Tämä artikkeli perustuu pro gradu -työhöni, jossa tarkastelin Helsingin yliopiston komiteanmietintöjen kieltä. Helsingin yliopiston toimikuntien mietinnöt palvelevat yliopiston sisäistä suunnittelua. Komiteanmietintöjen tarkoituksena on tiedottaa yliopistoväelle, mitä hallinnossa, opetuksessa ja tutkimuksessa tapahtuu ja miten toimintaa halutaan kehittää. Mitä on tapahtunut, kun lukija mieluummin sysää mietinnön käsistään kuin alkaa lukea sitä? Miten tällainen teksti välittää tärkeää tietoa? Miksi viesti ei ole selkeä, kieli helposti luettavaa ja ymmärrettävää? Jos yrittää perehtyä mietintöihin syvällisemmin, huomaa uupuvansa lukemisen raskaudesta ja ymmärtävänsä yhä vähemmän.

Virkakielen abstraktius

Virkakielen ongelmista on puhuttu jo kauan. On havaittu, että virallisuus ja julkisuus muuttavat kielen kaikkia tasoja. Erityisesti on kiinnitetty huomiota eri sanaluokkien esiintymiseen, jolloin on havaittu, että virkakieli suosii substantiiveja. Kun substantiiveja on huomattavasti enemmän kuin verbejä, tekstiä voidaan kutsua substantiivitautiseksi.

Virkaehtosopimusten väljentäminen voi olla keino edistää myös uusien opetuskäytäntöjen leviämistä.

Esimerkkilauseessa on viisi substantiivia, joista lihavoitujen taustalla piilee verbi: sopimus : sopia, väljentäminen : väljentää, käytäntö : käyttää, leviäminen : levitä. Kirjoittaja on valinnut verbi-ilmausten sijaan substantiivijohdokset. Ne sisältävät kaiken sen tärkeän informaation, jonka kirjoittaja haluaa lukijoilleen antaa tässä lauseessa. Lauseen persoonamuotoinen verbi, voi olla, on merkitykseltään hyvin staattinen. Verbi ei ilmaise tekemistä, joka muuttaisi lauseen substantiivien asemaa.

Virkakielen abstraktius näkyy kielessä myös siten, että lauseista ei tavallisesti ilmene tekijöitä tai vastuunkantajia. Asiat tuntuvat tapahtuvan itsestään. Kuka väljentää virkaehtosopimuksia? Kuka vastaa siitä, että edistystä tapahtuu? Kenen välityksellä opetuskäytännöt leviävät? Tällainen tekijättömyys takaa suojan: jos vastuunkantajia ei osoiteta, ketään ei voida syyttää, kun mitään ei tapahdu tai jos tapahtuu toisin kuin kuviteltiin. (Tekijättömyyttä ja vastuunkantajan puuttumista ovat käsitelleet mm. Halliday 1985 ja Karvonen 1992.)

Komiteanmietinnöissä vastuunkantajia ovat erilaiset ryhmät kuten henkilöstöt, järjestöt, toimikunnat, neuvostot, yhteisöt ja yksiköt. Ketään ei yksilöidä tai nimetä. Kenen puoleen yliopiston jäsen kääntyy, kun hän haluaa saada jostakin yksityiskohdasta lisää tietoa? Tekijät on ilmaistu hyvin yleisesti:

Myönteisen asenteen välittäminen ja muu perehdyttämisvastuu on laitoksen johtoryhmällä.

Todellisuudessa tekemisestä on aina joku vastuussa ja tekemiselle voidaan hahmottaa aikaan ja paikkaan sidottu ympäristö. Komiteanmietinnöissä näihin yksityiskohtiin ei ole kiinnitetty huomiota. Suunnitelmissa ja mietinnöissä eletään ikuisessa nykyisyydessä tai tulevaisuudessa, jonka alkua on vaikea määritellä. Asiat leijuvat ilmassa, ja niitä on vaikea seurata, kun ei kerrota, missä ja milloin mitäkin tehdään ja mitä tapahtuu.

Opettajakunnan liikkuminen asiantuntijoina yliopiston ulkopuolella lisää kontakteja ja tietoa koulutuksen suhteesta alan käytäntöön.

Asiat jäävät abstrakteiksi, kun käsitteitä ei tarkenneta. Opetuskäytännöt, toiminnat ja toimintamuodot voivat tarkoittaa hyvin erilaisia asioita, termien merkitys on väljä. Termejä, käsitteiden nimiä, tarvitaan, jotta ilmaisuja voidaan tiivistää ja jotta voidaan ymmärtää, mikä on kulloinkin puheenaiheena. Mutta yhteisessä viestinnässä termin tulisi olla kaikille osapuolille ymmärrettävä: jos näin ei ole, termi on ainoastaan vaikuttavan näköinen suojapuku asioille, joita ei haluta selittää tai joiden merkitystä ei ymmärretä.

