Kuinka suomen kieli on muuttunut vuosina 1963–2022?

Mistä aiheista mahdettiin tehdä henkilöhaastatteluja Kotiliesi-lehteen 60 vuotta sitten? Nykylukija voi yllättyä siitä, että 1960-luvun haastatteluissa käsiteltiin varsin tutun oloisia asioita: esimerkiksi sairaanhoitajapulaa, nuorten kasvatuksen ongelmia sekä sitä, miltä tuntuu sairastaa Hodgkinin lymfoomaa. Eikö mikään siis ole muuttunut?

Näennäisesti samoja aiheita on eri aikakausina käsitelty hyvin erilaisista näkökulmista. Vuonna 1963 sairaanhoitajapulan nähtiin johtuvan muun muassa hoitajattarien ”kadosta” avioliittoon. Vuoden 1965 Kotiliedessä arkkipiispa ohjeisti, että tärkein kasvatuksen ohjenuora on ”eläminen Kristuksen vallan alaisuudessa”. Hodgkinin lymfoomasta ei vuonna 1966 vielä tiedetty kovin paljoa, joten haastateltavalle päädyttiin toivomaan ihmettä parantumattomaan sairauteen – jonka ennuste nykyään on hyvä. Tavat, asenteet ja saatavilla oleva tieto vaikuttavat siis suoraan kieleen.

Tutkimuskohteena kielen muutoskaudet

Käsittelen tässä artikkelissa kirjoitetun nykysuomen muutosta ja erityisesti kielen nopeamman muutoksen kausia käynnissä olevan väitöskirjatutkimukseni valossa. Väitöskirjani on osa Koneen Säätiön rahoittamaa ja Tampereen yliopistossa toimivaa nelivuotista monitieteistä hanketta, jossa tutkitaan sekä puhuttua että kirjoitettua kieltä viimeisten 50–100 vuoden ajalta. 

Valitsin aineistoksi Suomen vanhimman edelleen ilmestyvän naistenlehden, Kotilieden, ja sieltä tekstilajiksi henkilöhaastattelut, sillä niiden muoto vakiintui lehdessä melko varhaisessa vaiheessa. Haastatteluja alkoi ilmestyä säännöllisesti 1960-luvulla, jolloin ne yleistyivät myös muissa suomalaisissa aikakauslehdissä (Heikkinen 2007). Henkilöhaastatteluja on tutkittu aiemminkin, mutta naistenlehdissä tutkimus keskittyy yleensä lehden luomaan naiskuvaan. Sen sijaan kirjoitetun nykysuomen muutosta ei ole tutkittu 50–100 vuoden aikajänteellä. Omassa tutkimuksessani pyrinkin selvittämään muun muassa yhteiskunnallisen kontekstin vaikutusta haastatteluissa käytettyyn kieleen. 

Tarkasteluni kohteena ovat sanaluokat sekä niiden sisällä eniten muutosta kokeneet muotoryhmät. Samalla olen etsinyt mahdollisia muutoskausia – siis kausia, jolloin kielessä on tapahtunut kahden peräkkäisen vuosikymmenen välillä jotakin tilastollisesti merkitsevää. Oletukseni on, että muutoskaudet korreloivat yhteiskunnallisten muutosten kanssa, sillä kieli paitsi heijastaa todellisuutta, myös luo sitä.

Kotiliesi-aineistoon valikoitui sieltä täältä 10 henkilöhaastattelua kultakin vuosikymmeneltä. Taulukkoon 1 on laskettu aineiston verbien ja substantiivien prosenttiosuudet, sillä kaikista sanaluokista juuri niissä on tapahtunut eniten muutosta. Taulukkoon 2 on koottu substantiivien yleisimpien sijamuotojen prosenttiosuudet. Taulukossa 3 puolestaan on verbien menneen ajan ja preesensin sekä konditionaalin (-isi-) ja VA-partisiipin (esim. menevä) prosenttiosuudet. Muotoryhmät valikoituivat tutkimukseen sen mukaan, mitä käyttämäni kielen jäsennintyökalu kykeni aineistosta erottelemaan ja missä muotoryhmissä tapahtui prosentuaalisesti eniten muutosta.

Sanaluokka (%)	1960	1970	1980	1990	2000	2010	2020
substantiivi	32	29	31	30	31	28	28
verbi	25	25	24	26	25	28	28

Taulukko 1. Substantiivien ja verbien prosentuaalinen osuus kaikista sanaluokista eri vuosikymmeninä.

