Lapset muodostavat uusia sanoja muun muassa täydentämään kuulemiaan yhdyssanasarjoja. Valkovuokkojen ihastelu voi johtaa esimerkiksi punavuokon ja vihreevuokon nimeämiseen. Kuva: Ulla Onkamo, Kotus.
Kun pienten lasten sanavarastoon on kertynyt kohtalainen määrä yhdyssanoja, lapset alkavat käyttää niitä malleina muodostaessaan itse uusia sanoja. Aluksi lasten omat yhdyssanat voivat olla hyvin läpinäkyviä, kuten leikkeihin liittyvät leikkiruoka ja leikkiulos sekä tilannesidonnainen matokirja, jota lapsi käytti Topeliuksen Vattumato-satukirjasta.
Lapset myös mukauttavat vakiintuneita yhdyssanoja, esimerkiksi koiranputkesta tulee hauvanputki, nenäliinasta nuhaliina ja maailmanmestarista maailmanvoittaja. Tulitikkua tarkoittaa syttytikku, palokärjen nimitys on tulikärki, ja syömäpuikon sijasta eräs lapsi käytti sanaa syömiskeppi. Lasten uudissanoissa on myös muita kuin substantiiveja: esimerkiksi adverbin kovakouraisesti sijasta saatetaan sanoa kovakätisesti ja adjektiivin vaaleanpunainen sijasta valkoisenpunainen.
Vaatteet ja pyörät naulakkoon – analogia vaikuttaa
Lapset muodostavat uudissanoja muun muassa siksi, että he tarvitsevat uusia sanoja korvaamaan vielä tuntematonta tai unohtunutta vakiintunutta sanaa – uudissanat siis täyttävät aukkoja sanaston tuntemuksessa. Esimerkiksi kolmivuotias lapsi kutsui vasikoita lapsilehmiksi, spagettia pitkulaismakaroniksi ja polkupyörätelinettä pyöränaulakoksi, kuusivuotias taas pappia alttarimieheksi (Laalo 2024, s. 140–143, 312).
Tällaiset yhdyssanat ovat käyttöyhteydessään helposti ymmärrettäviä, ja monissa niistä on mukana analogian vaikutus: vasikat ovat lehmien jälkikasvua kuten lapset ihmisten, spagetti on pitkämuotoista makaronia, ja pyörätelineeseen voi jättää polkupyörän samaan tapaan kuin vaatteita ripustetaan vaatenaulakkoon. Vastaavalla tavalla eräs kolmivuotias keksi käyttää ilmausta takakaula, koska ei vielä tuntenut sanaa niska. Toinen kolmivuotias kutsui saunavihtaa vesihuiskaksi. Lapsen keksimä selkeä ja läpinäkyvä yhdyssana on myös tikan nimitys heittoneula (Stolt & Salmi 2020, s. 86), joka on yksiselitteinen piikkikärkisen heittonuolen nimitys, kun taas tikka on myös linnun nimitys.
Muita analogian tuella syntyneitä yhdyssanoja ovat kaksivuotiaan käyttämä jälkiruoan nimitys takaruoka (mallina pääruoan nimitys eturuoka) ja pussilakanan nimitys peittoliina, jonka mallina on tyynyliina: peitto laitetaan pussilakanan sisään samaan tapaan kuin tyyny tyynyliinan sisään. Edelleen otsalampun tarjoaman mallin mukaan lapsi muodosti taskulampun nimityksen käsilamppu, joka on sikäli mielekäs, että tätä lamppua pidetään kädessä samaan tapaan kuin otsalamppua otsalla.
Lasten puheessa esimerkiksi käsiin ja jalkoihin liittyvä sanasto synnyttää uusia analogisia yhdyssanoja, kuten hihoja tarkoittava käsipuntit ja lahkeita tarkoittava jalkahihat, joskus selvyyden vuoksi parina käsihihat ja jalkahihat, samoin käsivarret ja jalkavarret. Peukalon nimitys voi olla isosormi ja isovarpaan nimitys peukalovarvas tai peukkuvarvas (Laalo 2024, s. 419–421).
Analogian vaikutusta on siinäkin, että kaksivuotias puhuu täysiukkosesta ja sirppiukkosesta tarkoittaen rankkaa ja vaisumpaa ukkosta; mallina ovat taivaalta tutut täysikuu ja kuunsirppi. Leena ja Matti Laitsaari mainitsevat kirjassaan (1996) lasten yhdyssanat kalatelevisio ’akvaario’ ja kaulapiano ’haitari’: akvaarion kalojahan voi katsella kuin televisio-ohjelmaa, ja haitarissa on samantyyppiset koskettimet kuin pianossa.