Metafora ymmärtämisen apuna

Komiteanmietinnöt antavat lukijoilleen tietynlaisen mielikuvan yliopistosta. Mielikuvan muodostumiseen vaikuttaa se, miten asioista puhutaan ja miten abstrakteja käsitteitä selvennetään. Abstrakteja käsitteitä, toimintoja ja tapahtumia – suunnittelukielen maailmaa – on vaikea ymmärtää, sillä vain konkreettiset esimerkit kiinnittävät asiat todellisuuteen.

Metafora on ajattelun ja kielen väline, jonka avulla abstrakteja ilmiöitä pyritään selventämään. Abstrakteja käsitteitä rinnastetaan tai samastetaan konkreettisiin käsitteisiin. Ajatellessaan ihminen liittää monimutkaisia ja etäisiä asioita yhteyksiin, jotka ovat hänelle tuttuja. Esimerkiksi elämä on käsitteenä hyvin abstrakti. Länsimaissa se mielletään usein matkaksi tai tieksi, jota kuljetaan ja jossa on erilaisia rajakohtia, mutkia ja risteyksiä. Ajattelussa oleva metafora, mielikuva, näkyy kielen tasolla. Matka ja tie ovat myös kielikuvia, joiden avulla elämästä puhutaan.

Metaforat ovat osa jokaisen ihmisen ajattelua; ne ovat niin yleisiä, että niitä on vaikea huomata. Joskus voi olla tarpeellista selvittää, mitä mielikuvia kielen ilmaisuihin sisältyy. Kielen tiedostaminen on erityisen tärkeää silloin, kun haluaa selvittää ajattelun mielikuvamaailmaa. George Lakoff ja Mark Johnson (1980) ovat luokitelleet näitä ajattelussa ja kielessä ilmeneviä metaforia. Tässä artikkelissa esittelen kaksi metaforan lajia.

Strukturaalinen metafora: toimintokoneet ja opintojen tehopaketit

Strukturaalinen metafora auttaa ymmärtämään ilmiötä jonkin toisen ilmiön tai asian avulla. Esimerkiksi toiminta ja toiminnot voidaan ymmärtää ikään kuin koneiksi, jotka käynnistyvät tai eivät. Koneet voivat myös tuottaa jotain. Tällaisista metaforista on lukuisia esimerkkejä komiteanmietinnöissä.

Työryhmä totesi varsinkin opetustilojen huonon kunnon vaativan pikaisia toimenpiteitä, mutta kunnostustoimet ovat käynnistyneet hitaasti.

Käytännössä salinvaraus ei täysin toimi. Tilojen käyttösuunnitelmaan tulevat muutokset jäävät usein ilmoittamatta, jolloin salien käyttöön tulee päällekkäisyyksiä ja tyhjäkäyntiä.

Käynnistetään opintojen kulun seuranta; ongelmakohtien paikantaminen.

Kunnostustoimet, salinvaraus, salien käyttö sekä opintojen kulun seuranta vaikuttavat aktiivisista tekijöistä ja toimijoista riippumattomilta. Abstraktit toimintosubstantiivit pyörähtävät käyntiin niin kuin auton moottori. Epäselväksi jää, kuka on vastuussa virta-avaimen vääntämisestä.

Myös ihmisiä voidaan verrata koneisiin ja välineisiin. Tulosvastuun ja kaikkialle ulottuvan kilpailun aikana ihmiskonemetaforat eivät edes vaikuta yllättäviltä. Niin syvällä ne ovat ajattelussamme.

Laitosten johtoryhmät voisivat olla opettajien apuväline opetuksen koordinoinnissa.

Perusopintoja tulee uudistaa siten, että ne tukevat paremmin itsenäistä ajattelua ja tiedon tuottamista.

Toinen esimerkki strukturaalisista metaforista on se, että elämää verrataan taisteluareenaan. Myös nämä ajattelussa muhivat metaforat paljastuvat kielen ilmaisuissa. Komiteanmietinnöistä välittyy kuva, että yliopisto on ikään kuin taisteluareena, jossa voi joutua uhatuksi ja jossa täytyy oppia tavat selviytyä.

Opettajien pedagogisten taitojen kehittämisessä korkeakoulupedagogiikan perusopintojakso säilyttää toistaiseksi asemansa.

Näiden selviytymisstrategioiden avulla voi edetä varsin pitkälle [edetä opiskelussa].

