Artikkelikokoelmassa valotetaan kielen ja vallankäytön suhteita. Kuva: Riitta Weijola. Vastavalo.
Teos Nationalismi ja kieli (2024) on saanut alkusysäyksensä Helsingin yliopistossa pidetystä samannimisestä luentokurssista. Kirjassa tarkastellaan suomea, persiaa, swahilia, filipinoa, hepreaa, japania ja arabiaa, minkä lisäksi on jonkin verran viittauksia myös muihin kieliin. Artikkeleissa kuvataan nationalismin ja kunkin maan tai alueen virallisen kielipolitiikan suhteita.
Kirjassa on johdannon lisäksi kymmenen artikkelia. Alussa on kaksi suomen kieltä ja kielitilannetta tarkastelevaa artikkelia ja lopussa Suomen viittomakielisten kielikoulutusta käsittelevä artikkeli. Muita kielialueita käsittelevät artikkelit sijoittuvat näiden väliin. Artikkeleiden järjestyksellä on tarkoitus: teoksen johdannon mukaan tämä rakenne luo kehyksen kaukaisemmille esimerkkitapauksille ja auttaa lukijaa pohdiskelemaan Suomen kielitilannetta.
Valotan kirjoituksessani institutionaalisen kielenhuollon ja kieliviranomaisen näkökulmaa kirjan tematiikkaan. Tarkastelen erityisesti sitä, miten suomen kieli ja sen asemasta käyty keskustelu yhdistetään kirjassa nationalismiin sekä minkälaisena Suomen kielipolitiikka näyttäytyy. Tuon esille, mitä asioita lukija voisi ottaa huomioon, kun tarkastelee maan kielitilannetta kokonaisuutena.
Nationalismin mielleyhtymät
Lukijan huomio kiinnittyy kirjan nimessä sanaan nationalismi. Teoksessa sillä viitataan käsitykseen, jonka mukaan ihmiset kuuluvat kansaksi tai kansakunnaksi luonnehdittavaan yhteisöön. Nationalismi-termin sisältöä lähestytään kirjan alussa monesta näkökulmasta määritelmällisen rajauksen lisäksi.
Nationalismi-sanaan yhdistyy vahva assosiatiivinen merkitys. Kielitoimiston sanakirjassa merkitys ’kansallismielisyys; patriotismi; kansalliskiihko, yltiöisänmaallisuus’ esitetäänkin ensisijaisena ja neutraali ’kansallisuusaate’ vasta toissijaisena. Kirjaa lukiessa nationalismin assosiatiivista merkitystä on vaikea sivuuttaa.
Teoksessa esitetyssä nationalismin määrityksessä kiusaa viittaus epämääräiseen kansaan (kansakuntaan). Olisiko kirjan nimi voinut olla esimerkiksi Valtio ja kieli? Valtio on neutraali kansainvälisoikeudellinen käsite. Valtion tunnusmerkkejä ovat rajattu alue, pysyvä väestö, suvereniteetti sekä hallitusvalta ja institutionaaliset rakenteet. Suomen kansalaisuus määräytyy oikeudellisesti, eikä se liity kansallisuuteen tai ihmisen etniseen taustaan. Kansalaiset ja myös muut maassa oleskelevat voivat identifioitua moniin ryhmiin, muun muassa kieliyhteisöihin. Mikä on se ”Suomen kansa”, johon kirjassa viitataan? Kysymys siitä, missä määrin nationalismi kuvastaa Suomen (valtion) nykyistä kielipolitiikkaa ja vaikuttaa laajasti kieliasenteisiin, jää avoimeksi.
Kielipolitiikka ja episteeminen nationalismi
Kotimaisten kielten keskus (silloinen Kotimaisten kielten tutkimuskeskus) julkaisi vuonna 2009 Suomen kielen tulevaisuus -nimisen kielipoliittisen toimintaohjelman, jonka pääsuositus oli, että ”Suomen valtio asettaa työryhmän laatimaan kielipoliittista ohjelmaa, joka ottaa kokonaisvaltaisesti huomioon Suomessa käytettävät kielet”.
Vuonna 2018 Kotuksen yhteydessä toimiva suomen kielen lautakunta julkaisi kannanoton, jonka pääviesti oli, että valtiovalta ryhtyisi vihdoin toimiin toimintaohjelmassa mainitun kokonaisvaltaisen kansallisen kielipoliittisen ohjelman laatimiseksi. Kannanotossa esitettiin myös huolenaiheita, joihin ohjelmassa tulisi ottaa kantaa:
- kansalliskielten käyttöalan kaventuminen
- yhteiskunnan toimintaa vaikeuttava yleiskielen hallinnan heikkeneminen
- suomalaisen kieliyhteisön jäseneksi pääsyn kynnys
- vähemmistökielten ja maahan tulleiden oman äidinkielen opetus.
