Karjankutsut – eläinten kanssa käytetty kielimuoto

Ennen vanhaan maaseudulla oli tavallista kuulla etenkin naisten kutsuvan lehmiään kotiin. Riippuen siitä, missä päin Suomea oltiin, kutsuhuikkaus saattoi kuulua vaikkapa näin:

Mitä karjankutsut ovat?

Karjankutsujen melodiatyyppi ja kutsusanat vaihtelivat eri puolella Suomea. Pohjanmaalla huikattiin lehmille siuuhu ja ”siputettiin” sipu sipu. Karjalassa ja Savossa useammin huudeltiin tans, täns tai ptrui. Varsinais-Suomen ja Hämeen lyhyemmissä lehmien kutsuissa oli käytössä muun muassa se, see, tse tai tše. – Kutsusanojen alkuun kirjoitetaan usein kirjainyhdistelmä ptr-, pr- tai tr-. Kirjainyhdistelmää ei ole tarkoitus lukea kirjaimellisesti, vaan se tarkoittaa huulitäryäännettä, jonka nimitys on kielitieteessä bilabiaalinen trilli. Sama äänne on myös hevosen pysähtymiskehotuksessa, joka voidaan kirjoittaa ptruu.

”Tieteellisessä maailmassa tätä kutsutaan – – melodiseksi karjankutsunnaksi tai ‑huhuiluksi”, kuvailee professori Erkki Ala-Könni karjankutsuja Tampereen yliopiston kansanperinteen arkiston nauhalla Y/05105. Tutkimuksessa karjankutsuja onkin perinteisesti pidetty kansanmusiikin osa-alueena, ja niiden tutkimus on jätetty etnomusikologian kontolle – tosin Suomessa ei ole tehty yhtäkään julkaistua akateemista tutkimusta karjankutsuista. Ruotsissa sen sijaan sikäläinen karjankutsulaulu eli kulning on ollut pitkään tutkimuksen kohteena, ja kulningista on myös tullut nuorten naisten suosima harrastus.

Kattavin tutkimus suomalaisista karjankutsuista on elokuva Karjan kutsumahuudot vuodelta 1968, joka on katsottavissa Ylen Elävässä arkistossa. Siinä asiantuntijoina toimivat kansanperinteen professori Erkki Ala-Könni ja kansatieteen professori Niilo Valonen. Ala-Könni oli kansanmusiikin ja perinteen kerääjä, joka kokosi satoja karjankutsuja eri puolelta Suomea. Joitain karjankutsuja on myös julkaistu Ala-Könnin toimittamissa laulukirjoissa, joskaan perinteinen nuottikirjoitus ei tee niille oikeutta.

Kielimuoto ja lajien välinen pidgin

Olen tutkinut karjankutsuja siitä näkökulmasta, että niitä voi pitää yhtenä suomen kielen muotona eli varieteettina. Tieteen termipankki antaa kielimuodolle määritelmän ’tietylle alueelle, aikakaudelle, erikoisalalle, ryhmälle tai yksilölle ominainen kielenkäyttö’.

Karjankutsut ovat kielimuoto siinä mielessä, että kyseessä on tietty kielenkäytön tapa, joka on tai on ollut käytössä aivan tietyissä tilanteissa: kun kutsutaan karjaa tai muuten viestitään eläinten kanssa. Erikoisen siitä tekee se, että se ei ole ihmisten välinen vaan ihmisen ja toislajisen välinen kielimuoto.

Karjankutsuja voi kuvata myös lajien väliseksi pidginiksi (englanniksi trans-species pidgin). Nimitys on peräisin antropologi Eduardo Kohnilta. Kohn kuvailee tutkimuksissaan Amazonian runa-intiaaneja. Heillä on käytössään aivan erityinen kielimuoto, jota käytetään silloin, kun halutaan saada koirat todella ymmärtämään, mitä ihmisellä on niille asiana. Runien koirille suunnattu kielimuoto sisältää yksinkertaistettua kielioppia ja indeksimäisiä merkkejä. Kohn luonnehtii tätä lajirajat ylittäväksi pidginiksi.

Pidgin on kielitieteellinen nimitys kielelle, joka pohjautuu vähintään kahteen eri kieleen ja sisältää yksinkertaistettuja sanoja ja rakenteita. Se syntyy välittömästä ymmärtämisen tarpeesta eri kieltä puhuvien kesken. Kohnin oivallus oli, ettei tällaisia kielimuotoja käytetä vain ihmisryhmien välillä, vaan pidgin voi olla käytössä myös lajien välisessä viestinnässä.

