Luovutetun Karjalan kolme vanhaa kaupunkia ovat saaneet nykyisen venäläisen nimensä kaikki eri tavoin. Sortavala ja muut Laatokan luoteis- ja pohjoispuolen alueet yhdistettiin Neuvostoliitossa Karjalan tasavaltaan. Siellä on pidetty käytössä suomalaiset paikannimet, joten kaupungin nimenä on edelleen Sortavala sekä suomeksi että venäjäksi.
Viipurin nimestä oli vanhastaan käytössä oma venäläinen muotonsa Vyborg, eikä sitä ole muutettu sotien jälkeenkään. Tällaisia Venäjällä käytettyjä sovinnaisnimiä, eksonyymejä, oli vain harvoilla luovutetun alueen paikoilla (mm. Vuoksi - Vuoksa, Valamo - Valaam, Suursaari - ostrov Gogland). Niistä käytetään suomeksi aina suomalaista nimeä.
Käkisalmen nimi vaihdettiin aivan erilähtöiseen nimeen Priozjorsk (tässä käytetään Suomessa tavallista translitterointikaavaa, jossa kyrillistä ë:tä vastaa jo; usein nimi latinaistetaan myös asuun Priozersk). Nimi on muodostettu venäjän sanasta ozero ’järvi’. Neuvostoliittolaiset tekivät näin useimmille paikannimille Karjalankannaksella, joka liitettiin toisen maailmansodan jälkeen Leningradin alueeseen (oblastiin). Suomenkielisessä puheessa on luontevaa sanoa kaupunkia nykyisinkin Käkisalmeksi, mutta monesti on syytä mainita myös venäläisnimi: Auto saapui Käkisalmeen (Priozjorskiin). Kumpikaan nimi ei sovi yksinään kaikkiin tilanteisiin, joten kahden rinnakkaisen nimen olemassaolo johtaa väkisinkin joskus vaikean valinnan eteen.
Valinta vanhan suomalaisen ja nykyisen venäläisen paikannimen välillä on tehtävä tapauskohtaisesti, kulloisenkin tekstiyhteyden ja kuulija- tai lukijakunnan mukaan. Monen suomalaisen on tarpeen käyttää nimiä kotiseutumatkojen yhteydessä. Noilla matkoilla eletään usein yhtaikaa nykyisyydessä ja menneisyydessä, vanhat ajat päällimmäisenä ajatuksissa. Silloin paikoistakin puhutaan niiden vanhoilla suomalaisilla nimillä: Kävimme vielä Konnitsassa ja Tiurissa. Sotaa edeltävistä ajoista puhuttaessa suomalaisnimet ovat tietenkin yksinomaisia, ellei erityisesti haluta tuoda esiin rinnastusta myöhempään tilanteeseen.
Nykyinen venäläinen yhteiskunta toimii uusien paikannimien varassa, ja siksi niitäkin voi käyttää suomessa nykyoloista puhuttaessa. Eihän voi vaatia, että aina tiedettäisiin nimen suomalainen vastine – aina sellaista ei edes ole. Jos suomalaisnimi on tiedossa, sen esiin tuominen auttaa suomalaista yleisöä paikantamisessa: lapset käyvät koulua Korobitsynossa eli Päivilässä (tai kyläryhmän nimellä sanoen Hiisselällä tai Pentsilässä); karjatila on Kolokoltsevossa, entisellä Puustinlahdella; pysähdytään Säiniöllä eli nykyisessä Tšerkasovossa. Mitä paremmin kuulijat tai lukijat tuntevat paikan ennestään, sitä vähemmän tarvitaan kahden nimen käyttöä.
Lahdenpohjaan, Koivistolle ja Ensoon
Kauppaloita luovutetussa Karjalassa oli kaksi. Lahdenpohjan kauppalan paikalla Laatokan länsirannalla on nykyisinkin senniminen asutuskeskus, Lahdenpohjan kaupunki, joten nimenvalinnan ongelmaa ei ole. Koiviston kauppalaa Suomenlahden rannalla vastaa nykyinen Primorskin kaupunki, joka tunnetaan rakenteilla olevasta öljyterminaalistaan. Kaupungista voi käyttää suomeksi edelleen suomalaista nimeä, mutta venäläinenkin nimi on hyvä osata ja tuoda esimerkiksi lehtikirjoituksessa esiin. Suomalaisesta paikannimestä on syytä tuntea myös sen vakiintunut taivutus: satama sijaitsee Koivistolla.