Johanna Ennser-Kananen, Mia Halonen ja Taina Saarinen esittävät lautakunnan kannanotosta railakkaan analyysin (artikkeli ”Kieli, tieto ja episteemisen nationalismin ikiliikkuja”). Kirjoittajien mukaan (s. 107) muun muassa huoli suomen kielen vähenevästä käytöstä koulutuksessa ja tutkimuksessa edustaa niin sanottua episteemistä nationalismia, joka asettaa kansallisella kielellä tuotetun tiedon ensisijaiseksi ja rakentaa hierarkian eri kielillä tuotetun tiedon välille.
Termi episteemisen nationalismin ikiliikkuja puolestaan viittaa siihen, että kielen ja tiedon yhteyttä tarkasteltaessa kierrätetään 1800-luvulta periytyviä ideologisia olettamuksia kansalliskielen ja tiedon yhteydestä. Artikkelin kirjoittajat tulkitsevat (s. 121), että lautakunnan kannanotto ”edustaa nykyistä suomalaista kielipoliittista keskustelua, joka kiertyy episteemisen nationalismin ympärille”. Loppusanoina todetaan (s. 126): ”Kannanotto näyttää siis viime kädessä olevan huolissaan kansakunnasta ja kansasta ja tarjoaa sen turvaksi yksikielisyyteen perustuvaa yhtenäistä tiedontuotantoa, kielen suojelua ja selkeitä rajoja suomen kielen ja muiden kielten välille. Kieli, kansakunta ja tieto kiertyvät toisiinsa puristisessa illuusiossa.”
Suomen kielen asemasta käydyn keskustelun kuvaaminen episteemisen nationalismin valossa on perin yksisilmäistä. Institutionaalisen kielenhuollon katsantokanta kielten välisiin suhteisiin on moniulotteinen. Suomen kielen lautakunnan julkituloissa (toimintasuunnitelmat, kannanotot) korostetaan rinnakkaiskielisyyden merkitystä, puhutaan monikielisestä Suomesta ja vaalitaan kielellistä suvaitsevaisuutta. Yksikielistä Suomea eivät kielenhuoltoviranomaiset eikä suomen kielen lautakunta haikaile.
Tiina Onikki-Rantajääskö julkaisi vuonna 2024 selvityksen suomen kielen tilasta. Siinä hän totesi, että se on kokonaisuutena tarkastellen hyvä. Englannin kielen käytön laajeneminen voi muodostua ongelmaksi varsinkin korkeakoulutuksessa, jos englannista tulee yksinomainen koulutuksen kieli. Selvityshenkilö suositteli tilalle monikielistä koulutusta ja monikielisiä käytänteitä.
Ajatuksia herättävä lukukokemus
Teos versoo moneen suuntaan ja eri puolille maailmaa. Tapaustutkimuksista (kurssin luennoista) koostettu kirja on luontaisesti hieman sekakoosteinen, mutta se toimii tässä lukijan eduksi. Kirja tarjoaa tiedon lisäksi ajattelemisen virikettä, joskin aiheiden käsittelytapa herättää lukijassa sekä vastakaikua että paikoitellen ärtymystä. Lennokas tietokirja tarvitsee kriittisen lukijan.
Kirjan esipuheessa todetaan, että suomenkielisen kirjan lukijalla on omakohtainen kokemus suomen kielestä ja tuntuma Suomen kielipolitiikkaan. Maamme kielitilannetta käsitellään teoksessa kuitenkin kapeasti, minkä tähden myös kielipolitiikastamme syntyy yksiviivainen ja penseä kuva. Aimo lisän pohdiskeluihin olisi tuonut jo pelkästään se, että ruotsin kielen asemaa olisi käsitelty suomen ohessa. Kaksikielisen valtion idean selittäminen olisi auttanut suhteellistamaan kirjassa esitettyjä näkökantoja yksikielisen Suomen suojelusta. Maamme vähemmistökielten parissa tehty laajamittainen työ jää niin ikään pimentoon.
Mikko Autere & Riikka Länsisalmi (toim.) 2024: Nationalismi ja kieli. Tietolipas 289. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Kirjallisuutta
Tiina Onikki-Rantajääskö: Suomi osallisuuden kielenä. Selvitys suomen kielen tilasta Suomessa 2020-luvun puolimaissa (Oikeusministeriön julkaisuja. Selvityksiä ja ohjeita 2024:20)(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)