Helsinki oli alun perin ruotsinkielinen kaupunki, mutta kaupunkiin kohdistuneen muuttoliikkeen ansiosta Helsingistä muotoutui etenkin etelähämäläisten murteiden erillisalue. Etelähämäläisen pohjan päälle alkoi kuitenkin kerrostua muiden murteiden vaikutusta, sillä Helsinkiin muutettiin Itä-Suomea myöten. Merkittäviksi muotoutuivat myös kontaktit Helsingin valtakieleen ruotsiin. Nämä näkyvät ennen kaikkea sanastossa, mutta myös lauserakenteessa ja hiukan ääntämyksessäkin. Samoja ilmiöitä on vähäisemmässä määrin kuitenkin havaittavissa myös etelähämäläisten murteiden alkuperäisellä puhuma-alueella, kuten Nurmijärvellä.
Kiven esikoiskomedia Nummisuutarit (1864) kiinnittyy uusmaalaiseen todellisuuteen. Vuonna 1866 julkaistu Kihlaus osaltaan jatkaa samalla linjalla. Keskeisenä teemana on kuitenkin nyt kansanihmisten ja herrasväen välinen jännite, joka 1800-luvun Suomessa oli samalla aina myös suomen ja ruotsin kielten välistä. Vuotta myöhemmin valmistunut Leo ja Liina (1867) sijoittuu kartanomaailmaan lähelle Helsingin–Hämeenlinnan rautatietä. Miljöö on herraskaisempi, mutta eri säätyjä edustavien henkilöiden kohtaamisessa on samaakin. Selman juonet (1869) tapahtuu puolestaan terveysvesilähteellä lähellä pientä kaupunkia.
Eenokin kielenkäytön ajoittaisen koukeroisuuden kautta Kivi pilkkaa myös lakikieltä ja sen instituutioita.
Kiven kolme pienoisnäytelmää muodostavat siis jatkumon, jossa edetään maalta kartanon kautta kaupunkiin. Komedioissaan Kivi pääsi hahmottelemaan sekä ruotsin kielestä vaikutteita saaneiden henkilöiden puhumaa suomea että ylipäätään kaupunkilaista puhekieltä.
Kihlauksen ruotsalaisuudet henkilöhahmojen karakterisoijana
Kihlauksessa eniten ruotsin kielen vaikutuksen sävyttämää kielenkäyttöä on Herrojen-Eevan repliikeissä. Ankarana svetisismien vastustajana tunnetuksi tullut E. A. Saarimaa on todennut, että Kivi on sovittanut tahallaan ruotsinvoittoisuutta tämän hienostelevan henkilöhahmon kieleen jo näytelmän käynnistävästä kraatari Aapelin Eevalta saamasta preivistä (< ruotsin brev) eli kirjeestä alkaen. Kivi asettaa näytelmän edetessä kuitenkin pohdittavaksi, kuinka syvällä Eevankaan herrasväeltä omaksuttu puheenparsi lopulta on. Lahjaksi saamansa rasian rikkoutuessa Eevalta pääsee Nurmijärvelläkin tunnettu siunailu Herresta velta varjel. Hänen tätä seuraavassa kiukkuisessa repliikissään on alkuun monia lainasanoja (mönsträtä < mönstra vanh. ’särkeä’; ehta < äkta ’aito) ja muutakin ruotsin vaikutukseksi tulkittavaa, mutta huuto päättyy kirosanojen tapaan käytettyihin yhä murteellisemmiksi muuttuviin suomalaisiin linnunnimiin.
Kuin tuo lepakko nyt mönsträsi minun ehta-posliinisen sokerirasiani, rakas nimipäivälahja herroiltani. Maksa pois mies, maksa se paikalla sinä harakka, hohkoharakka, närri!
Rauhoituttuaan Eeva palaa korostetun tiiviisti käyttämään hänelle ominaisia ruotsalaisia rakenteita.