Kaikilla lasten uusilla yhdyssanoilla ei ole vakiintunutta vastinetta entuudestaan. Tällaisia ovat muun muassa katsomisnälkä ’mieliteko katsoa televisiota’ ja linnunhauskutin, jota lapsi käytti sarjakuvassa esiintyvästä linnunpelättimestä, joka ei onnistunut pelottamaan lintuja kasvimaalta vaan sen sijaan nauratti niitä.
Lapset muodostavat uusia yhdyssanoja myös täydentämään kuulemiaan yhdyssanasarjoja. Kun nelivuotiaan kanssa oli keväällä ihasteltu valkovuokkoja ja sinivuokkoja, hän kutsui punaista ja keltaista tulppaania punavuokoksi ja keltavuokoksi. Terttu Orpana mainitsee (1980, s. 104) toisen lapsen mielikuvituskukat punavuokko, mustavuokko ja vihreevuokko.
Täsmällisyyden tavoittelua
Joskus lapset muodostavat uudissanoja siksi, että he tähtäävät mahdollisimman täsmälliseen ilmaisuun. Kolmivuotias tiesi, että kaula on edessä pään alapuolella ja niska takana. Pesulla hän tahtoi tarkasti ilmaista, että kummaltakin sivulta tuli peseytyä: ”Pestään kaula ja niska ja sivukaula ja sivuniska.” Kuusivuotias käytti toisesta etunimestä täsmällistä sanaa välinimi – kyseessähän on etunimen ja sukunimen väliin sijoittuva nimi. Erään perheen lapset taas käyttivät isovanhempiensa kodeista nimityksiä mummiukkila ja mummivaarila. Näin siksi, että pelkkä mummila olisi voinut viitata kumpaan paikkaan tahansa, mutta kun lisäksi mainittiin ukki ja vaari, niin täsmentyi, kummasta paikasta oli kyse. Vastaavantyyppisen yhdyssanan mummopappala on kirjannut myös Terhi Savonen (2019, s. 41).
Joskus sattuu niinkin, että eri lapset muodostavat samanasuisen yhdyssanan eri merkityksiin. Esimerkiksi eräs lapsi käytti sukunimestä sanaa takanimi, jonka mallina oli ristimänimeä tarkoittava etunimi – takanimi tulee siis etunimen jälkeen. Toinen lapsi puolestaan käytti takanimi-sanaa toisesta etunimestä: pappi mainitsi ristiäisissä kastettavan lapsen nimet, mutta jälkimmäinen nimi ei ollutkaan se, mitä esikoinen oli toivonut. Hän huudahti: ”Väärä takanimi.”
Eri sanaluokkia
Useimmat lasten uusista yhdyssanoista ovat substantiiveja, kuten lähes kaikki edellä esitetyt. Lapset muodostavat kuitenkin jonkin verran myös muihin sanaluokkiin kuuluvia yhdyssanauudennoksia, esimerkiksi yhdysverbejä: (olen) muovailuvahoinu ’leikkinyt muovailuvahalla’ (kaksivuotiaan ilmaus); ”nää apinat sirkustemppuilis”, ”tää mielikuvittelee”, ”hei ollaan vuoristoalppikiipeileviä leijonia”, miekkataistellaan (nelivuotiaan puheesta); ”nyt alettais iltalukea”, ”uimakoulun jälkeen vesipyssyillään”, ”auto on parkkipaikattu” ’pysäköity’ (toisen nelivuotiaan puheesta); pyykkipoi’ittaa ’kiinnittää pyykkipojilla’ (kuusivuotias); ”mä voisin kaukoputkeloida” (kahdeksanvuotias katsellessaan leikkikaukoputkellaan); tervetulottaa ’toivottaa tervetulleeksi’ (kymmenvuotias).