Opettajan työtä määrittelevät lait ja sopimukset on tehty mm. turvaamaan opettajan asema työntekijänä.

Se että opiskelua ja tutkimista verrataan kilpailuun ja taistelemiseen, on mielestämme luonnollista, koska ”elämä on kuin taistelua”. Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että metaforat voivat vaihdella kulttuureittain. Jos tutkimista verrattaisiin puutarhan viljelyyn, kielikuvat olisivat erilaisia. Puutarhuri-tutkijalla ei olisi syytä kilpailla kenenkään kanssa, vaan hänen täytyisi keskittyä huolellisesti kasvin hoitamiseen. Tällainen tutkija ajattelisi, että ilman kunnon hoitoa tutkimusaihe voi surkastua. Aina ei hoitokaan riitä, jos olosuhteet ovat heikot.

Komiteanmietintöjen mukaan opiskeleminen on suorittamista ja etenemistä, josta voi saada palkintoja ja hyvityksiä. Opiskelijat mieltävät opintonsa opintoviikkomäärinä, opintoviikkojen metsästys on tosiasia. Moni huomaa opiskelleensa monta vuotta, ilman että on tiedostanut suhdettaan opetettaviin asioihin. Oppimista ei ole sisäistetty, se ei ole ihmisessä oleva ominaisuus tai prosessi. Sen sijaan tieto on materiaa, joka siirtyy opettajalta opiskelijalle tai jonka opiskelija voi muuten saada tai poimia. Mitä tieto merkitsee opiskelijalle, ei ole tärkeää.

Perustietojen tehopaketti opiskelun alkuvaiheessa voisi innostaa opiskelijat hyvään työtahtiin.

Perusopetuksessa pyritään luentojen ja tenttien avulla välittämään opiskelijoille oppisisältöjä.

Yliopistosta haetaan korkeatasoista tietoa, jolla on itseisarvonsa sen opetustavoista riippumatta.

Näiden metaforien mukaan ihmiselle, aktiiviselle tekijälle, jätetään hyvin passiivinen rooli. Ihmiset ajelehtivat ja kulkeutuvat toiminnasta toiseen. Vain joskus he päättävät omista asioistaan.

Tärkeänä tavoitteena voidaan pitää myös vanhemman opettajakunnan innostamista jatkokoulutukseen ja opetustaitojen kehittämiseen.

Kun opettajat saavat itse päättää omasta ajankäytöstään, voidaan jokaisessa oppiaineessa löytää ne opetusmuodot, jotka parhaiten soveltuvat alan luonteeseen ja laitoksen tarpeisiin.

Ontologinen metafora: toimintojen vuorovaikutus

Ontologinen metafora kuvaa ilmiöitä, tapahtumia ja jopa toimintoja ikään kuin kokonaisuuksina, joilla on ulottuvuudet kuten kappaleilla, sisä- ja ulkopuoli. Tapahtumat, toiminnat, tunteet ja ideat nähdään olemuksellisina. Ontologisiin metaforiin vaikuttaa olennaisesti se, että lauseissa ei ole ilmaistu tekijöitä ja vastuunkantajia. Näin syntyy kuva, jonka mukaan abstraktit toimintosubstantiivit hääräilevät yliopistossa.

Tutkiminen, opettaminen ja opiskeleminen ovat yliopistossa kiinteästi toisiinsa kuuluvia toimintoja, jotka ovat alituisessa vuorovaikutuksessa keskenään. Toimintoina ne haastavat, kehittävät ja edistävät toinen toisiaan – näin kuitenkin vain, mikäli aidosti ymmärretään, että yliopisto on näiden kolmen toiminnan alituista dynaamista vuorovaikutusta.

Mitä tapahtuu, kun toiminnat ovat vuorovaikutuksessa keskenään? Kuka puhuttelee ketä, päästäänkö yhteisymmärrykseen helposti? Toiminnot ovat erillisiä: ne ovat ikään kuin itsenäisiä olioita, jotka voivat elää ilman toisiaan. Toiminnoille on annettu inhimillisiä ominaisuuksia, ne on personifioitu. Luonnollisesti kaikki ymmärtävät, että todellisuudessa toimintojen takana värjöttelee ihmisiä: tutkijoita, opettajia ja opiskelijoita. Mutta jostain syystä kielen ilmaisuissa näitä tekijöitä ei näy.

Toiminnot pysyvät paikoillaan, ja niihin voidaan ohjata, kohdentaa ja tähdätä esimerkiksi epämääräinen joukko opiskelijoita, työpanosta tai resursseja. Näin toiminnot ovat ikään kuin tiloja, jotka täyttyvät kulloinkin puheena olevasta materiasta.