Substantiivin yleisimmät sijamuodot (%)	1960	1970	1980	1990	2000	2010	2020
nominatiivi	30	28	29	29	28	29	28
genetiivi	23	22	21	22	21	20	21
partitiivi	16	17	19	17	19	18	19

Taulukko 2. Kieliopillisten sijamuotojen (nominatiivi, genetiivi, partitiivi) prosentuaalinen osuus kaikista substantiivin sijamuodoista eri vuosikymmeninä.

Verbimuoto (%)	1960	1970	1980	1990	2000	2010	2020
mennyt	13	23	17	12	18	30	23
preesens	43	42	50	54	46	33	41
konditionaali	4	3	2	3	2	3	2
VA-partisiippi	6	4	3	5	4	3	3

Taulukko 3. Aikamuotojen ja konditionaalin prosentuaalinen osuus kaikista verbeistä sekä VA-partisiipin prosentuaalinen osuus kaikista partisiipeista eri vuosikymmeninä.

Taulukoista voidaan nähdä, että muutosta tapahtuu aineistossa jokaisella vuosikymmenellä – joillakin enemmän kuin toisilla – mutta mitä nämä muutokset tarkoittavat käytännön kielen kannalta? Tätä kysymystä avaan seuraavaksi tarkemmin.

Teksti nykyaikaistuu 1970-luvulle tultaessa

Vuonna 1960 vielä 35 prosenttia työikäisestä väestöstä sai elantonsa maa- ja metsätaloudesta, mutta jo seuraavien kahden vuosikymmenen aikana määrä laski 13 prosenttiin (Meinander 2012, 354). Suomessa oli käynnissä kaupungistuminen, joka näkyi myös ensimmäisenä kielen muutoskautena: Kotiliesi-aineiston tekstit nykyaikaistuivat vuosina 1960–1970.

Nykyaikaistuminen näkyy lehdessä parhaiten tiettyjen kielen rakenteiden vähenemisenä. Substantiivien määrä laski tilastollisesti merkitsevästi heti 1970-luvulle tultaessa (taulukko 1). Erityisesti genetiivien määrän väheneminen viittaa tekstin yksinkertaistumiseen. Genetiivisubstantiivit toisten substantiivien määritteinä tekevät virkerakenteesta herkästi raskaan, kuten seuraavassa 1960-luvun esimerkissä:

Tekstiä monimutkaistavat, genetiivin jäljessä tulevat abstraktit postpositiot kuten piirissä, puitteissa ja keskuudessa (”nuorten piirissä”, ”älymystön keskuudessa”) jäivät vähitellen lähes kokonaan pois käytöstä aineistossa. Ison suomen kieliopin mukaan tällaiset postpositiot ovat tekijää tai tilannetta epämääräistäviä (VISK § 689), ja tässä käyttöyhteydessä ne esiintyivät myös 1960-luvun Kotiliesissä. Teksti oli tyyliltään pääosin geneeristä eli yleistävää.

1960-luvun teksti oli myös ohjailevampaa kuin seuraavilla vuosikymmenillä: Konservatiivinen arvomaailma, uskonnollisuus sekä naisten näkeminen ensisijaisesti perheenäiteinä ohjasivat vielä tuolloin tekstin tematiikkaa, ja haastatteluissa esitettiin selkeästi, mitä aikakauden naisilta odotettiin. Esimerkiksi voida-verbiä käytettiin aineistoon sisältyvissä 1960-luvun haastatteluissa kaksi kertaa useammin kuin seuraavan vuosikymmenen haastatteluissa. Myös konditionaalia käytettiin enemmän kuin yhdelläkään tulevalla vuosikymmenellä.

Sekä verbin voida että konditionaalin tehtäviä ovat muun muassa ohjailu ja kehottaminen. Esimerkissä lukijan annetaan ymmärtää, että kodin velvollisuudet käyvät perheenäidille kokopäivätyöstä.

1970-luvulla henkilöhaastattelujen ohjailevuus väheni ja teksti muuttui kuvailevammaksi. Haastateltava saattoi vaikkapa olla ”pitkä, kapea, ylväs, eksoottinen” ja hänen ulkonäkönsä tuoda mieleen ”jalorotuisen hevosen” (KL 1975:15, 10). Haastateltavien kuvailut olivatkin 1970–1990-luvuilla usein melko rohkeita: esimerkiksi vuonna 1985 toimittaja ilmaisi kirjailija Hannu Ahossa olevan ”menevää miestä ja liituraitaa yhtä paljon kuin lauantaimakkarassa lihaa” (KL 1985:19, 27).