1970-luvulla suomalaiset urakoivat idänkaupan merkeissä suuria rakennusprojekteja Svetogorskiin eli Ensoon. Silloin käytettiin meillä julkisuudessa ehkä vähän nöyristellen taajaman venäläistä nimeä, joka on sitä perua jäänyt yleiseen käyttöön. Naapurikaupungissa Imatralla puhutaan enemmän Svetogorskissa kuin Ensossa käymisestä. Asiaan vaikuttanee sekin, että Enso tunnetaan paremmin yhtiönnimenä. Svetogorskin kaupunkia voi kuitenkin suomeksi sanoa aivan hyvin myös Ensoksi.
Kaupungin asemassa ovat luovutetun Karjalan asutuskeskuksista myös Vysotsk (Uuras), Kamennogorsk (Antrean aseman seutu ja kirkonkylä) ja Suojärvi. Suojärven aseman ympärille kasvanutta taajamaa kutsuttiin ennen sotia nimellä Suvilahti (joskus myös Suojärven kauppala). Nykyisen kaupungin nimi on otettu rautatieaseman nimestä, ja Suvilahti on kapunginosa. Asemannimi puolestaan oli aikoinaan saatu järvennimestä ja kunnannimestä; Suojärven kunnan vanha keskus ja ortodoksinen kirkko eivät sijainneet Suvilahdessa vaan järven pohjoispäässä.
Haparainen – Portovoje
Useimmat luovutetun alueen venäläiskylät on perustettu jonkin vanhan suomalaiskylän paikalle siellä olleita rakennuksia, teitä ja viljelyksiä hyödyntäen. Niinpä lähes kaikille nykyisille venäläisille kylien ja taajamien nimille on olemassa vanha suomalainen vastine. Jablonovka tarkoittaa samaa paikkaa kuin Saapru, Krasnaja Dolina on sama kuin Akkala.
Toiseen suuntaan, suomesta venäjään, kylännimen parin etsiminen ei onnistu yhtä hyvin. Suomalaisilla kylännimillä ei usein olekaan nykyvenäläistä nimivastinetta, sillä väki on haluttu keskittää harvempiin yhdyskuntiin. On monia entisiä kyliä, joiden kohdalla Neuvostoliiton ja Venäjän aikana ei ole ollut ainoatakaan taloa eikä siten asutusnimeäkään. Esimerkiksi Säkkijärven Santajoella tai Kivennavan Ikolassa ei nykykarttojen mukaan ole asutusta.
Joskus nykyisen kylän asutus ulottuu kahden vanhan kylän alueelle. Portovojen kylä vastaa suunnilleen vanhaa Sakkolan Haparaisten kylää, mutta kattaa myös naapurikylän, Keljan. Eri aikojen paikannimet eivät toki muutenkaan ole aina suoraan verrattavissa. Ennen sotia ja nykyisin käytetyt alueennimet eivät esimerkiksi nykyisessä Suomessakaan välttämättä vastaa toisiaan tarkoitteiltaan. Paikannimistö muuttuu monin tavoin ajan mittaan, vaikka asutuksessa ei suuria murroksia tapahtuisikaan.
Tärkeimpien luonnonpaikkojen nimet asettuvat melko helposti pareiksi. Suomenkielisellä ja venäjänkielisellä saaren-, järven- tai joennimellä on selvästi sama tarkoite: Johanneksen Revonsaari on ostrov Lisi, Uudenkirkon Halolanjärvi on ozero Krasnogvardeiskoje, ja Metsäpirtin Taipaleenjoki, joka laskee Vuoksen vedet Laatokkaan, on Burnaja.
Romaski ei ole sama kuin Vuoksela
Suomalaisille kunnanimille ei ole yhtä mielekästä etsiä venäläisiä pareja kuin kylännimille tai luontonimille. Samatarkoitteista paikkaa ei ole, koska venäläinen hallintoaluejako ei noudata entisiä suomalaisia kunnanrajoja. Vaikka entinen kirkonkylännimi ja paikalla nykyisin olevan venäläisen asutuksen nimi voitaisiinkin rinnastaa, nykynimi ei usein kuitenkaan oikein sovi kunnannimen vastineeksi. Venäläisasutus voi olla suhteellisen vähäinen kylä, jonka nimen käyttö koko entistä kuntaa tarkoittamassa ei ole luontevaa.
