Kielilautakunnat ovat hyvin eri-ikäisiä, ja osa on toiminut jo ennen Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen perustamista. Suomen kielen lautakunta (vuosina 1949–1976 kielilautakunta) on Suomen Kirjallisuuden Seuran jo 1928 oikeakielisyyden vaalimiseksi perustaman kielivaliokunnan jatke. Ruotsin kielen lautakunta perustettiin 1942. Saamen kielen lautakunta on toiminut tutkimuskeskuksen perustamisesta 1976 alkaen. Uusimpia ovat romanikielen ja viittomakielen lautakunnat, jotka perustettiin 1997, sen jälkeen, kun nämä kielet tulivat virallisesti tutkimuskeskuksen toiminnan alaisuuteen. Lautakuntien toimikausi on kerrallaan kolmivuotinen.
Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kielilautakuntien ensimmäinen yhteiskokous järjestettiin tutkimuskeskuksen tiloissa viime vuoden lopulla (4. joulukuuta). Tällaiselle kokoontumiselle tuntui olevan tarvetta; sen osoitti jo se, että paikalle saapui yli kolmekymmentä lautakuntien edustajaa. Saamen kielen lautakunnastakin matkusti kuusi jäsentä Lapin perukoilta Helsinkiin.
Kokouksen ideoija ja koollekutsuja oli lautakunnista vanhin, suomen kielen lautakunta. Sen puheenjohtaja Harri Mantila kertoi tervehdyssanoissaan kokoontumisen tarkoituksena olevan muun muassa miettiä lautakuntien yhteistyön tehostamisen keinoja, keskustella kielenhuollosta kunkin lautakunnan näkökulmasta sekä esitellä lautakuntien ajankohtaisia ja tulevia tehtäviä ja suunnitelmia. Kaikkien lautakuntien uusi toimikausi alkoi kesäkuussa 2000, joten tulevan toiminnan suunnittelu oli niissä parhaillaan menossa.
Viisi lautakuntaa
Yhteiskokouksen aluksi kunkin lautakunnan puheenjohtaja käytti lyhyen puheenvuoron, jossa hän esitteli lautakuntansa toiminnan suuntaviivoja ja ajankohtaisia asioita.
Romanikielen lautakunnan puheenjohtaja Fred Karlsson kertoi, että lautakunnan ajankohtaisena ja tärkeänä tehtävänä on romanikielen standardointi. Tavoitteena on pyrkiä myös yhä parempaan yhteistyöhön Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen, yliopistojen ja kieliyhteisön kesken. Parhaillaan valmistellaan Vähemmistökielten päivää, joka liittyy EU:n kielivuoteen. Päivä järjestetään 6. huhtikuuta 2001.
Ruotsin kielen lautakunnan puheenjohtaja Marika Tandefelt kertoi, että tulevaan toimintaan liittyvistä asioista on puhuttu mm. seuraavia kysymyksiä pohtimalla: Mihin ruotsin kielen lautakunta pystyy vaikuttamaan? Mikä on suomenruotsin kielenhuollon tärkein lähtökohta? Millainen on ruotsin kielen lautakunnan ja ruotsin kielitoimiston keskinäinen työnjako? Miten kielenhuoltajien ja kielellisten mallien mahdollinen puuttuminen tulevaisuudessa voi vaikuttaa kielenkäyttöön? Tarvitseeko ruotsin kieli Suomessa oman kielipoliittisen ohjelman; millainen sen tulisi olla? Miten kielenhuoltaja saa sanomansa perille? Lautakunnassa on myös mietitty, miten opettajapula vaikuttaa suomenruotsin asemaan.
Saamen kielen lautakunnan puheenjohtaja Matti Morottaja korjasi alkuun, että oikeastaan pitäisi puhua saamen kielten lautakunnasta, sillä sen tehtäväala käsittää inarinsaamen, koltansaamen ja pohjoissaamen. Lautakunnassa on näiden kaikkien kielten edustajia. Lautakunta tekee yhteistyötä sekä pohjoiskalotin saamelaiskäräjien että Suomen saamelaiskäräjien kanssa. Yhteistyö on luontevaa senkin takia, että sekä Morottaja että monet muut lautakunnan jäsenet ovat edustajina myös saamelaiskäräjissä. Lautakunnan tehtäviin kuuluu kielenhuoltoa ja julkaisutoimintaa, tällä hetkellä tekeillä on paikannimikirja.
