi koetut nimet ovat laatua, olemisemme perusrakennetta, perusturvaa ja peruskulttuuria. Vuonna 1999 Euroopan rakennusperintöpäivien teemana Suomessa ovat rakennetun ympäristön paikannimet. Tämä vuosi aloittaa toivottavasti monipuolisen julkisen keskustelun nimistön muuttuvasta asemasta, nimien arvoista ja niiden vaalimistarpeista. Kielessä on kuitenkin isänmaamme, nimissä kotimme kulmakivet. Vaikka haluamme kansainvälisiksi tai maailmankansalaisiksi, emme halunne kodittomiksi?