Kirvun kirkonkylä, nykyinen Svobodnoje, on jäänyt pienemmäksi kuin alueen keskuskyläksi noussut radanvarressa sijaitseva Sairalan kylä (Borodinskoje). Samoin Muolaan kirkonkylä (Pravdino) on sivukylä samaan kuntaan kuuluneeseen Kyyrölään (Krasnoselskoje) nähden.
Kunnannimen vastineen hakua kirkonkylännimen kautta estää sekin, että suomalainen kirkonkylä ei aina ole nimeltään sama kuin kunta. Esimerkiksi Karjalankannaksen uudet, vasta itsenäisyyden aikana perustetut kunnat eivät ottaneet nimekseen minkään kylän nimeä, vaan vesistönnimestä muodostetun uudisnimen (Vuoksela, Vuoksenranta) tai historiasta herätetyn nimen (Äyräpää). Vuokselan kirkolla tai edes lähimmässä kylässä Virkkilässä ei kartan mukaan ole nykyisin asutusta. Seudun enin asutus on keskitetty vastarannalle Kuninkaanristin kylään (Romaški).
Varsinkin luovutetun Karjalan pohjoisosassa Venäjän rajavyöhyke on harvaan asuttua, ja Korpiselässä (taivutettiin vanhastaan myös erikoiseen tapaan Korpiselillä) on koko entisen kunnan alueelle vain muutama kylänen, kuten Tolvajärvi ja Karali. Kirkonkylä on lähes autio.
Leppäsyrjä on keskuskylä, Suistamo sivukylä
Venäjän aluehallinnon hierarkiassa on Leningradin alueen ja Karjalan tasavallan alapuolella piirejä (venäjäksi rajon), jotka kattavat usean entisen suomalaiskunnan alueen, ja kyläneuvostoja (selsovet), jotka ovat alueeltaan keskimäärin vähän entisiä kuntiamme pienempiä. Suurehkot asutuskeskukset voivat olla hallinnolliselta asemaltaan kaupunkeja (gorod) tai muita taajamia, joita meikäläisin termein voi sanoa ”kauppaloiksi” (rabotši posjolok).
Karjalankannas jakautuu kahteen piiriin, länsiosa on Viipurin ja itäosa Käkisalmen (Priozjorskin) piiriä. Terijoki ei kuulu kumpaankaan niistä, vaan Pietarin kaupunkineuvoston alaisuuteen. Suomenlahden ulkosaaret taas ovat Kingisseppin piiriä. Leningradin alueen kyläkohtaiset tiedot perustuvat osittain vuonna 1990 vallinneeseen hallintojakoon, johon ei kuitenkaan ole tiettävästi tullut sittemmin muutoksia. Karjalan tasavallassa on luovutetun Karjalan alueella Lahdenpohjan, Pitkärannan ja Suojärven piirit (kahden jälkimmäisen alue ulottuu myös entisen valtakunnanrajan itäpuolelle) ja piiriä vastaava Sortavalan kaupunkineuvoston alue.
Kyläneuvostoalueeseen kuuluu yleensä useita kyliä, joista yksi on keskuskylä; joissain tapauksissa keskuskylällä on samalla kauppalan asema. Kyläneuvostoalue on yleensä nimetty keskuksensa mukaan. Aluejaosta ei ole julkaistu karttaa, mutta kyläluettelon perusteella voi piirtää summittaiset kyläneuvostoalueitten rajat.
Toisinaan keskuskylät ovat entisiä suomalaisia kirkonkyliä, toisinaan muita kyliä. Melnikovon kyläneuvostoalueen (venäjäksi Melnikovski selsovet) keskus on Räisälän kirkonkylä, mutta hallintoalue on jonkin verran suppeampi kuin Räisälän kunta oli. Keskuskylän suomalaisen nimen mukaan aluetta voi sanoa myös Räisälän kyläneuvostoalueeksi. Ennen sotia Leppäsyrjä oli kylä Suistamolla, mutta nyt sekä Suistamon että Soanlahden kylät, entiset kirkonkylät, kuuluvat Leppäsyrjän kyläneuvostoalueeseen.
Vertaamalla kartalta kyläneuvostojakoa ja entistä kuntajakoa voi arvioida, missä määrin alueet vastaavat toisiaan. Kirvun kunta ja Borodinskojen (Sairalan) kyläneuvostoalue näkyvät olevan alueeltaan melkein samat. Lumivaaran kunta taas jakautuu nykyisin Lahdenpohjan, Kurkijoen ja Elisenvaaran kyläneuvostoalueitten kesken.
