Kielenhuollosta ja sen tehtävistä on viime aikoina käyty periaatteellista keskustelua, jollainen on aina hyödyllistä ja tervetullutta. Joistakin kirjoituksista on saanut sellaisenkin vaikutelman, että koko kielenhuollon tarpeellisuus olisi kyseenalainen. Eräissä puheenvuoroissa on tähdennetty sitä, että ainakin puhutussa kielessä on hyväksyttävä erilaiset muodot. Tämä periaate on sinänsä oikea, mutta kuinka pitkälle siinä on hyvä mennä, siinäkin on omat rajansa. Suomen kieli voi säilyttää käyttökelpoisuutensa koko kieliyhteisön yhteisenä kommunikaatiovälineenä vain, jos se säilyttää jonkinasteisen yhtenäisyyden.

K. A. Gottlundin tunnettu ohje oli: ”Minä ainoastaan asetan yhen lain: kirjuta niin kuin puhutaan! Ja puhu niin kuin hoastetaan!” Tämä ”murteiden taisteluun” kuuluva ohje täytyy katsoa vanhentuneeksi – tai paremminkin: se on aina ollut liioiteltu. Jos sitä sananmukaisesti sovelletaan, tullaan Baabelin kieltensekoitukseen, jossa monetkaan eivät enää ymmärrä toisiaan, vaikka kaikki puhuvat tai kirjoittavat suomea. Takavuosikymmeninä oli koulujen äidinkielenopetuksessa aivan keskeisenä asiana murteellisuuksien karsiminen, kirjoitetun ja puhutun yleiskielen opettaminen. Ehkä asenne silloin oli liian yksipuolinen, mutta tiettyyn määrään asti se kuitenkin oli hyväksyttävä.

Toinen asia, jossa käsitteitä on jonkin verran sekoitettu, on se, että on sanottu kielenhuollon liikaa kahlitsevan kaunokirjallisuuden kieltä ja muuta siihen verrattavaa kielenkäyttöä. Kielenhuoltajat ovat moneen vuosikymmeneen tuskin ajatelleet muuta kuin että kielenhuolto koskee nimenomaan ja ainoastaan ns. asiatyyliä. Runoilijoilla ja kaunokirjailijoilla on ja tulee olla vapaus käyttää kieltä omien taiteellisten päämääriensä vaatimalla tavalla. On kaunokirjallisuuden lajeja, joissa on tarkoituksenmukaista käyttää asiatyylin mukaista normikieltä, mutta sitten on toisia lajeja, joissa siitä on tarvetta poiketa paljonkin. Tällainen on ja saa olla sallittua. Viime vuosisadalla ”ankarat puutarhurit” saattoivat arvostella sellaista kovinkin sanoin, ja ehkä se kielen silloisessa kehitysvaiheessa oli aiheellistakin. Mutta nykyään tilanne on toinen.

Vielä nykyäänkin kuulee toisinaan vedottavan Setälän vuosisata sitten esittämään kantaan, että parhaita auktoriteetteja kielenkäytön kysymyksissä ovat parhaat kirjailijat. Tämä kanta saattoi omana aikanaan olla perusteltu. Suomen kirjakieli eli vielä nopean kehityksen vaihetta, ja harvat etevät suomea käyttävät kirjailijat tosiaan olivat tärkeitä tien viitoittajia. Mutta nyt tilanne on täysin erilainen. Suomenkielinen kirjallisuus on silloiseen verrattuna sekä määrältään että kielellisiltä variaatioiltaan moninkertainen. Nyt olisi mahdotonta valita kirjailijoiden joukosta niitä, jotka olisi asetettava hyvän kielenkäytön esikuviksi. Setälän esittämä periaate kuului omaan aikaansa, ei enää nykyaikaan.

Tuntuu selvältä, että asiatyylin tärkeimpiä ominaisuuksia on selkeys. Kirjoittajan ja asiatyylin suullisenkin käyttäjän tarkoituksena on tavallisesti juuri informaation välittäminen. Joku on sanonut, että kirjoittajalla täytyy olla oikeus käyttää myös monitulkintaista sanontaa (esimerkiksi Pentti Leino, Virittäjä 1989 s. 561). Näin tietenkin on, jos kirjoittaja sen tekee tietoisesti ja tarkoituksellisesti. Tätä asiaa olen käsitellyt kirjoituksessani ”Epätarkkuus kielen käyttökelpoisuutta lisäävänä tekijänä” (Sananjalka 12, 1979 s. 7–16; Ikola, Kielen elämää ja käyttöä, 1990 s. 161–173). Tätä oikeutta ei ymmärtääkseni kielenhuolto ole koskaan asettanut kyseenalaiseksi. Mutta usein epäselvyys johtuu siitä, että kirjoittaja ei ole osannut valita oikeaa sanontaa. Jos kielenhuolto antaa neuvoja, miten asian voi sanoa selvästi, niin silloin se vain auttaa kirjoittajia, ei suinkaan rajoita heidän vapauttaan.

