Latinalaisperäinen vierassana insesti on viime aikoina tullut tutuksi useimmille suomalaisille, kun aiemmin tabuna pidettyä aihetta on alettu tutkia ja siitä on syntynyt runsaasti julkista keskustelua. Neutraalin kuuloinen, tunnelatauksia vailla oleva vierassana on osaltaan helpottanut tästä arkaluonteisesta asiasta puhumista. Samalla sanaa on kuitenkin alettu käyttää myös väärin tarkoittamaan kaikenlaista lapsiin kohdistuvaa seksuaalista hyväksikäyttöä. Insesti-sanan merkitys on kuitenkin vain ”sukupuoliyhteys sellaisten henkilöiden välillä, jotka läheisen sukulaisuuden vuoksi eivät saa mennä keskenään naimisiin”.
Insestin suomenkielinen vastine sukurutsa on sangen kirjallinen. Tämä jo Agricolan käyttämä sana elää nykykielessä vain lakiterminä, muuten se edustaa lähinnä raamatullis-runollista ylätyyliä. Sana saattaa herättää mielleyhtymiä antiikin tragedioihin, vaikkapa Oidipus-taruun, mutta tavallisen kielenpuhujan suussa se tuntuu kuitenkin pahalta – juuri merkityssisältönsä vuoksi. Kansankielessä rutsa on yhdistynyt rutto-sanaan: sukuruttoinen on tarkoittanut viallista ihmistä, vian on uskottu johtuvan juuri sukulaisten välisestä avioliitosta. Ruotsin vanhan brut-sanan (= rikos) arvellaan Agricolalla sekaantuneen itämurteisiin sukua ja heimokuntaa tarkoittaneisiin rutsa, rutsi -loppuisiin sanoihin, mutta aivan ehdotonta varmuutta sanan etymologiasta ei ole.
Insestiä laajempi käsite ilmaistaan lakikielen termillä lapseen kohdistuva haureus. Myös haureus on sana, joka nykyisen yleiskielen käyttäjästä tuntuu oudolta. Lakikieltähän sekin on (= säädyttömyys, siveettömyys, siveellisyysrikos) ja toisaalta myös raamatullista, juhlallista kieltä, jota kaikki eivät enää ymmärräkään. Helposti jää huomaamatta, että kysymyksessä on aivan sama sana kuin hauraus eli heikkous.
Itämurteet ja vanha kirjasuomi tuntevat pesyeestä kirjavan joukon sanoja, esimerkiksi adjektiivit haurea, hauria, hauri, hapras, hapura, hapera, haurelias, haurallinen, haurolinen. Niillä on vastineet muun muassa karjalassa, vatjassa ja virossa, joten sana on omaperäinen eikä mitään sukua skandinaaviselle, hiukan samanhahmoiselle huoruus-sanalle, jota varsinkin Raamatussa käytetään usein lähes haureuden synonyymina.
Haurea on voinut olla niin astia, rauta kuin tyttökin. Haurea poika merkitsee Lönnrotin sanakirjan mukaan poikaa ”som väter under sig” eli kastelee alleen. Etymologinen sanakirja kertoo haurastumisen merkinneen hauraaksi tulemista ja kevytmieliseksi, siveettömäksi heittäytymistä. Alun perin on siis ollut kysymyksessä vain yksi heikkoutta merkitsevä sana, jota on käytetty sekä konkreettisesti että kuvallisesti. Esimerkiksi Agricolan lauseessa ” – – sine meiden Lihan hauraudhen tunnet – –” merkitys on yksinkertaisesti heikkous. Murteissa haurea voi yhä merkitä helposti murtuvaa ja haureus muutakin kuin vain siveellistä heikkoutta. Ja vielä vuonna 1928 kirjoitettiin Pienviljelijän käsikirjassa: ” – – saavat ne (kotieläimet) helposti luuhaureuden, joka kuitenkin helposti ruokintaa parantamalla saadaan autetuksi – –.” Nykykielessä sama asia ilmaistaisiin kai sanalla luukato, mutta se onkin jo toisen jutun aihe.