Petsamosta Tytärsaareen
Luovutettuihin alueisiin kuuluu muutakin kuin Karjalaa. Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliittoon liitettiin myös Pohjois-Suomen osia: Petsamo, yli puolet Sallasta ja osa Kuusamosta. Vain Kuusamon kappale ja Sallan kaakkoiskolkka liitettiin Karjalan tasavaltaan, muuten ne kuuluvat Murmanskin alueeseen. Sallassa entisen kirkonkylän, Kuolajärven, nimi on säilynyt nykykylänkin nimenä. Petsamon kylän saamelaisperäisen nimen vanha venäläisvastine Petšenga on pidetty samoin käytössä.
Luovutettuun Karjalaan luetaan usein myös kaikki itäisen Suomenlahden ulkosaaret, vaikka Kotkan eteläpuolella olevat Suursaari ja Tytärsaari kuuluisivat nykyisen maakuntajaon mukaan lähinnä Kymenlaaksoon, eivät Etelä-Karjalaan. Ne olivat sotia edeltävänä aikana osa Uudenmaan maakuntaa, kun Kymenlaakso ei vielä ollut maakunnan asemassa. Lavansaari ja Seiskari kuuluvat selkeästi Karjalaan.
Suurpiirteisesti puhutaan toisinaan myös koko luovutetun Karjalan eteläisestä mannerosasta Karjalankannaksena, vaikka Viipurin länsipuoliset alueet, kuten Säkkijärvi, eivät vanhastaan ole Kannakseen kuuluneetkaan. Luonnonmaantieteellisestihan Karjalankannaksen luoteisraja kulkee Viipurinlahdesta Hiitolaan, Laatokan länsikulmaan. Nimi Karjalankannas kirjoitetaan yhteen, kuten muutkin tavalliseen, yksiosaiseen maastosanaan päättyvät nimet (Lunkulansaari, Muolaanjärvi). Lyhyempää rinnakkaismuotoa Kannas voi myös käyttää, jos on varma, ettei ole sekaantumisen vaaraa muihin kannaksiin.
Nimellä Laatokan Karjala on tarkoitettu lähinnä Laatokan pohjois- ja luoteisrannoilla olevaa Karjalan osaa. Laatokan Karjalan itäosaa on sanottu Raja-Karjalaksi. Jo ennen sotia olivat käytössä myös nimet Pohjois-Karjala, joka tarkoitti jo silloin suunnilleen samaa aluetta kuin nykyisinkin, ja Etelä-Karjala, johon kuului Karjalankannas ja muu Karjalan eteläosa. Laatokan luoteispuolista Karjalan osaa sanottiin toisinaan Keski-Karjalaksi.
Talvisodan jälkeen Suomen Karjalasta liitettiin Neuvostoliittoon Laatokan Karjala, suurin osa silloista Etelä-Karjalaa ja pieni osa Pohjois-Karjalaa. Nimityksiä luovutetut alueet ja luovutettu Karjala käytettiin Suomessa jo heti välirauhan aikana 1940, ja ne ovat siitä lähtien olleet melko vakiintuneessa käytössä.
Kuolemajärvi jäi asemannimeen
Suomalaisväestöstään tyhjennetyt alueet asutettiin sodan jälkeen Neuvostoliiton eri osista tulleilla uudisasukkailla. He olivat kansallisuudeltaan pääosin venäläisiä, valkovenäläisiä ja ukrainalaisia, ja monet olivat lähtöisin alueilta, joilla oli puutetta asunnoista sodan tuhojen takia. Viralliseksi kieleksi tuli venäjä. Suomen- tai karjalankielisiä asukkaita muutti alueelle hyvin vähän, mutta Karjalan tasavaltaan liitetyssä osassa suomi sai nimellisesti toisen virallisen kielen aseman.
Kyrillisin aakkosin kirjoitettujen, alkujaan suomalaisten nimien translitteroinnissa takaisin latinalaiseen aakkostoon ei pidä toimia liian kirjaimellisesti, vaan nimi tulee palauttaa alkuperäiseen asuunsa, etteivät Läskelä ja Pitkäranta väänny omituisennäköisiin muotoihin ”Ljaskelja” ja ”Pitkjaranta”. Venäläisiä nimiä latinaistetaan suomen yleiskielessä tavallisesti oman kaavan mukaan (ks. Kielikello 4/1987). Muun muassa nimissä Sovetski ja Roštšino meillä käytettävä kirjoitusasu poikkeaa kansainvälisen standardin (Sovetskij, Roš
ino) tai esim. ruotsalaisen kaavan (Sovjetskij, Rosjtsjino) mukaisesta.