Opetuksen kehittämistoimikunta pitää tärkeänä, että yliopisto-opettaja tiedostaa tehtävänsä ohjata opiskelija tieteellisen ajattelun taitoon.

Opintoasiat ja opetuksen kehittäminen lisätään rehtorin ja dekaanien työnjakoon.

Ihanteena objektiivisuus

Mistä syystä mietintöjen kieli välttää mainitsemasta inhimillisiä tekijöitä ja sijoittaa inhimillisiä ominaisuuksia asioihin, jotka ovat luonteeltaan toisenlaisia? Mietinnöt ovat osa yliopistomaailmaa. Tässä tieteen tekemisen pyhäkössä ihaillaan objektiivisuutta: vakavasti otettavan tieteen tulee olla objektiivista. Ihmisen näkymistä, tekijän ja tutkijan kädenjälkeä, pidetään totuutta väärentävänä subjektiivisuutena.

Tutkielmien kieliasussa ei saisi näkyä tutkijan persoonaa. Minä-muotoa vältetään: kirjoitetaan, havaitaan ja oletetaan passiivimuotoisina tekijöinä. Tämä sama subjektin ja subjektiivisuuden välttely leimaa myös mietintöjen kieltä.

Mietinnöt vaappuvat hyvin erilaisten tehtävien paineessa. Ne pyrkivät täyttämään niin tieteelliselle, informatiiviselle kuin hallinnollisellekin tekstilajille asetetut vaatimukset. Seurauksena syntyy virkakieltä, jota on raskas lukea, vaikea ymmärtää ja joka vähitellen lakkaa kiinnostamasta.

Mielikuvien vaarat

Kielen ilmaukset paljastavat, minkälaisten metaforien avulla yliopistoihmiset jäsentävät yliopistomaailmaa ja minkälaiseksi he kokevat yliopiston. Tässä artikkelissa mainitut metaforiset ilmaukset eivät ole yksittäistapauksia, koska yliopistoon kuuluvana tunnistan ne muistakin yhteyksistä kuin komiteanmietinnöistä. Käytännön kokemukset opiskelijaelämästä todistavat, että monet opiskelijat ovat omaksuneet esimerkiksi metaforan oppimisesta suorittamisena: opiskeluaika on etenemistä kokeiden ja tenttien kautta, perusopintojen ja syventävien opintojen läpi kohti loppututkintoa, josta saadaan arvosana. Opettajat, professorit ja tutkijat ovat etäällä puhumattakaan kasvottomista neuvostoista, jaostoista, virastoista ja toimikunnista.

Uuvuttava ja turhauttava lukukokemus tuskin innostaa levittämään ideoita ja toteuttamaan niitä. Vaikka abstraktiudella on pyritty luomaan tieteellinen vaikutelma, vaikutus onkin päinvastainen: teksti ei ole valistavaa vaan alistavaa. Tekijöitä ei ole, toiminnot tapahtuvat itsestään ja yksilö pysyy etäällä tapahtumista. Mielestäni tämä tapahtumien ja tekijöiden etäisyys on vaarallista: tuntemattomuus synnyttää pelkoa, pelko estää toimimasta. Mietinnöt eivät herätä halua vaikuttaa asioihin, joita ei ymmärrä. Miksi puuttua tapahtumiin, jotka kuitenkin tapahtuvat itsestään?

Liian abstrakti kieli antaa tilaa monenlaisille tulkinnoille. Se luo tilan myös negatiivisille metaforille. Mielikuvat yliopistosta taisteluareenana voimistuvat, mikä lisää kilpailua ja kateutta. Opiskelijat, opettajat, tutkijat ja muut yliopistolaiset kokevat toisensa vihollisiksi: toisen onni on toiselta pois. Tällaisia mielikuvia yliopiston kehittämistä suunnitelleet toimikunnat tuskin ovat halunneet luoda. Siksi virkakieltä käyttävien tulisi tiedostaa kielensä vaikutusmahdollisuudet.

 

LÄHTEET

Halliday, M. A. K. 1985: An Introduction to Functional Grammar. Arnold.

Helsingin yliopisto. Toimikuntien mietintöjä ja selvityksiä (45, 46, 49, 50, 51).

Karvonen, Pirjo 1992: Oppikirjojen tiedonkäsitys. Lisensiaatintyö. Helsingin yliopisto, suomen kielen laitos.

Lakoff, George – Johnson, Mark 1980: Metaphors we live by. The University of Chiacago Press, Chicago.

Rovasalo, Mari-Erika 1993: Komiteanmietintöjen abstraktit substantiivit ja teonnimet. Pro gradu -työ. Helsingin yliopisto, suomen kielen laitos.