Värikkäät ilmaukset kertoivat toimittajan luomisen vapaudesta. Nykypäivän haastattelussa sisältö on pitkälti haastateltavan henkilöbrändin ja lehden konseptin välinen sopimus, jossa toimittajan rooli voi olla hyvin pieni (Luostarinen 2014, 35). Tämä näkyy myös Kotiliesi-aineistossa: tyyli on muuttunut neutraalimmaksi, eivätkä toimittajan omat mielipiteet juuri näy kielellisissä valinnoissa.

Monilla 1970–1980-lukujen haastateltavilla oli merkittävä ura ja suuria tulevaisuudensuunnitelmia. Toisaalta elämä ei ollut isojen muutosten kourissa pelkkää juhlaa. Joukkopako maaseudulta toi omat ongelmansa niille, jotka jäivät maalle, eikä kaupunkien lähiöihin ollut aina helppo sopeutua. Seuraavissa esimerkeissä konditionaalilla annetaan elämästä epävarma kuva:

Näiden esimerkkien toivomukset ovat sikäli poikkeuksellisia, etteivät ne sopisi tyyliltään nykyajan naistenlehteen. Elämää ei enää kuvata selviytymistaisteluna, vaan vaikeudet esitetään väliaikaisina tiloina, joiden jälkeen ihminen on entistä vahvempi.

Voimistuvaa yhteiskuntakritiikkiä

1980-luvulta 1990-luvulle siirryttäessä verbien osuus kaikista sanaluokista kasvoi aineistossa kaksi prosenttiyksikköä (taulukko 1). Myös VA-partisiippien määrä kasvoi, ja oli 1990-luvulla suurimmillaan sitten 1960-luvun (taulukko 3). Molemmat muutokset ovat tilastollisesti merkitseviä. Verbien aikamuodoista preesens oli hallitseva.

Miten nämä muutokset sitten näkyivät haastatteluissa? Monet muutoksista liittyivät 1990-luvun vaihteessa alkaneeseen lamaan, jonka seurauksena myös Kotilieden teemat muuttuivat yhteiskunnallisemmiksi, jopa yhteiskuntakriittisiksi. VA-partisiipit tekevät substantiivien määritteinä tekstistä herkästi abstraktia ja staattista, mikä sopi hyvin vuosikymmenen yhteiskunnallisiin teemoihin:

Elatiivimuotoista substantiivia mielestä käytettiin 1990-luvulla enemmän kuin yhdelläkään toisella vuosikymmenellä. Tämä kertoo tekstin lisääntyneestä argumentoivuudesta. Modaaliset, mahdollisuutta tai pakkoa ilmaisevat liittoverbit voida ja pitää olivat 1990-luvun teksteissä erityisen suosittuja.

Esimerkeissä näkyvät hyvin sekä tekstin argumentoivuus että haastateltavien järkähtämättömät mielipiteet: korjattavaa oli niin yhteiskunnassa kuin kanssaihmisten asenteissa.

2010-luvun narratiivinen journalismi

2010-luvun alussa Kotiliesi-aineiston kieli muuttui jälleen tilastollisesti merkitsevästi: Verbien osuus sanaluokista kasvoi lähes kolme prosenttiyksikköä (taulukko 1), ja mennyttä aikamuotoa käytettiin enemmän kuin yhdelläkään toisella vuosikymmenellä, mikä viittaa tarinallisen kerronnan lisääntymiseen. Myös konditionaalien osuus verbimuodoista kasvoi – ilmiö liittyy muun muassa eksemplumien eli mallitarinoiden ilmaantumiseen. Mallitarina on tapahtumasarja, jolla on alku, keskikohta ja loppu. Olennaista on, että tapahtumaketju on jollakin tavalla poikkeava ja sillä on jokin merkitys tunnetasolla. (Mäkelä & Karttunen 2020, 276–277.)

Naistenlehdissä narratiivista eli tarinallista journalismia on esiintynyt ainakin 2000-luvun ensikymmeneltä asti (Ruoho & Saarenmaa 2011, 68). Sen ominaispiirteisiin kuuluvat muun muassa tapahtumien kuvaaminen kohtauksina ja nimenomaan haastateltavan näkökulmasta sekä yksityiskohtien hyödyntäminen konkreettisuutta luotaessa (Mäkelä & Karttunen 2020, 279).

2010-luvulla Kotiliedessä alkoi esiintyä paljon tarinan muotoon kirjoitettuja haastatteluja, mikä heijastui myös aineistoon. Tarinoissa haastateltavalla oli suunnitelmia, jotka johtivat ongelmiin tai jäivät kokonaan toteutumatta jonkin yllättävän – yleensä negatiivisen – käänteen takia.