Lasten uudisadjektiiveihin kuuluu sellaisia kuin kolmivuotiaan muodostama kumiliukoinen liituväreistä, jotka eivät ole vesiliukoisia mutta joiden piirtojäljen voi poistaa pyyhekumilla, räsykelpoinen rikkinäisestä vaatteesta, vesikelpoinen vesipesun kestävästä ja kaunisarvoinen ylväästi seisovasta pienestä kauniista koirasta – sanassa yhdistyy vaikutelma kauniista ja arvokkaan ylväästä. Nelivuotiaan adjektiiveja: kauheesilmäsiä ja verisuisia (dinosauruksista), leppoisaääniset sukat ’pehmeän hiljaiset yösukat’, nopeajuoksuinen ’nopeasti juokseva’. Ensiluokkalainen käytti rinnakkaisluokallaan olevasta oppilaasta nimitystä toisenluokkalainen ilmeisesti tähdätessään sanaan, joka ei sekaantuisi toisella luokalla kouluaan käyvään. Erikoinen superlatiivi oli ilmauksessa ”vähinkarhuisin paikka”, jolla lapsi tarkoitti paikkaa, jossa on vähiten karhuja. Nelivuotiaan analoginen muodoste isoriikkinen on luonnollisesti pikkiriikkisen vastakohta, ja tarhaikäistä tarkoittaa ensiluokkalaisen käyttämä adjektiivi tarhalaisvuotias.
Erikoinen superlatiivi on ilmauksessa vähinkarhuisin paikka, jolla lapsi tarkoitti paikkaa, jossa on vähiten karhuja.
Lasten uudisadverbeja ovat esimerkiksi kaksivuotiaan peräjunaa ’peräkkäin, peräkanaa’ ja hermospäissään ’hermostuneesti’, kolmivuotiaan sisävaatteisiltaan ja mielikuvituksesti ’leikisti, ei oikeasti’. Nelivuotias totesi pieleen menevästä hypystä, että hyppy menee epäonnistukseen, ja viisivuotias käytti ilmausta keskipuolelta, kun kolmilasisia ikkunoita pestiin paitsi ulko- ja sisäpinnalta myös välissä olevilta pinnoilta.
Lasten lukusanauudennokset ovat erityisen kiinnostavia. Laura Tyysteri on väitöskirjassaan kartoittanut aikuiskielen yhdyssanauudennoksia ja todennut (2015, s. 115), että hänen aineistossaan uudissanoissa ei ollut lainkaan lukusanoja. Lasten sananmuodostuksen voimaperäisyyttä siis osoittaa, että he tuottavat yhdyssanojen joukossa myös uusia lukusanoja.
Esimerkiksi kun kolmivuotias oli oppinut lukusanat yhdestä alkaen ensin kymmeneen ja sitten siitä eteenpäin yhdeksääntoista asti, seuraavaksi hän muodosti yhdyssanan kymmenentoista ’20’, mikä oli johdonmukaista jatkoa hänen aiemmin tuntemilleen lukusanoille: kun yhdeksän jälkeen tulee kymmenen, niin yhdeksäntoista jälkeen tulee kymmenentoista (Laalo 2024, s. 403). Sitten kun hän oli oppinut lukusanoja kahdestakymmenestä eteenpäin, hän muodosti seuraavaksi uudennokset kaksikymmentäkymmenen (30) ja kaksikymmentäyksitoista (31). Samaa linjaa lapsi eteni kolmenkymmenen jälkeen niin, että ilmauksen neljäkymmentäkolme sijasta hän käytti ilmausta kolmekymmentäkolmetoista. Vähitellen lukusanojen tuntemus eteni yhdeksäänkymmeneen, jonka jälkeen syntyi nelivuotiaana kymmenenkymmentä ’sata’. Lopulta lapsi muodosti lukusanan kymmenensataa, joka ei kuitenkaan tarkoittanut tarkasti tuhatta vaan laajemmin erittäin suurta määrää.
Toinen hyvin suurta määrää ilmaiseva lukusanauudennos on satatoista, jota kaksivuotias käytti. Tässä yhdistyivät jo sinänsä suurta määrää ilmaiseva sata ja toista-loppu, jonka avulla kymmentä pienemmistä luvuista saadaan muodostettua toisella kymmenellä olevat luvut, mikä ilmeisesti lapsesta tuntui keinolta tehdä myös luvusta sata yhä suurempi. Nelivuotias puolestaan käytti sanaa nollatoista merkityksessä ’tuskin mitään’.
Pienten lasten mielestä numerot ja kirjaimet vaikuttavat helposti samantyyppisiltä aikuisten ja isojen lasten merkeiltä. Niiden assosioitumista keskenään kuvastaa Laitsaarten (1996) kirjaama kolmivuotiaan yhdyssana lukemusnumerot. Nelivuotias pohtikin hyvin kulmikkaiksi muotoiltuja kakkosia katsellessaan, että ne näyttivät luvuissa 21 ja 20 aivan z-kirjaimilta: ”näyttää ihan ku zetakytyks ja zetakymmentä” (Laalo 2024, s. 388).