Hoo! kraatari Enokki, elä yhtään murehdi sitä asiaa. Ensin vähän pilkkaa herroilta, jota minä vastaan muutamalla kyyneleellä, ja ennen iltaa on yhteinen sydämmellinen ilomme korkealla katossa. Siinä se temppu.
Repliikkiin on mahdutettu ablatiiviagentti (pilkkaa herroilta), tavan adessiivi (muutamalla kyynelellä) ja selvä käännöslaina (vrt. glädjen står högt i tak ’ilo on ylimmillään’). Kaikki ovat Kiven syntaksille ominaisia piirteitä, mutta niiden mahduttaminen saman repliikin muutamaan lyhyeen peräkkäiseen lauseeseen ei tunnu sattumalta.
Vaikka Kivi antaakin ruotsalaisuuksien näkyä eniten Eevan kielestä, eivät nämä ole vieraita näytelmän muillekaan henkilöille. Myös Eenokki ja Jooseppi käyttävät puheessaan usein ruotsista peräisin olevia ilmauksia. Jo ensimmäisessä varsinaisessa repliikissään Eenokki kertoo tulonsa syyn korostetun koukeroisella kielellä.
Sainpa mestariltas tärkeän kutsumuksen löydyttää itseäni tässä hänen huoneessansa noin tähän aikaan.
Kutsumus-sanaa on ennen yleisesti käytetty ’kutsun’ merkityksessä, mutta rakenne löydyttää itseäni on selvä käännöslaina ruotsin infinna sig -verbirakenteesta. Jooseppi puolestaan käyttää toistuvasti Aapelin öisestä vaeltelusta pasteerailla (< ruotsin spatsera sig) -verbiä kertoessaan Eevan lähettämän kirjeen Aapelissa herättämistä tunnoista. Kertomuksen lopussa hän käyttää myös suoranaisiksi käännöslainoiksi tulkittavissa olevia rakenteita (esim. luki preivin eteeni vrt. läste brevet för mig), tosin osittain referoidessaan Eenokin sanomisia.
Juuri Eenokki alkaa sittemmin kritisoida nuoruudessaan Helsingissä hienossa perheessä palkollisena olleen Eevan vieraantumista maaseudun arjesta hänen kielenkäyttönsäkin pohjalta. Paria lausetta myöhemmin Kivi antaa Eenokin nolata itsensä oman ruotsin kielen taitonsa puutteellisuudella.
Noh, ehkä ei tuntenut hän lintua. Sitä en mene arenteeraamaan, sanoo ruotsalainen.
’Vuokraamista’ merkitsevän ruotsin arrendera-verbin sijasta Eenokin tarkoituksena lienee ollut käyttää ’takaamista’ merkitsevää verbiä garantera. Molemmat ovat lakikielen termejä. Eenokin kielenkäytön ajoittaisen koukeroisuuden kautta Kivi pilkkaa myös lakikieltä ja sen instituutioita. Maallikotkin joutuivat lakikielen kanssa tekemisiin paitsi käräjillä myös saarnastuolista luettujen kuulutusten kautta. Joosepin osana on oppipoikana ollut opetella juridistakin kielenkäyttöä.
Kraatarimestari Aapeli erottuu kielenkäytöltään tästä seurasta selvästi. Aapelin repliikeissä on vähemmän ruotsalaisia lainoja, ja vaikka eräitä ruotsalaisuuksiksi tulkittavissa olevia lauserakenteita hänenkin puheessaan on, tuovat hänen kielenkäyttöönsä lisää sävyjä pikemminkin raamattusitaatit, nekin osin kansanomaistuneina.
Ruotsalaisuuksilla on Kihlauksessa siis keskeinen rooli näytelmän henkilöiden karakterisoinnissa. Lähettäessään näytelmäänsä B. F. Godenhjelmille tarkastettavaksi Kivi muistuttikin kirjeessään 21.6.1866, että Kihlaus on ilve (eli komedia) ja siksi provinsialismit ja sellaiset eivät haittaa. Tästä huolimatta monia näytelmän kielellisiä ruotsalaisuuksia korjailtiin jo sitä ensi kertaa julkaistaessa.