Esimerkissä Tanjan suunnitelma esitellään konditionaalissa. Haastattelun jatkuessa selviää, että Tanjan lepohetki johti ei-toivottuihin seurauksiin. Tarinan loppu on kuitenkin onnellinen, ja Tanja on tyytyväinen siihen, että kävi läpi kaiken haastattelussa kuvaamansa. Lukijalle tarina voi olla samaistuttava ja lohdullinen: kukaan ei ole turvassa yllätyksiltä, mutta elämä jatkuu.

Tavoitteena parempi ihminen

2020-luvulla innostus yllätyksellisten mallitarinoiden journalismiin on Kotiliedessä jo osoittanut vähenemisen merkkejä. Henkilöhaastattelut ovat yhä useammin sävyltään positiivisia ja tulevaisuuteen katsovia. Mennyttä aikamuotoa esiintyy edellistä vuosikymmentä vähemmän. Modaaliverbi voida on kokenut jälleen uuden nousun, minkä lisäksi verbi yrittää esiintyy teksteissä useammin kuin aiemmilla vuosikymmenillä. Aineistoon on tullut myös sellaisia ilmauksia kuin on ihanaa ja on kivaa, jotka antavat tekstille hyvin positiivisen sävyn, kuten seuraava esimerkki osoittaa:

2020-luvun muutokset viittaavat yhteiskunnan arvoilmapiirin muuttumiseen. Lukijaa ohjaillaan implisiittisesti, vihjailemalla – yrittämällä voi saavuttaa vaikka mitä, ja meistä jokainen voi halutessaan olla vieläkin parempi ihminen. Ohjailulla on kuitenkin myös varjopuolensa: tutkijat Maria Mäkelä ja Laura Karttunen (2020, 284) muistuttavat, että tarinoissa usein korostetaan yksilön vastuuta sen sijaan, että pohdittaisiin yhteiskunnan vaikutuksia yksilöiden elämään. Näin lukija voi kokea jopa epäonnistumisen tunteita asioista, joihin ei voi vaikuttaa.

Kotilieden henkilöhaastattelut ovat kaikkinensa loistava ajankuva suomalaisesta yhteiskunnasta. Kielen syntaktiset muutokset kulkevat käsi kädessä sosiokulttuuristen muutosten kanssa. Henkilöhaastattelun tarkoitus on alusta asti ollut tarjota niin tietoa, elämyksiä, samaistumisen kohteita kuin elämänohjeitakin. Erityisesti kaksi viimeksi mainittua ovat muuttuneet entistä tärkeämmiksi yhteiskunnassa, jossa tieto on kyllä yhden Google-haun päässä, mutta sekä toiset ihmiset että täydellinen elämä tuntuvat monesti olevan yhä etäämpänä.

Lähteet

Heikkinen, Vesa 2007: Muuttuuko uutisteksti – ja mihin suuntaan? Suomen Kuvalehti 1917 ja 1972. Kotimaisten kielten keskus. https://kotus.fi/kotus/julkaisut/julkaisusarjat-ja-luettelot/julkaisuja-aihepiireittain/genrejulkaisut/tekstien-ja-niiden-lajien-rajankayntia/muuttuuko-uutisteksti-ja-mihin-suuntaan/(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Luostarinen, Heikki 2014: Irti Venäjästä, kapitalismista ja pomoista. – Heikki Luostarinen & Pentti Raittila (toim.), Journalistin vapaus, s. 17–45. Vastapaino.

Meinander, Henrik 2012: Tasavallan tiellä. Suomi kansalaissodasta 2010-luvulle. Toinen, uudistettu laitos. Schildts & Söderströms.

Mäkelä, Maria – Karttunen, Laura 2020: Kokemuksellisuus, mallitarinat ja eksemplaarisuus tarinallisen yksilöjournalismin valtakaudella. – Mikko Virtanen, Pirjo Hiidenmaa & Jyrki Nummi (toim.), Kertomuksen keinoin. Tarinallisuus mediassa ja tietokirjallisuudessa, s. 273–306. Gaudeamus.

Ruoho, Iiris – Saarenmaa, Laura 2011: Edunvalvonnasta elämänpolitiikkaan. Naistenlehdet journalismina ja julkisuutena. Viestinnän, median ja teatterin yksikkö. Tampereen yliopisto. https://urn.fi/urn:isbn:978-951-44-8374-5(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)