Uusia merkityksiä
Lapset hyödyntävät rohkeasti uusien yhdyssanojen muodostusmahdollisuuksia. Joskus sattuu niinkin, että lapsen muodostama yhdyssana on jo olemassa kielessä mutta toisessa merkityksessä, kuten seuraavissa: suuvesi merkityksessä ’sylki’, menopaikka merkityksessä ’kohta, josta pääsee menemään ulos’, kivijalka merkityksessä ’jalka, jonka kengässä on kivi’, ja alavuode sängyn alla olevasta, pyörillä varustetusta säilytyslaatikosta. Myös adjektiiveissa on tällaisia yhdyssanoja; esimerkiksi kolmivuotias käytti adjektiivia erivärinen merkityksessä ’monivärinen’.
Vaikka siis yhdyssanoille on vakiintunut tiettyjä merkityksiä, kieli antaa mahdollisuudet muodostaa uusia samanasuisia sanoja moniin muihinkin merkityksiin. Tätä ilmenee muuallakin kuin lapsenkielessä. Esimerkiksi Alpo Räisänen on huomauttanut (1990, s. 3), että journalistiin viittaava nimitys lehtimies on tarkoittanut vanhassa Kuhmon murteessa lehtikerppujen tekijää, ja satunnaisesti sanaa on käytetty leikkimielessä pikkupojista, jotka möyrivät puistossa vaahteranlehtien seassa (Penttilä 1961, s. 95). Tällainen on kuitenkin harvinaista muuten kuin sanaleikeissä, sillä muualla kuin lapsenkielessä normimerkitykset rajoittavat uusien yhdyssanojen muodostusta.
Leikin ja mielikuvituksen kieli
Lapset elävät paljon leikin ja mielikuvituksen maailmassa, ja muodostavat siksi fantasiamaailmaan kuuluvia uudissanojakin.
Eräs nelivuotias oli hyvin kiinnostunut eläimistä, ja hänen leikeissään oli usein erilaisia mielikuvituseläimiä. Hän leikki toisinaan olevansa itsekin eläin, mutta koska hän tahtoi vaihdella sitä, mikä eläin olisi, hän keksi sanan jokaeläin: tällainen eläin voi vaihtua eläimestä toiseksi ja myös elää monta peräkkäistä elämää. Hän keksi myös sanan jokaliikkujakala, joka oli muuten kuin muutkin kalat, mutta saattoi liikkua myös maalla, sen lisäksi kiivetä esimerkiksi puuhun ja tarvittaessa lentääkin. Koska tämä nelivuotias eläinten ystävä ei pitänyt siitä, että petoeläimet söivät toisia eläimiä, hän keksi kahdelle suurelle kissapedolle mielikuvitusvaihtoehdot: kasvissyöjätiikerin ja kasvissyöjäleijonan.
Jokaeläin, samoin kuin vaikkapa käsilamppu, heittoneula, mummiukkila ja kumiliukoinen osoittavat taitoa käyttää monipuolisesti ja luovasti kielen mahdollisuuksia. Kaikkiaan lasten uudissanat ovat virkistävän tuoreita ja monesti osuvan oivaltavia.
Lähteitä
Laalo, Klaus 2024: Lapsenkielen uudissanat. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Laitsaari, Leena – Laitsaari, Matti 1996: Taivaan kynä, linnun lehti – sanoja lasten suusta. WSOY.
Orpana, Terttu 1980: Lapsenkielestä ja sen tutkimisesta. – Kielitieteen päivät Tampereella 23.–24. 2.1979. Folia Fennistica et Linguistica 3. Tampereen yliopisto.
Penttilä, Aarni 1961: Sanaleikeistä. – Kalevalaseuran vuosikirja 41.
Räisänen, Alpo 1990: Yhdyssanojen merkitysoppia. – Kielikello 4/1990. https://kielikello.fi/yhdyssanojen-merkitysoppia/
Savonen, Terhi 2019: ”Täältä tulee välipalaaja!” Tutkimus lapsenkielen johdoksista. Suomen kielen pro gradu -työ. Tampereen yliopisto. https://urn.fi/URN:NBN:fi:tuni-201902071210(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Stolt, Suvi – Salmi, Paula 2020: Sanaston kehitys. – Elina Niemitalo-Haapola, Sini Haapala & Soile Ukkola (toim.), Lapsen kielenkehitys. Vuorovaikutuksen, leikin ja luovuuden merkitys. PS-kustannus.
Tyysteri, Laura 2015: Aamiaiskahvilasta ötökkätarjontaan. Suomen kirjoitetun yleiskielen morfosyntaktisten yhdyssanarakenteiden produktiivisuus. Väitöskirja. Turun yliopisto. https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-29-6184-9(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)