Leon ja Liinan kirjallinen ylätyyli
Kiven syyskuussa 1867 valmiiksi saama Leo ja Liina on säilynyt ainoastaan Godenhjelmin korjaamana laitoksena, joka on kieliasultaan Kihlausta paljon silkoisempi. Teoksessa ei ole kuin pari kohtaa, joissa henkilöiden kielimuodon ruotsalaisuudet nousisivat yhtä selvästi esille. Kielellisesti mielenkiintoisimmaksi hahmoksi nousee Liinan eno, vanha ”jääkärimestari” Anton, joka päätyy Leon kanssa keskustellessaan käyttämään runsaasti sekä ruotsalaisia lainasanoja (esim. kanalja < kanalje < ransk. canaille ’lurjus, veijari’; sakramenskattu < voimasana sakramenskad; fröökynä < fröken ’neiti’) että Kiven romantiikan tyylistä vaikutteita saaneelle kielelle ominaisia uusia yhdyssanoja (sinisalvokset ’taivaat’).
Mikä kanalja! – – vaikkas kuleksitkin usein tuolla ylhäällä sinisalvoksissa, usein peevelissä tuolla iltaruskos ”tulisissa tauloissa” – – löytyy sinussa jotain peijakasta, jotain, kuinka ma sanoisin, sakramenskattua ja sentähden pidän sinusta. Sillä ilman näitä lahjoja, olisit kyynelherkkä, imelähuulinen fröökynä.
Näytelmän henkilöt siirtyvät välillä hyvinkin korkeakirjallisiin tunnelmiin. Tämän heijastumana näytelmässä on niin raamatullisia lainoja (seraafi ’serafi’, ruotsin kautta hepreasta) kuin sitaattilainoja latinastakin (Silentium! ’vaiti!, kirj. ’hiljaisuus’). Kaikki tämä luo kuvaa siitä, kuinka kielellisesti rikasta ja monikielistäkin tämän ajan sivistyneistön edustajien puhe saattoi olla.
Selman juonten kyökkisuomalaiset juonteet
Selman juonet -näytelmän käsikirjoitus on Kihlauksen tavoin säilynyt. Teos on etenkin sanastoltaan värikästä, esimerkiksi seuraavassa (huom. ruotsalaislainat trenki < dräng ’renki’; madammi < madam ’(mm.) emännöitsijä’; trahtööri < traktör ’ravintola’; kuranssata < kuransa ’kurittaa’ ).
Minä olen niin kuin herrani trenki ja emäntä yhtaikaa – –. Hän itse on huoneenhallituksemme paras madammi – – emmehän menetä rahojamme kalleisin trahtööriherkkuin. – – Yhtenä päivänähän könötti hän tulla torilta, kantaen – – oikein iki-vanhaa kukkoa – –. Ja kas kun me oikein rupesimme sitä kuranssaamaan, niin olipas siinä ryskettä ja paukkina. – Jessus!
Eri-ikäisten roolihahmojen lainasanojen käytössä ja äänteellisen mukautumisen asteessa on vaikea havaita eroja. b-, d-, g-alkuiset lainasanat ovat kaikilla muuttuneet k-, p-, t-alkuisiksi (esim. kratuleerata < gratulera ’onnitella’; poikkeuksena vain drama ’draama’), f-alkuiset sen sijaan säilyneet (esim. filosooffi ’filosofi’), mutta äänteiden pituuden merkintään on voinut vaikuttaa sekä kirjallinen originaali että sen ääntämys.
Kivi kuitenkin tietoisesti myös hyödynsi ruotsista vaikutteita saaneen kielen tyylillisiä mahdollisuuksia.