Suomessa ei mikään kielenhuolto – virallinen sen paremmin kuin epävirallinenkaan – ole milloinkaan voinut antaa muuta kuin suosituksia. Toisin on Ranskassa. Kuten tunnettua, siellä oli huhtikuussa 1994 esillä lakiesitys, jonka mukaan kaikissa julkisissa tiedotteissa ja ilmoituksissa olisi englantilaisten sanojen käyttö kiellettyä, jos vastaava ranskankielinen on olemassa. Lehtitiedon mukaan parlamentti sittemmin hyväksyi tämän esityksen.

Byrokratian kapulakieltä on aiheellisesti vastustettu. Tieteenkin kielessä olisi pyrittävä mahdollisimman pitkälle selkeyteen ja läpinäkyvyyteen. Totta kai on niin, että tieteen foorumeilla käsitellyt asiat monesti ovat vaikeasti ymmärrettäviä, mutta toisaalta on joskus niinkin, että yritetään vaikeaselkoisella kielenkäytöllä antaa sellainen vaikutelma, että kirjoittaja puhuu asioista hyvin viisaasti. Olen nähnyt sellaistakin tieteellistä tekstiä, jossa tuskin on muuta uutta kuin se, että vanhat asiat on sanottu uudella, vaikeasti ymmärrettävällä tavalla. Keisarin uudet vaatteet!

Tieteen piirissä esiintyy muutakin sellaista kielenkäyttöä, jota ei voi pitää mallikelpoisena. Kun aikoinani Upsalassa suomen kielen lehtorina luetin myös kielitieteellistä tekstiä, tuntui joissakin tapauksissa siltä, että kirjoittaja oli käyttänyt kylläkin täsmällistä mutta pingotetun tiivistä kieltä. Minulle tuli silloin mieleen sana ”kielivoimistelu”, jota olen huomannut jonkun käyttäneen viimeaikaisessakin kielenhuoltokeskustelussa. Toisaalta taas eräät lukemamme tieteelliset tekstit olivat tyyliltään esikuvaksi kelpaavia. Asiat sanottiin selvästi ja täsmällisesti, mutta kuormittamatta muotoja ja rakenteita tarpeettomasti. Esimerkiksi Paavo Ravilan tekstit sopivat malliksi tällaisesta esikuvallisesta tieteellisestä kielenkäytöstä.

Olen eri yhteyksissä korostanut sitä, ettei kielenhuoltajien ole viisasta yrittää mahdottomia. On parempi rajoittua olennaisiin ja tärkeimpiin asioihin ja välttää turhan ankaraa säännöttelyä. On pysyttävä realismissa, otettava huomioon se, ettei kielenhuolto koskaan voi kovin paljon vaikuttaa kielenkäyttöön.

Olen myös jossakin sanonut, että kielenhuolto olemuksensa mukaisesti monesti jarruttaa kielen muuttumista. Tällainen jarrutus on usein saanut aikaan sen, että jotkin tarpeettomat muutospyrkimykset pysähtyvät, kuolevat. Silloin kielenhuollon vaikutus on ollut positiivinen. Mutta sitten on sellaisia muutospyrkimyksiä, jotka osoittautuvat odottamattoman elinvoimaisiksi. Ne pitävät sitkeästi puoliaan huolimatta kielenhuollon vastustuksesta. Silloin kielenhuollon on syytä peräytyä. Sen on viisaampaa käyttää voimiaan sellaisiin asioihin, joissa todella voidaan saavuttaa tuloksia.

Ennen pidettiin tiukasti kiinni siitä, että ori on taivutettava oriin : oritta. Mutta kun agraarikulttuuri on koneellistunut ja muutenkin menettänyt keskeisyytensä ja kun hevosia ei enää tapaa juuri muualla kuin ratsastus- ja raviurheilun piirissä, on myös vanha taivutustapa suureksi osaksi jäänyt pois käytöstä. Sanaa on ruvettu taivuttamaan samoin kuin sanaa kori, siis ori : orin : oria. Uudessa Suomen kielen perussanakirjassa tämä taivutustapa on jo merkitty hyväksyttäväksi vanhan taivutustavan rinnalla. Tämä periksi antaminen on luullakseni ollut aiheellista.