Suomalaisen viittomakielen lautakunnan puheenjohtaja Markku Jokinen kertoi innostuneesti, miten viittomakielen asema on parantunut paljon 1970-luvulta lähtien. Suomessa on noin 5 000 viittomakielistä kuuroa, joista arviolta 250–500:lla myös vanhemmat ovat kuuroja. Lisäksi tuhannet kuulevat käyttävät viittomakieltä äidinkielenään, ensikielenään tai vieraana kielenä. Viittomakieltä opetetaan nykyisin kahdessa yliopistossa, Jyväskylän ja Turun yliopistossa, kouluja viittomakielisille on parikymmentä. Vuonna 1995 saatiin perustuslakiin säännös, joka turvaa viittomakielisten kielelliset oikeudet. Lautakunnan ajankohtainen ja tärkeä tehtävä on viittomakielen yleiskielen kuvaaminen ja määrittäminen. Yleiskieltä tarvitaan sekä julkisissa kielenkäyttötilanteissa että viittomakielisen yhteisön yhdistäjänä. Televisiouutiset on yksi alue, jossa tätä kehittelytyötä, tehdään. Lautakunnan pöytäkirjat on alusta lähtien tehty kahdella kielellä: viittomakieliset pöytäkirjat viitotaan videolle ja suomenkieliset laaditaan tekstimuotoisina.
Lautakunta pyrkii löytämään yhteistyökumppaneita. Jokinen mainitsi Kirkkohallituksen, jossa toimivan viittomakielisen kirkkokäsikirjan käännöshankkeen luomia tekstejä (Isä meidän -rukous, Herran siunaus, kastekäsky, uskontunnustus ja kymmenen käskyä) lautakunta on kommentoinut. Yleiskielen luomisen ongelmia on mm., miten suhtautua lainaviittomiin. Viittomakielelle pitäisi laatia myös kielioppi; osia siitä jo onkin. Tärkeä yhteistyökumppani on tietenkin Kuurojen liitto, jonka sanakirjatyössä syntynyttä aineistoa lautakunta on kokouksissaan käsitellyt.
Suomen kielen lautakunnan puheenjohtaja Harri Mantila kertoi, että lautakunnassa on juuri laadittu toimintasuunnitelma seuraavaksi kolmivuotiskaudeksi. Siinä on mm. pyritty määrittelemään lautakunnan ja Kielitoimiston kielenhuoltotehtävien välistä rajaa. Pyrkimyksenä lautakunnan toiminnassa on edetä yksittäisistä seikoista kohti yleisluonteisempia kysymyksiä, jotka koskevat laajempia kielipoliittisia tai kielenkäyttöön liittyviä tapoja ja kielijärjestelmää. Suosituksia muotoiltaessa pyritään ottamaan huomioon sekä tutkimuksista että kielen julkisesta käytöstä saadut kokemukset ja lisäksi opetuksen näkökulma.
Lautakunnan tehtävä on myös nostattaa kielikeskustelua. Keskeinen keskustelun aihe on tätä nykyä suomen asema tieteen, liike-elämän, opetuksen ja viihteen kielenä. Koska meillä suomen rinnalla käytetään yhä enemmän muita kieliä, pitäisi pyrkiä järkevään ja maltilliseen kielipolitiikkaan, jonka mukaan annetaan suosituksia siitä, mitä kieltä kulloinkin on aiheellista käyttää. Siitä seuraa, että lautakunta ottaa kantaa muun muassa niihin kysymyksiin, jotka liittyvät erikoiskielten kehittelyyn, sanastotyöhön ja kansalaisten kielitietoisuuden lisäämiseen. Myös suomalaisen viestintäkulttuurin muuttuminen julkisissa puhetilanteissa yleiskielestä vapaan puhekielen ja murteiden suuntaan on yksi kansallisen kielipolitiikan alue, johon kielilautakunnan tulee ottaa kantaa. Myös kansainvälistyminen, Euroopan unionin jäsenyys ja maanosamme uudet poliittiset asetelmat ovat haasteita kansalliselle kielipolitiikalle.
Kielipolitiikka yhteistä aluetta
Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen johtaja Pirkko Nuolijärvi luotsasi yhteiskeskustelua ja herätti kysymyksen, mitä annettavaa lautakunnilla on toisilleen. Niin kuin esittelypuheenvuoroista kävi ilmi, lautakunnat ovat painiskelleet osin samojen asioiden ja ongelmien parissa. Niistä nostettiin esiin ensinnä kielenhuollon ja kielipolitiikan suhteet. Ruotsin kielen toimiston johtaja Mikael Reuter kertoi, että kielipolitiikka on noussut tärkeään asemaan mm. kaikissa Pohjoismaissa ja muuallakin Euroopassa sen tähden, että monissa maissa on havaittavissa maan oman kielen (kielien) asemassa samansuuntaista kehitystä kuin mistä Suomessa on alettu huolestua. Oman kielen käyttöala on supistumassa ja sen pelätään jäävän toisarvoiseen asemaan, ”kyökkikieleksi”, koska etenkin englantia on alettu käyttää yhä enemmän eri alojen spesialistien, tieteen ja jopa opetuksen kielenä.
