Usein kuulee sanottavan, että suomen kieli on köyhtymässä. Väitettä on perusteltu monin tavoin. Milloin on osoitettu englannin kielen ja angloamerikkalaisen kulttuurin uhkaavan suomen kielen omaleimaisuutta ja suomalaista identiteettiä, milloin taas on verrattu elämää nähneen kansanmiehen tai -naisen taidokasta tarinointia kaupunkilaisnuoren töksähtelevään ja tankkaavaan niinkutteluun. Kieli- ja kulttuuripessimistien on ollut helppo osoittaa syitäkin suomen kielen uhkaavaan rappiotilaan. Paitsi ulkomaisuuden apinointia kielen köyhtymisen syyksi on nähty milloin veltostunut kouluopetus, milloin esikuvaksi sopimaton kaunokirjallisuus, milloin taas joukkoviestimet tai jopa sarjakuvien puhekuplat.
Ajatus kielen köyhtymisestä ei suinkaan ole uusi. Viime vuosisadalla keskeisiä oikeakielisyysperiaatteita oli pyrkimys ”kielirappion” välttämiseen. Tämän periaatteen lähtökohtana oli ajatus, jonka mukaan kielen historia on jatkuvaa rappeutumista ja turmeltumista. Kielentutkijoiden ja oikeakielisyysmiesten tehtävänä oli rappeutumisen estäminen tai edes hidastaminen. Niinpä August Ahlqvist, suomen kielen ensimmäinen ankara puutarhuri, asettui yleensä aina kannattamaan ”täydellisempiä” muotoja, koska ne olivat oikeampia ja alkuperäisempiä kuin lyhyemmät ja ”kuluneemmat” muodot. Elias Lönnrot yritti puolestaan ”pelastaa” suomen kieleen eräitä vepsästä löytämiään muotoaineksia, jotka kielirappio oli hänen mukaansa suomesta hävittänyt. Vielä pitemmälle menivät ne ruotsinmaalaiset kielenohjailijat, jotka vaativat palattavaksi riimukirjoituksissa käytettyyn ruotsiin.
Kielentutkijoiden ja -huoltajien paradokseja onkin ollut suhtautuminen kielen muutoksiin: muinoin tapahtuneet muutokset tarjoavat tutkijoille kiintoisia kohteita, joita he voivat lähestyä objektiivisen kielentutkimuksen keinoin; parhaillaan tapahtuvat muutokset ovat sitä vastoin kieltä uhkaavia häiriötekijöitä, joiden eliminointi on kielentutkijan ja -huoltajan ensisijaisia tehtäviä.
Sama kaksijakoisuus näkyy myös suhtautumisessa vierasperäisyyksiin. Kuten mm. Lauri Posti ja Jorma Koivulehto ovat osoittaneet, suomen kieli on historiansa aikana kokenut todellisen germaanisen kielikylvyn, joka on jättänyt jälkensä niin suomen äänne- ja muotorakenteeseen kuin sanastoonkin. Kaikkiaan germaaninen vaikutus on niin vahvaa, että se on voinut välittyä vain selvästi kaksikielisissä yhteisöissä – muutenhan ei esimerkiksi germaanisen äiti-sanan lainaaminen ole hevin tullut kyseeseen. Lauri Hakulinen on puolestaan osoittanut, miten eurooppalainen kulttuuriperintö on käännöslainojen muodossa ikään kuin sisältä päin juurtunut suomen kieleen ja suomalaiseen kulttuuriin; tämäkään tapahtuma ei silti ole suomen kieltä turmellut. Historiansa eri vaiheissa suomen kieli on siis kyennyt sulattamaan itseensä huomattavan määrän erilähtöisiä ja erivahvuisia vieraita vaikutteita menettämättä silti suomalais-ugrilaista ominaislaatuaan. Uskoakseni suomen kielen oma elinvoima on yhä niin vahva, etteivät sitä muutamat ylikansalliset levy-yhtiöt tai hampurilaisketjut pysty uhkaamaan.
Suoranaisemmin kielen köyhtymisestä näyttäisi olevan kyse silloin, kun urbaanin nykysuomalaisen sääsanasto näyttää supistuvan muutamaan ilmaukseen siinä, missä kansanihminen osuvin sanoin luonnehtii sateen tai poudan sävyjä. Kielen köyhtyminen on kuitenkin tässä tapauksessa hyvin suhteellista: enemmänkin kuin kielen köyhtymisestä on tässä kyse suomalaisen kulttuurin muutoksesta ja siitä, miten kieli ja kielen käyttö heijastelee tätä tapahtumaa. Kun aiemmassa talonpoikaisyhteisössä ihmiset puhuivat suurin piirtein samoista asioista ja kun heidän ilmausvarastonsakin oli suurin piirtein sama, nykyisin kansalaisten yhteinen kielenkäyttöalue on kenties jossakin määrin kaventunut.
Vastapainoksi nykysuomalaiset kuitenkin hallitsevat yhä useampien erityislohkojen sanaston ja terminologian, kukin työnsä, harrastuksensa, koulutuksensa, toveripiirinsä ym. kielen käyttöön vaikuttavien seikkojen mukaan. Nyky-yhteiskunnassa ei olekaan kohtuullista odottaa, että yksityisen suomalaisen kieli olisi ensisijaisesti entiseen elämänmuotoon liittyvien ilmausten arkisto vaan sen on voitava olla hänen kannaltaan tarpeellisten ja käyttökelpoisten ilmausten varasto. Sen vuoksi ei eri kielenkäyttäjien kielen laadullinen vertailu ole oikeudenmukaista eikä edes mielekästä.
Vastauksena otsikon kysymykseen väittäisin, että suomen kieli ei köyhdy – Suomessa. Se tosin muuttuu ja sen käyttökin muuttuu, mutta sen ominaislaatu silti tuskin on uhanalainen. Suomen kielen köyhtymisestäkin löytyy silti esimerkkejä, eikä kovin kaukaa. Ruotsin Länsipohjassa ja Pohjois-Norjan kveenialueilla suomen kieli ei ole pystynyt valtaamaan uusia käyttöalueita. Viimeiseksi linnakkeeksi on jäänyt perheen sisäisen kielen asema, mutta se on nyky-yhteiskunnassa liian heikko, jotta kieli sen varassa säilyisi elävänä ja rikkaana.