Olen opettanut lukiossa äidinkieltä yli kaksikymmentä vuotta, mutta nyt alan todella hermostua: lähikunnissa houkutellaan oppilaita muodikkaalla vieraskielisellä opetuksella, ja oman kuntani koulujen yhteisessä itsenäisyysjuhlassa juhlapuhuja esitti osan puhettaan muodikkaasti englanniksi. – Hän kai halusi tehdä oppilaisiin nuorekkaan vaikutuksen, osoittaa elävänsä ajan hermolla!

Esimerkkini kertoo uudesta hämmentävästä todellisuudesta. Lehtien palstoilla monet kyllä puolustavat suomen kieltä, mutta koulu- ja jopa yliopistomaailmassa saatetaan vieraan kielen taitoa kunnioittaa enemmän kuin oman äidinkielen osaamista. En millään saa päähäni, miksi jo peruskoulussa Suomen historiaa pitäisi opettaa vieraalla kielellä tai miksi esimerkiksi pro gradu -työt kirjoitetaan mieluummin keskinkertaisella englannilla kuin vivahteikkaalla ja täsmällisellä suomen kielellä.

Äidinkielen merkitystä ei ymmärretä. Siitä kertoo sekin, että koulussa äidinkielen tunteja on muihin Euroopan maihin verrattuna vähän. Esimerkiksi lukiossa opetetaan äidinkieli ja kirjallisuus -nimistä oppiainetta kuusi pakollista kurssia. Noin 200 tunnin aikana oppilaiden tulisi harjaantua analysoimaan erilaisia tekstejä ja huomaamaan muun muassa monet kieleen kätketyt vaikuttamisen keinot sekä ymmärtämään esimerkiksi sanojen sopimuksenluonteisuus ja kontekstisidonnaisuus. Heistä tulisi kasvaa kieleen aktiivisesti suhtautuvia, kielestä tietoisia aikuisia, jotka osaavat ajatella ja ilmaista ajatuksensa sekä suullisesti että kirjallisesti hyvinkin erilaisilla foorumeilla.

Parhaimmillaan opiskelijoista kehkeytyy sekä taitavia lukijoita että avarakatseisia ajattelijoita. Olen kuitenkin monta kertaa tuntenut riittämättömyyteni, kun neljäkymmentä silmäparia tuijottaa Hotakaisen kolumnia tai Kiven Seitsemän veljeksen ensimmäisiä sivuja. Suureen ryhmään mahtuu monenlaista väkeä. Jarkko on klassikkonsa lukenut ja rakastaa erilaisten tekstien analysoimista. Jotkut hänen omat esseensä luotaavat niin syvältä, että tottunutkin lukija saa niistä monenlaisia oivalluksia. Samassa ryhmässä istuu kuitenkin myös Eeva, joka ei tahdo millään saada selville kolumnin tavoitetta. Romaanin loppuun lukeminen on hänelle tuskaa, ja vasta pitkien välituntikeskustelujen jälkeen hän alkaa pohtia, mitä vikaa on hänen aineensa virkkeessä ”Vanhukset aiheuttavat paljon kolareja, koska heillä on unettomuutta, hirviä tiellä ja vanhuutta”.

Hankalissa tilanteissa olen monesti mielessäni siunannut minuun yliopistossa jo vuosikymmeniä sitten kylvettyä elinikäisen oppimisen halua: kun jossain määrin seurailee kielen ja kirjallisuuden ilmiöitä ja niiden kulloisiakin tulkintoja (muun muassa Kielikellon palstoilta), antautuu oppilaiden kanssa herkempään vuorovaikutukseen. Kun kuuntelee heitä ja heidän tapaansa käyttää kieltä, saattaa oivaltaa, mistä kirjoittamisen vaikeus ehkä johtuu. Monet kerrat olen myös huomannut, että erilaisista teksteistä keskusteleminen on tarjonnut puolueettoman maaperän pohtia yhdessä vaikeitakin asioita. Niin Eino Leinon Tumma kuin Mari Mörön Kiltin yön lahjat ovat auttaneet oppilaitani kielentämään omiakin ongelmiaan ja siten hallitsemaan niitä.

Omien opetusaineiden hallinta auttaa opettajaa hänen kasvatustyössään. Äidinkielen opettaja on ennen kaikkea kielen ja kirjallisuuden asiantuntija, joka jatkuvasti ihmettelee yhdessä oppilaidensa kanssa kielen rikkautta ja monimerkityksisyyttä. Äidinkielen opiskelu on elämänhallinnan opettelua. – Tätä taustaa vasten on pöyristyttävää, että uudessa koululainsäädännössä äidinkieli ja kirjallisuus luetaan edelleen yhdeksi aineeksi. Käytännössä tämä saattaa pahimmillaan johtaa peruskoulussa siihen, että 35 opintoviikkoa kirjallisuustieteessä suorittanut vieraan kielen tai vaikkapa lukion filosofian opettaja voitaisiin katsoa päteväksi äidinkielen opettajaksi!

 

Anita Julin on Mynämäen lukion lehtori ja suomen kielen lautakunnan jäsen.