Kieli, sukupuoli ja tasa-arvo ovat tunteita herättäviä aiheita erikseen ja varsinkin yhdessä. Tämä saatiin huomata, kun edellisessä Kielikellossa kerrottiin ennakkotietona, että suomen kielen lautakunta oli aikeissa laatia kannanoton sukupuolineutraalin kielenkäytön edistämiseksi saatuaan tätä koskevan kansalaisaloitteen.

Kieli ja sukupuoli ei ole kielenhuollossa mitenkään uusi teema. Kielikellossakin on vuonna 1994 julkaistu Ulla Tiililän kirjoitus "Kielenhuolto ja kielellinen seksismi. Pitäisikö puhemiehestä tehdä puheenjohtaja?", jossa hän esittää samoja asioita kuin lautakunta nyt kannanotossaan. Tuolloin kirjoitus ei herättänyt keskustelua, mutta jostain syystä aihe sytytti nyt ensin toimittajat ja sitten kansalaiset. Äkkiä tuntui siltä, että lähes joka viestimessä ja varsinkin sähköisillä keskustelupalstoilla oli menossa vilkas ja tunnepitoinen mielipiteenvaihto seksistisestä kielenkäytöstä. ”Kielilautakunta puuttumassa miehisiin ilmauksiin” otsikoi Ylen teksti-tv uutisensa, ja samansävyisesti kielilautakunnan aikeista kerrottiin sitten mm. radiouutisissa. Pian keskustelupalstoilla kirjoitettiin kiivaasti ”miessanojen seksistisyydestä”.

Keskustelu keskittyi lähinnä mies-loppuisiin sanoihin, ja se lähti nopeasti sivuraiteille. Sitä leimasi kiihkeys, jopa aggressiivisuus, joka kohdistui kielenhuoltajiin, kielilautakuntaan, feministeihin ja lopulta yleisesti ”herroihin”: isopalkkaiset herrat tekevät typeriä päätöksiä, kun heillä ei ole parempaa miettimistä. Mielipiteitä esitettiin, vaikka koko kannanottoa ei ollut vielä edes olemassa. Suomen kielen lautakunta tuomittiin toimista, joita se ei ollut esittänyt eikä tehnyt, mutta jollaisia sen kuviteltiin esittävän. ”Älkää käyttäkö uusia sanoja, jos lautakunta ehdottaa niitä. Kielenraiskaajien touhuja ei pidä hyväksyä. Ei kenelläkään ole oikeutta sanoihin”, kirjoitti joku Ilta-Sanomien keskustelupalstalla 15.10.2007.

Tarpeellisilta osin muutettuna tuo mielipide sopisi suomen kielen lautakunnankin kannaksi. Kenelläkään ei ole oikeutta sanoihin, eikä kielenhuoltoon kuulu sanojen kieltäminen, muuttaminen eikä muu määräily. Kielenhuolto antaa suosituksia ja ohjeita kielen käytöstä, ja kielenkäyttäjät lopulta ratkaisevat, haluavatko noudattaa niitä. Lautakunnan tarkoitus ei missään vaiheessa ollut kieltää mitään tai esittää uusia sanoja vanhojen tilalle. Sen sijaan haluttiin kiinnittää huomiota siihen, että on olemassa sanoja, ilmauksia ja rakenteita, joiden voidaan tulkita kantavan mukanaan toista sukupuolta syrjiviä asenteita, ja että sopivan tilaisuuden tullen näitä ilmauksia olisi hyvä pyrkiä korvaamaan neutraaleilla. Toisen ihmisen kokemusta jonkin ilmauksen loukkaavuudesta ei voi kiistää, vaikka itse olisi toista mieltä. Sanaston ja rakenteiden neutraaliuteen on kiinnitettävä huomiota ennen muuta hallinnossa ja lainsäädännössä, joiden on kohdeltava kaikkia tasapuolisesti.

Suomen kielen lautakunnan kannanotto sukupuolineutraalin kielenkäytön edistämiseksi julkaistiin 22.10.2007. Se on maltillinen eikä sisällä mitään varsinaisesti uutta. Vanhan kertaus ja jäsentely ovat kuitenkin aika ajoin tarpeen, jotta tosiasiat eivät unohtuisi. Ulla Tiililä kirjoitti Kielikellossa 2/1994: ”Kerran se vain kirpaisisi, jos eduskunnan puhemies muutettaisiin puheenjohtajaksi.” Voi olla, että eduskunnan kipukynnys ylittyy tässä kysymyksessä, mutta monella muulla taholla muutoksia on jo tehty. Kysymystä kielestä ja sukupuolesta voi lähestyä myös ilman kiihkoa yhtenä kielenkäytössä heijastuvana ilmiönä, joka on joissain tilanteissa tarpeen ottaa huomioon.