Kielenhuolto on vuosikymmeniä taistellut sitä vastaan, että verbiä huomioida käytetään merkityksissä ’huomata’ ja ’ottaa huomioon’. Torjuntavoittoa ei kuitenkaan ole saatu, ja näyttää siltä, ettei sitä tulla saamaankaan. Luullakseni on tultu tilanteeseen, jossa on aika luopua taistelusta ja varata kielenhuollon mahdollisuudet toisiin, parempia tuloksia lupaaviin yrityksiin. Toisaalta voidaan kyllä ajatella niinkin, että Perussanakirjan muotoilu on riittävä: mainitunlaista käyttöä ei siinä tuomita virheelliseksi, vaan käytetään suosittelevaa sanontaa ”paremmin”.

Erimielisyyttä on aiheuttanut se, kuinka pitkälle on analogisia muotoja hyväksyttävä. Analogia kuuluu kielen elämään – se on selvää. Sellaiset analogiset muodot kuin seuranta, maadoittaa, kattaus on kielenhuollossa hyväksytty, vaikka niitä aiemmin vastustettiin. On myös ehdotettu purkaamo-johdoksen hyväksymistä korjaamon pariksi (vrt. P. Leino, Virittäjä 1989 s. 564). Suomen kielen perussanakirja leimaa kyllä purkaamo-asun virheelliseksi, minun mielestäni perustellusti. Jos hyväksytään asu purkaamo, ei olisi yllättävää, jos vähitellen alkaisi yleistyä myös taivutustyyppi ”purata : purkaan”. En ole selvillä siitä, minkä verran ja missä tätä tyyppiä jo esiintyy, mutta ainakin Lönnrotin sanakirjassa se mainitaan. Johonkin täytyy rajoja yrittää vetää.

Sellainen asia, jossa tilanne on aivan toisenlainen kuin viime vuosisadalla ja vielä tämän vuosisadan alussa, on myös suhtautuminen kansainvälisyyteen. Äskettäinkin on esitetty sellainen näkemys, että g ja b ovat suomeen kuulumattomia äänteitä, jotka vierassanoissakin voidaan korvata k:lla ja p:llä. Esimerkiksi globaali ja urbaani voitaisiin tämän mukaan ääntää ja ehkä kirjoittaakin ”klopaali” ja ”urpaani”. (Esim. Olli Nuutinen, Hetkisen pituus, 1994 s. 70–71.)

Mutta olisiko sama periaate ulotettava myös vieraisiin erisnimiin, sellaisiin kuin Bryssel, Berliini ja Bulgaria? Ajatushan ei ole uusi. Jo 150 vuotta sitten E. A. Ingman julkaisi Suomi-kirjassa luettelon ulkomaiden paikannimistä, joiden ääntämys- ja kirjoitusasu oli hänen mielestään mukautettava suomen kieleen. Muutama esimerkki hänen ehdotuksistaan: Auhkanista (Afganistan), Pahdatti (Bagdad), Parseluona (Barcelona), Prysseli (Bryssel), Tanssikki (Danzig), Vihtelivuori (Fichtelgebirge), Luorita (Florida), Keeveli (Gävle), Kyöttipori (Göteborg), Niu-Jorkki (New York). (Suomi 1844 s. 185–216.) On selvää, ettei nykyään kukaan haluaisi mennä näin pitkälle, mutta mihin olisi raja vedettävä? ”Prysseliä” varmaan jotkut puolustaisivat nytkin, tai ehkä jotkut asettaisivat etusijalle jopa asun ”Rysseli”.

Tilanne on nykyään tietenkin perin juurin toinen kuin Ingmanin aikana. Kansainvälisyys ja kansainvälinen kanssakäyminen on silloiseen verrattuna moninkertaista. Joudumme joka päivä puhumaan ulkomaiden paikoista, käytämme yhtenään vierassanoja, joihin kansainvälisesti kuuluu b tai g. Suomen kielen perussanakirjassa on vaikka kuinka paljon b:n tai g:n sisältäviä sanoja, sellaisia kuin baari, baletti, bussi, gibboni, glögi, gootti. Esimerkiksi granaatti on eri asia kuin kranaatti, guru eri asia kuin kuru. Kyllä nämä sanat pitää voida erottaa toisistaan puheessakin. Ei suomenkaan yleispuhekieli tule toimeen ilman fonologisia oppositioita /p/–/b/ ja /k/–/g/.