Toisaalta vielä syvempään ruotsin vaikutukseen viittaavia kohtia on vain muutamia. Näytelmän nimihenkilön Selman ja hänen sulhasensa Kilianin repliikeistä erottuu kuitenkin kohtia, jotka ovat lähes ruotsia suomen sanoilla. Minä kirjoitan sanat sun etees, joilla kohtelet sankarias, ja teetpä kylläkin sievän rollin, takaan minä”, lupaa Selma sulhaselleen Kilianille, joka kuittaa respekt sille, ikään kuin vaihtaen kieltään välillä ruotsiksi.
Tällaiset kohdat ovat kuitenkin poikkeuksellisia. Kieleltään Selman juonien henkilöt ovat lähempänä toisiaan kuin Kihlauksen hahmot. Maaseudun ja kaupungin kielellisiä eroja ei ole enää ollut tarpeen alleviivata, kun kuvattavana on ollut kaupunkilainen kielimuoto, jossa ruotsin kielen vaikutus on ollut tuntuvaa, oli sitten kyse herrasväestä tai palveluskunnasta. Tällaista etenkin rouvien ja palvelijattarien keskenään puhumaa, varsinkin sanastoltaan ruotsalaistunutta kieltä on sittemmin ruvettu kutsumaan kyökkisuomeksi. Kyökkisuomelle ominaisia piirteitä ovat mm. runsas lainasanojen käyttö, ruotsin malliset lauserakenteet ja objektin sijanvaihtelun kaltaisten rakenteiden horjuva hallinta. Lähes kaksikielinen Kivi sai tällaisesta kielenkäytöstä aikanaan itsekin kritiikkiä.
Kivi kuitenkin tietoisesti myös hyödynsi ruotsista vaikutteita saaneen kielen tyylillisiä mahdollisuuksia. Kihlauksessa Kivi karakterisoi henkilöhahmoja lähinnä sanaston ja lauserakenteiden avulla. Leossa ja Liinassa häivähtää pyrkimys kuvata sivistyneistön monikielistä diskurssia. Selman juonissa karakterisoinnin kohteena on kokonaisen aikakauden etenkin sanastoltaan ruotsalaistunut kieli.
Vaikka 1860-luvun kaupunkien säätyläiset olisivat puhuneet keskenään todennäköisesti lähinnä vain ruotsia, omasta päästään Kivi ei säätyläisten puhuman suomen piirteitä keksinyt. Hän korkeintaan yleisti kaupunkilaisten – tai säätyläisten – ruotsia taitamattomille ihmisille puhuman, ruotsista vaikutteita saaneen suomen kielen myös säätyläisten keskenään käyttämäksi. Komedioittensa kielessä Kivi on kirjailijan herkällä korvalla tallentanut näin myös niitä pitkälti jo kadonneita kielenkäytön tapoja, joita suomen ja ruotsin kielten törmäys 1800-luvun jälkipuoliskon kaupungistuvassa Suomessa synnytti.
Aiheesta enemmän
Lauerma, Petri 2015: Kiven komedioiden kieli. Pentti Paavolainen & al. (toim.), Kihlaus, Leo ja Liina & Selman juonet. Kriittinen editio, s. 127–139. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Paunonen, Heikki 1995: Suomen kieli Helsingissä. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos.
Saarimaa, E. A. 1934: Ruotsin kielen vaikutus Aleksis Kiven kielenkäyttöön. Virittäjä, s. 281–298.
Saarimaa, E. A. 1964: Selityksiä Aleksis Kiven teoksiin. Neljäs, uusittu painos. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Saari, Mirja 2013: Kivi ruotsin kielen käyttäjänä. Juhani Niemi & al. (toim.), Kirjeet. Kriittinen editio, s. 114–131. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Suomalainen, K. [G. S.] 1886: Suomalaisia keskusteluja Ajan ratoksi suomenkieltä suosiville Suomen naisille kyhäeltyjä II. C. W. Alopaeus. http://kaino.kotus.fi/korpus/1800/meta/suomalainen/suomkesk1886_rdf.xml(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)