Kotiseutuneuvos Antti Prusi Vammalasta on lähettänyt Kielikellon toimitukselle seuraavan kirjeen.

Lehdessänne nro 1/91 esiintyi sana litterointi (”litteroidussa puhekielessä – –”). Ilmoitan litteroida-sanan sijasta käyttäneeni jo jonkin aikaa sanaa kirjaintaa (kirjainnan, kirjainnat, kirjainnamme jne. kirjaintaminen). Miten kielitoimisto suhtautuu tällaiseen uudissanaan?

Sanan pluralistinen (poliittisesta ja taloudellisesta vallasta kyseen ollen) sijasta olen käyttänyt suomenkielistä vastinetta monivaltainen (tosin sanat moni ja valta ovat suomalaisiksi muokkautuneita vierasperäisiä sanoja).

Lönnrotin sanakirja tuntee sanat monivalta ja monivaltaisuus (mångvälde, polykrati), mutta niitä ei juuri nykyisin käytetä.

Tervehtien

Antti Prusi, täältä Lizeliuksen, Vareliuksen, Ojansuun ja Virtarannan synnyinseudulta.

* * *

Litteroiminen tarkoittaa äänitteen siirtämistä kirjoitusasuun. Tämmöinen määritelmä sanalla on muun muassa Terho Itkosen Kielioppaassa. Samaa tarkoittaa verbi kirjaintaa, joka on otettu ainakin Uudissanasto 80:een (ilmestynyt 1979). Tätä ennenkin – jo 1960-luvulla – eräät tutkijat ovat käyttäneet sitä sekä kirjoituksissaan että puheessa.

Kirjaintaa on johdettu kirjain-sanasta, ja se on merkitykseltään kausatiivi- eli aiheutusverbi. Samaan tapaan muodostettuja ovat esimerkiksi kypsentää (kantasana kypsä), hyödyntää (kantasana hyöty) ja jäljentää (kantasana jälki). Kirjaintamisen tulos on kirjainnos eli litteraatio (vrt. jäljentämisen tulos jäljennös).

Kirjaintaa- ja kirjainnos-sanoja on käytetty nimenomaan semmoisissa yhteyksissä, joissa on kysymys äänitteen siirtämisestä kirjoitusasuun kielitieteellisiä tarkoituksia varten. Tällöin teksti yleensä kirjoitetaan ääntämistä täsmällisesti kuvaavilla erikoismerkeillä, ns. tarkekirjoitusmerkeillä.

Äänitteen ”purkamisesta” voidaan käyttää toistakin kotoista sanaa. Kielitoimisto on (1982) suosittanut oikeusministeriölle verbiä tekstintää ja substantiivia tekstinnös puhuttaessa äänitetyn lausuman kirjalliseen muotoon saattamisesta. Tällöin ei kuvata yksilöllistä ääntämistä vaan saatetaan (yleiskielinen) puhe tekstin muotoiseksi.

Sanan pluralistinen kantana oleva pluralismi merkitsee yhteiskunnallis-poliittisena käsitteenä vaihtoehtojen tai arvojen moninaisuuden tunnustavaa käsitystä. Pluralistinen-sanan omaperäisenä vastineena on useimmiten käytetty sanaa moniarvoinen, joka on selvä ja tarkoituksenmukainen ilmaus.

Monivaltainen, jota Antti Prusi tarjoaa pluralistisen vastineeksi, liittyy ennemminkin sanaan polykraattinen. Polykratia tarkoittaa (valtio)vallan jakautumista monille valtatekijöille. Monivaltainen-sanan merkityksen pitäisi siis olla ’monelle valtatekijälle jakautuva’. Tällainen merkitys ei kuitenkaan ole itsestään selvä, koska moni-alkuiset sanat ovat merkitykseltään vähän erityyppisiä, esimerkiksi monihaarainen ’sellainen, jossa on monta haaraa’, monilapsinen ’sellainen, jossa on monta lasta’, monikansainen ’monesta kansasta koostuva’, monilähtöinen ’monelta taholta lähtöisin oleva’, moniselitteinen ’monella tapaa selittyvä’, monitieteinen ’moneen tieteenalaan perustuva’ jne. Monivaltainen-sanan merkitys voisi siten olla ’sellainen, jossa on monta valtatekijää; monesta valtatekijästä koostuva; moneen valtatekijään perustuva’. Merkityksensä tulkinnaisuuden vuoksi monivaltaista ei voi pitää suositettavana sanana. Sitä ei mainita myöskään missään sanakirjassa.

Antti Prusi kiinnittää huomiota tärkeään asiaan. Jos vierassanalla on kotoinen suomalainen vastine, tätä kannattaa käyttää. Esimerkiksi kirjaintaminen tai tekstintäminen ja moniarvoinen yhdistyvät kielitajussa sekä muodoltaan että merkitykseltään jo ennestään tuttuihin sanoihin. Siksi se on helppo – jo ensi kuulemalta – ymmärtää ja myös muistaa. Tämä ei tarkoita, että vierassanoja pitäisi aina karttaa. Niillä on paikkansa esimerkiksi erikoisalojen kielenkäytössä.

Maija Länsimäki