Tässä asiassa viime aikoina yleiseksi tullut huolettomuus on vienyt muun muassa siihen, että esimerkiksi sanomalehdissä näkee monenlaista horjuntaa. Suuren sanomalehden pääkirjoitusta lukiessani törmäsin huhtikuussa 1994 kirjoitusasuun ”riskaapeli”. Toisaalta näkee sellaisia hyperkorrekteja kirjoitusasuja kuin ”homo sabiens’, ”Budabest”, ”brogadi”, ”gynegologia”, ”psygologia” jne. Keväällä 1994 maan suurin sanomalehti kertoi, kuinka eduskunnan puhemies esitteli pohjoismaiset kollegansa eduskunnalle ”ablodien” raikuessa.

Toinen ilmiö, joka on seurausta edellä mainitusta huolettomuudesta, on se, että esimerkiksi monet televisiossa esiintyvät haastattelijat ja muut toimittajat eivät vieraita kieliä puhuessaankaan saa suustaan b:tä ja g:tä, vaan ääntävät ne kovina, soinnittomina. Sehän voi aiheuttaa paitsi säälivää hymyä, myös harmillisia väärinkäsityksiä. Jos joku haluaa kehua toista suureksi mieheksi mutta sanoo englanniksi ”You are a pig man”, niin ymmärretäänköhän sitä kohteliaisuudeksi? Osasyyllinen tähän vieraiden kielten ääntämyksen vaikeuteen on varmasti kouluopetus, ennen kaikkea äidinkielen opetus.

Toisaalta ei kansainvälisyyskään pyhitä mitä tahansa. Viime vuosisadan lopulla ja tämän alkupuolella oli kielenhuollossa varsin keskeisellä sijalla purismi, joka silloin suuntautui ennen kaikkea svetisismejä vastaan. Voidaan keskustella siitä, mentiinkö puhdaskielisyyspyrkimyksissä joskus liiankin pitkälle, mutta käsitykseni on se, että tällaisia pyrkimyksiä kuitenkin tarvittiin. Muuten oltaisiin siinä tilanteessa, että suomea puhuttaisiin ja kirjoitettaisiin suhteettoman suuressa määrin ruotsalaisin sanoin. Tämä puristinen vaihe kielenhuollossa oli minun mielestäni välttämätön. Se johti tuloksiin, ja sen jälkeen on sallivampi suhtautuminen vieraisiin vaikutuksiin ollut aivan paikallaan. Suhtautuminen kielelliseen purismiin ei ole mikään joko tai -kysymys. Siinäkin on löydettävä kohtuus, keskitie.

Nyt asia on jälleen tullut ajankohtaiseksi, toisella tavalla. Viime aikoina kieleen on alkanut tunkea todellinen anglismien vyöry. Usein tulee vastaan sellaisia raakalainoja, joita ei ensi kuulemalta ymmärräkään: ”friikki”, ”tsoukki” ym. Paavo Pulkkinen on Suomen kielen perussanakirjaa koskevassa arvostelussaan ihmetellyt, kuuluvatko esimerkiksi sellaiset hakusanat kuin cheerleader, fast food, happy hour ja joint venture suomen kielen perussanastoon (Virittäjä 1991 s. 57). Toiseksi joutuu joskus hämmästelemään yleiseksi tulleita käännöslainoja: ”pitkässä juoksussa” (engl. in the long run), ”korvamerkitty” (engl. earmarked) jne. Varsinkin liikkeiden nimet ja sen sellaiset ovat hämmästyttävän usein englantia. Jopa valtionyhtiö Alko on perustanut myymälöitä, joiden nimityksenä on ”Wine shop”. Miksi ihmeessä, miksei ”viinikauppa” tai vaikkapa ”viiniputiikki”? Kun Turun Hirvensaloon takavuosina suunniteltiin huvipuistoa, niin sen työnimenä oli ”Fin-Fun”. Jos ajatellaan, että tällä tavoin saadaan enemmän ulkomaisia turisteja, niin varmaan erehdytään. Kyllä ulkomaalaiset pikemminkin tulevat hakemaan täältä eksotiikkaa kuin kaikille tuttua kansainvälistä anglosaksista kulttuuria.

*

Olen tässä kiinnittänyt huomiota muutamiin sellaisiin seikkoihin, jotka kielenhuollossa mielestäni tällä hetkellä ovat ajankohtaisia. Kielenhuolto on toimintaa, joka elää omassa ajassaan. Yhteiskunta muuttuu, kielenkäyttö muuttuu. Tästä kaikesta seuraa, että myös kielenhuollon painopisteet aina vaihtuvat.