Kirjoituksessaan ”Sanontojen elämää” Kielikellossa 2/2002 Jaakko Anhava mainitsee eräiden sanontojen oikean merkityksen ja kysyy: ”Saako enää sanoakaan ’oikea merkitys’? Niin vanhanaikainen olen, että sanoilla ja sanonnoilla minusta sentään on tietyt merkityksensä.” Anhava nostaa esiin tärkeän seikan: nykykielenhuollossa on vanhanaikaisiksi leimattuja käsitteitä, joiden käyttöä me kielenhuollosta kirjoittavat usein vältämme. Yksi on juuri oikea merkitys; muita ovat ainakin purismi, kielen köyhtyminen tai rappeutuminen, hyvä ja huono kieli sekä kielivirhe.
Nämä käsitteet ovat kielenhuollossa olleet vuosia taka-alalla. Syykin on ilmeinen: (yleisessä) kielitieteessä viime vuosikymmeninä vallinnut muoti, joka, kuten monet muutkin muodit, on lähtöisin angloamerikkalaisesta kulttuurista. Kaikenlaista kieleen puuttumista on pidetty vääränä; tämä ajatustapa näkyy hyvin Robert A. Hall Jr:n vuonna 1950 ilmestyneen teoksen Leave your language alone (’jätä kielesi rauhaan’) nimestä. Iskulauseenomaisena hokemana on ollut se, että kieli ei köyhdy eikä rappeudu vaan muuttuu. Muutos taas on kielen vääjäämätön osa, jota tulee kuvata, seurata ja ymmärtää mutta johon ei pidä yrittääkään puuttua.
On kuitenkin seikkoja, jotka osoittavat, että ”jätä kielesi rauhaan” -ajattelu on virheellinen tai että sitä ei kielitieteessä johdonmukaisesti noudateta. Ensinnäkin huomio on kiinnittynyt siihen, että yhä suurempi osa kielistä on katoamassa. Toiseksi on suurtenkin kielten alueella ruvettu kantamaan huolta siitä, että englannin käytön yleistyminen alkaa syödä näiden kielten käyttöalaa varsinkin tutkimuksen, koulutuksen ja talouden alalla.
Ovatko kielentutkijat tässä tilanteessa johdonmukaisesti noudattaneet ”jätä kielesi rauhaan” -periaatetta ja katsoneet, että kielten kuoleminen tai niiden käyttöalan supistuminen on osa luonnollista muutosprosessia, jota tulee vain seurata ja ymmärtää? Eivät ole. Molempia ilmiöitä on havaitakseni kielitieteellisissäkin piireissä pidetty huolestuttavina, ja erilaisiin toimiin on ryhdytty. Kielten diversiteetin eli monimuotoisuuden säilyminen on siis samalla lailla tavoiteltavaa kuin biodiversiteetinkin säilyminen.
Jos siis kielten moninaisuus ja erilaisuus ovat tavoiteltavia asioita, ovat eri kielissä erityisen arvokkaita ne piirteet, jotka ovat näille kielille ominaisia, niitä toisista kielistä erottavia. Tästä seuraa, että kielenhuollossa tulisi mahdollisuuksien mukaan suosia omapohjaisia ilmauksia eli tietyssä määrin harjoittaa purismia eli puhdaskielisyyttä. Jos pidämme arvossa kunkin kielen erityispiirteitä, on kielteisenä pidettävä näiden piirteiden katoamista, jolloin kieli yhä enemmän alkaisi muistuttaa muita kieliä. Tällöin kieli siis köyhtyisi ja rappeutuisi.
Entä alussa puheena ollut ”oikea merkitys”? Kielitieteestä toki tiedämme, että sanojen ja sanontojen merkitykset muuttuvat aikojen kuluessa ja vaihtelevat samanakin aikana eri murteissa. Tästä ei yleiskielen kannalta kumminkaan seuraa, ettei ”oikeasta merkityksestä” saisi puhua: juuri siksi, että merkitykset (ja monet muut asiat kielessä) runsaasti vaihtelevat, on ilmausten merkityksen normittaminen yleiskielessä hyödyllistä ja eri alojen ammattikielissä suorastaan välttämätöntä.
Kritisoida saa
Vielä on jäljellä kolme termiä: hyvä kieli, huono kieli ja kielivirhe. Kirjoitettu yleiskieli on inhimillisen toiminnan tulosta, ja useimpia inhimillisen toiminnan tietoisesti luotuja tai spontaanisti syntyneitä tuloksia on luvallista myös kritisoida: on yhteiskuntakritiikkiä, politiikan kritiikkiä, kirjallisuuskritiikkiä, taidekritiikkiä ym. Niin kauno- kuin tietokirjallisuudenkin lehtikritiikeissä näkee sentään käsiteltävän myös kieltä, ja käännösten arvioinnissa kielikritiikillä voi olla isokin osa. Ylioppilasaineet ovat merkittävä käytännön kielikritiikin alue: aineiden arvioinnissahan keskeistä on yleiskielen hallinnan arviointi.