Ensimmäisinä sodanjälkeisinä vuosina neuvostoliittolaiset käyttivät Karjalankannaksellakin vielä vanhoja suomalaisia paikannimiä muuttamattomina (kyrillisessä kirjoitusasussa). Keskushallinto määräsi nimet muutettaviksi vasta vuosina 1948–49. Silloin syntyi tärkeä nimistöllinen jakolinja Hiitolan kohdalle, jossa kulkee Karjalan tasavallan ja Leningradin alueen raja.
Suomessa, Venäjällä ja muuallakin maailmalla on monenlaisia esimerkkejä siitä, että vaikka jonkin alueen väestö vaihtuu toisenkieliseksi, paikannimien ei tarvitse suinkaan vaihtua kokonaan. Tulokasryhmä voi omaksua toisenkieliset nimet omaan käyttöönsä. Tätä osoittaa sekin, että venäläisväestö on pystynyt elämään suomenkielisen paikannimistön kanssa Hiitolan pohjoispuolisessa luovutetussa Karjalassa. Nimien muuttamisen syyt Karjalankannaksella eivät siten olleet nimistön toimivuuteen liittyviä vaan poliittisia: alueen suomalaisen menneisyyden haluttiin näkyvän vähemmän päivittäisessä elämässä, kartoissa ja kylteissä.
Neuvostojärjestelmän lakatessa palautettiin muualla Venäjällä monia muutettuja paikannimiä entiselleen. Leningradista tuli taas Pietari (Sankt-Peterburg), tosin Leningradin alueen (oblastin) nimi on pysynyt. Luovutetussa Karjalassakin on asukkaiden keskuudessa suomalaisten paikannimien palauttamista ajavia, mutta merkittäviä muutoksia ei ole tehty.
Joitakin suomalaisia paikannimiä voi Hiitolan eteläpuolisillakin alueilla havaita. Sakkolan Petäjärvellä asema ja sen luona oleva kylänosa ovat pitäneen nimensä Petäjärvenä, mutta kylän pääosa ja itse järvi on nimetty uudelleen (Petrovskoje, ozero Petrovskoje). Se, että kaikki nimet ovat Pet-alkuisia, voi olla sattumaa, sillä uusilla nimillä ei yleensä ole äänteellisesti tai sisällöllisesti mitään yhteistä entisten kanssa. On kuitenkin joitakin selviä mukaelmanimiä ja käännösnimiä. Viipurin maalaiskunnan Pero sai uuden nimen Perovo, joka lienee muodostettu vanhasta nimestä mukailemalla. Valkjärvestä, ozero Mitšurinskojesta, lähtevä Valkiajoki on Belaja (belyi, belaja = ’valkoinen’).
Venäjän rautatiehallinto säilytti osan asemannimistä (Tammisuo, Hannila, Kuorekoski, Kivioja), vaikka ympäröivän kylän nimi saattoikin muuttua (Hannilan kylästä tuli Lipovka). Kuolemajärvellä kirkonkylästä tuli Pionerskoje ja järvestä ozero Pionerskoje, mutta Kuolemajärven asema – joka ei muuten sijaitse kirkonkylässä vaan Pentikkälässä, nykyisessä Rjabovossa – on pitänyt nimensä. Myös suomalaisia luontonimiä on jäljellä siellä täällä. Viipurinlahdella on muutamia saaren- ja niemennimiä entisellään (ostrov Pitkäluoto, myös Majaniemi).
Lähteitä
Administrativno-territorialnoje delenije Leningradskoi oblasti. Lenizdat 1990.
Martti Kahla (toim.): Neuvostoliiton paikannimet. Helsinki 1982.
Karjalan tasavalta vuonna 1997. Yrityspalvelu Karelski, Jyväskylä 1997.
Wladimir Waldin ym.: Sellainen on Viipuri. Viipuri ja Karjalankannas venäläisin silmin. Polyplan Publishers, Viipuri 1993.
Eira Varis: Karjalan tasavalta tänään. Kirjapaino Oy Maakunta, Joensuu 1993.
Eira Varis: Luovutetun Karjalan nykytila. 1995, päivitetty 1999 (julkaisematon).
Venäjä – yhteiskunta ja hallinto. Valtiovarainministeriö. Painatuskeskus, Helsinki 1995.