Saamen kielten keskinäisestä asemasta haluttiin tietää, poikkeaako Suomen saame muiden pohjoiskalotin maiden saamesta. Vaikuttaako valtakieli siihen samaan tapaan kuin Suomessa puhuttavaan ruotsiin? Samuli Aikio selitti, että saamen kielet ovat tässä suhteessa keskenään hieman eri asemassa: pohjoissaame on pohjoisen alueen yhteinen kieli, jonka käytössä maiden rajoilla ei ole merkitystä. Inarinsaamea puhutaan lähinnä Suomessa ja koltansaamea (jolla ei ole kirjallista muotoa) Venäjän puolella. Kunkin maan pääkielet vaikuttavat kyllä jonkin verran, niistä kulkeutuu lainasanoja ja niiden vaikutus näkyy jopa lauserakenteissa.
Viittomakielen kansalliset piirteet kiinnostivat myös. Haluttiin mm. tietää, ymmärtävätkö erikieliset toistensa viittomakieltä. Viittomakielen tutkija Leena Savolainen vastasi, että eri maiden viittomakieliset eivät välttämättä ymmärrä toisiaan, silla vaikka kielioppi näyttää olevan pääosin sama, viittomistoissa on suuria eroja. Brittiläinen, australialainen ja uusiseelantilainen viittomakieli ovat keskenään ymmärrettäviä, mutta nämä ja Yhdysvalloissa ja Kanadassa käytettävä amerikkalainen viittomakieli eivät ole sukua toisilleen. Suomalainen ja ruotsalainen viittomakieli ovat sukulaiskielet, koska viittomakieli on tuotu Suomeen Ruotsista. Toisaalta Suomessakin on kaksi ”päämurretta”, suomalainen ja suomenruotsalainen viittomakieli. Osa kuuroista ja kuulevista käyttää kansainvälisissä yhteyksissä ns. ”kansainvälistä viittomista”, jonka viittomistossa on piirteitä erityisesti amerikkalaisesta viittomakielestä.
Romanikielestä haluttiin viittomakielen tapaan tietää, kuinka vahvasti siinä on kansallisia piirteitä, ts. voivatko eri maiden romanit ymmärtää toisiaan. Helena Hagert puhui kansainvälisestä romanikielestä ja totesi, että eri puolilla puhuttavien kielimuotojen perussanastossa on paljon samaa. Suomen romania ymmärretään kuitenkin vain Suomessa, hän totesi ehkä vähän kärjistäen. Hagert toi esiin myös romanikielen opettamisen ongelmat: kahdessa viikkotunnissa ei paljon ehdi ja myös pätevistä opettajista on pulaa. Oman kielen opetus olisi kuitenkin tärkeää identiteetin vahvistumisen kannalta. Markku Jokinen vahvisti saman asian viittomakielen näkökulmasta ja totesi, että myös opetuksen ongelmat ovat pitkälti samat kuin romanikielessä. Kouluttajien yhteistyötäkin kaivattaisiin enemmän.
Mielenkiinnon kohteeksi nousi myös Suomessa puhuttavan ruotsin suhde toisaalta Ruotsin ruotsiin, toisaalta suomeen. Marika Tandefelt kertoi, että on eri näkemyksiä siitä, miten ns. suomenruotsiin pitäisi suhtautua: onko se katsottava omaksi kieleksi, murteeksi vai varieteetiksi. Hän toi vahvasti esiin oman mielipiteensä, ettei pitäisi puhua suomenruotsista vaan Suomessa puhuttavasta ruotsista, siitä huolimatta, että siinä on Suomen puolella jonkin verran omaa sanastoa ja sanontoja ja että suomi vaikuttaa Suomessa puhuttavaan ruotsiin intonaatiota myöten.
Pirjo Hiidenmaa veti keskustelun takaisin kielenhuollon ja kielipolitiikan suhteeseen. Miten kielenhuollon asema voitaisiin institutionaalistaa? Miten tehostaa kielenhuollon uusista suosituksista tiedottamista ja mille tahoille pitäisi tiedottaa? Koulumaailman edustaja Anita Julin kertoi panneensa merkille, että opettajien kielitietoisuus on heikentynyt. Koulut tekevät omia kielipoliittisia ratkaisuja ilman yhtenäistä linjaa. Mikael Reuter kertoi, että ruotsin kielen toimistosta kiertää parhaillaan yksi tutkija kouluissa kertomassa, miten kaikki opettajat voivat yhdessä vaikuttaa oppilaan kielitietoisuuden lisäämiseen. Anita Julin ehdotti, että kielilautakunnat voisivat yhdessä laatia Opetushallitukselle kannanoton koulujen kielenopetuksesta. Ajatusta pidettiin hyvänä, mutta se jäi vielä hautumaan.
Matti Morottaja totesi, että koulujen kielenopetuksessa lähdetään ajatuksesta, että ihmisellä voi olla vain yksi äidinkieli. Hänen mukaansa monet saamelaiset kuitenkin tuntevat, että heillä on kaksi äidinkieltä, suomi ja saame. Nykyään suomi opitaan joka tapauksessa, mutta saamen opetukseen pitää panostaa. Saamen kielenhuollon on oltava linjaltaan varovaista, ei liian tiukkoja normeja. On varottava huoltamasta kieltä tukkoon. – Tämä pätee varmasti muidenkin kielten huoltoon.