Yleisesti lienee tunnustettu se tosio, että yleiskielen normien hallinnan ja tekstin rakenteen kannalta tekstit ovat eritasoisia: niiden kieli siis on parempaa tai huonompaa. Siksi ei pitäisi olla mitään estettä, miksei voisi puhua yleiskielisiksi tarkoitettujen tekstien kannalta hyvästä tai huonosta kielestä ja pitää hyvää kieltä tavoittelemisen arvoisena.
Virheitä vai poikkeamia?
Entä sitten kielivirhe? Kielivirheet ovat tietysti suhteellisia, ja kielivirhe-termin asemesta näkee joskus käytettävän sanaa normipoikkeama, mutta yleiskielen huollon, vallankin käytännön kielenkorjauksen, kannalta kielivirhe on edelleenkin käyttökelpoinen termi. Kiistattomia kielivirheitä ovat esimerkiksi ”50-vuotta”, ”yhteis koulu” tai ”argeologia”.
Tunnustan harjoittaneeni itsesensuuria: en ole kielenhuoltokirjoituksissani puhunut hyvästä tai huonosta kielestä, kielivirheestä enkä kielen köyhtymisestä. Olen tainnut jopa toistaa hokeman, jonka mukaan kieli ei rappeudu vaan vain muuttuu, vaikka olen jo tuolloin epäillyt väitteen paikkansapitävyyttä. Luullakseni tällaisen itsesensuurin syynä on se, että kielenhuolto nähdään kielentutkimukseen nähden alisteisena. Jos jotkin käsitteet tai termit sattuvat olemaan kielentutkimuksessa epämuodikkaita, emme kielenhuoltajina uskalla niitä käyttää.
Kielenhuoltoa ei kuitenkaan voi noin vain palauttaa kielentutkimukseen, vaikka kielenhuollon suositusten täytyykin perustua luotettavaan tutkimusten tai selvitysten avulla saatuun kielitietoon. Syynä on ensinnäkin se, että kielentutkimus ja kielenhuolto ovat näkökulmaltaan erilaisia. Kielenhuollon ala on laajempi: siinä tärkeitä ovat yhteiskunnallinen ja kulttuurinen näkökulma, ja eri alojen sanastotyössä korostuu aivan erityinen monialaisuus. Kielenhuolto on myös paljon käytännönläheisempää: kun ollaan tekemisissä kielenkäyttäjien konkreettisten ongelmien kanssa, ei kovin teoreettisista pohdinnoista ole apua vaan ne saattavat hämmentää kysyjää.
Toinen syy on se, että kielenhuolto ja kielentutkimus ovat olemukseltaan erilaisia. Kielenhuollon kohteena on yleiskieli, jonka olemukseen vääjäämättä kuuluu tietty pysyvyys, kun yleiskielen on yhdistettävä saman kieliyhteisön jäseniä alueellisesti ja, mikä on erityisen tärkeää, myös ajallisesti, siis toimia menneiden ja tulevien sukupolvien yhdyssiteenä. On puhuttu joustavasta pysyvyydestä. Kielentutkimus kuten monet muutkin yliopiston tutkimusalat taas voi suuntautua nopeasti uusiin virtauksiin: sen painopisteet vaihtelevat tieteellisten suuntausten mukaan. Tämmöiseen ei kielenhuollossa välttämätön pitkäjänteinen ja vähän arkinenkin aherrus yleensä sovi. - On toki korostettava, että yliopistoväessä on ollut ja on kielenhuollosta henkilökohtaisesti harrastuneita, jotka ovat erinomaisin tuloksin harjoittaneet kielenhuoltoa juuri kielenhuollon näkökulmasta ja sen tavoitteisiin pyrkien.
Jos katsotaan, että kielten moninaisuus on säilyttämisen arvoista ja että sen hyväksi tulisi mahdollisuuksien mukaan ryhtyä toimiinkin, on hyväksyttävä myös vakiintuneiden kirjakielten kielenhuolto ja myönnettävä, että purismiakin ehkä tarvitaan. Sen paremmin uhanalaisten kielten elvyttämisessä kuin aktiivisessa kielenhuollossakaan emme voi työtä tehdessämme tietää, mikä lopulta onnistuu ja mikä ei. Silti on yritettävä. Viime kädessä kysymys on asenteista. Kielenhuoltajat, pää pystyyn!