Kielikellossa 1/1990 olleeseen kiva-sanaa koskevaan artikkeliini on tullut sekä suullista että kirjallista palautetta. Veikko Tammilehto kirjoittaa nähneensä 1930-luvulla Suomen Kuvalehdessä kiva-sanan komparoituna seuraavasti: kiva: vekampi : kiproin. Ei tällaista ole voitu esittää muuten kuin leikkimielessä. Vanhoissa kansanmurteissa kivaa on komparoitu aivan normaalisti: kivempi : kivin (superlatiivi tosin ylen harvinainen). Mutta uudesta, nuorison suosimasta kiva-sanasta kuulee myös komparatiivia kivampi ja superlatiivia kivoin. Superlatiivi kivoin on syntynyt siksi, että muoto kivin ”tuntuu kovin kiviseltä”, kuten Veikko Tammilehto kirjoittaa.
Mainitsen tässä samalla, että kiva näkyy lähteneen taas uusille urille, ironiseksi kiitossanaksi. Kun joku ei oikein pidä toisen tekemästä tai sanomasta, niin hän voi pilkallisesti kiittää: kivat sulle (paino toisella tavulla)! Ainakin Turun puolessa kuuluu omaan kehuun syyllistyvä saavan seuraavan näpäytyksen: sul menee kivast!