Lajien välinen pidgin ei kuitenkaan ole kovin eksoottinen asia. Kun tutkitaan vaikkapa suomalaisia karjankutsuja, havaitaan myös niissä aivan samoja piirteitä kuin runa-intiaanien koirapuheessa, toki jotain omanlaistaankin.

Karjankutsujen piirteet

Karjankutsut sisältävät yksinkertaistettuja rakenteita, lyhennettyjä sanoja, suomen kieleen kuulumattomia äänteitä, omia kutsusanojaan eri eläimille, melodiaa, eleitä ja ekspressiivisiä äänensävyjä. Lisäksi käytössä on ollut esineitä, kuten vitsoja, leipää ja suolaa, joilla eläimiä on houkuteltu ja ohjailtu. Kielimuodon ytimen muodostaa kuitenkin suomen kieli.

Karjankutsuissa on piirteitä, jotka erottavat ne muista suomen varieteeteista. Ensinnäkin kutsuissa ja käskyissä käytetään harvinaisia äänteitä, kuten jo edellä mainittua huulitäryä lehmien ja vasikoiden kutsuissa (esim. ptrui, ptruko, ptryi) ja hevosen pysäytyksessä (ptruu). Tämä äänne ei muuten kuulu suomen kielen äännejärjestelmään. Eri eläinten kutsuissa esiintyy myös affrikaattaäänne (esim. tse(e) ja tše(e)), joka sekin on hyvin harvinainen suomessa. Harvinainen on murteissa myös hätistyksissä käytetty suhuäänne, jollainen on esimerkiksi sanoissa hšššš ja häš.

Karjankutsujen kielimuodossa käytetään erilaisia interjektioita eri tarkoituksiin ja eri eläimille. Tällaisia ovat esimerkiksi lehmien kutsusanat siuuhu, kui ja tui, lehmän hoputussana hee, hevosen kutsusana hipi ja lampaiden kutsut utu, tuku ja piti. Näitä sanoja suomessa on satoja erilaisia.

Moni eläinten kutsuinterjektio on syntynyt lyhentymällä: kutsu kotvetsee on lyhentynyt ilmauksesta kotiin vettä see ja usutus puskii sanoista puske kii(nni). Tällainen syntytapa on ominainen interjektioille ja varsinkin eläimille suunnatuille interjektioille. Toisaalta moni eläininterjektio kuulostaa vain siltä, mitä suusta helposti ulos tulee, kuten ai, eeh, haa ja hee. Myös eläinten ääntä jäljitteleviä interjektioita käytetään, niin kuin röh röh sikoja kyhnytettäessä.

Eläinten kutsuissa esiintyy omanlaisiaan rakenteita, usein verbittömiä. Tavallinen kutsurakenne on sellainen, jossa kutsuttava eläin merkitään partitiivisijalla:

Käskyn kohteena olevan eläimen nimi voi olla myös perusmuodossa. Kutsuissa ja hätistyksissä maali eli se paikka tai toiminta, jonne eläimen halutaan siirtyvän, ilmaistaan tulosijoilla (kuten kotiin, juomalle):

Karjankutsunnassa on käytetty toki myös tavanomaisia lauseita ja puhetta, mutta kokonaisvaikutelmaksi jää erityinen, lyhennetty ja muokattu kielimuoto:

Koska karjaa huhuiltiin?

Karjankutsujen kulta-aika alkoi olla ohi 1950-luvulle tultaessa. 1900-luvun alkupuolella lehmiä pidettiin tavallisimmin yhden tai muutaman lehmän karjana pientilalla, joka eli pitkälti omavaraistaloudessa. Perheen lehmät takasivat elannon omalle perheelle, ja ylimääräinen maito tai siitä tehty voi myytiin. Lisäksi talossa saattoi olla muutama kana ja kenties hevonenkin. Sika tai kaksi saattoi vaellella ulkona tarhassa tonkimassa.

Jokaiselle eläinlajille oli omanlaisensa kutsuhuuto. Lisäksi oli erilaisia ohjauskomentoja, kuten partees lehmille ja liki vakoa hevoselle kynnettäessä, sekä erilaisia hätistystapoja. Sioille, lehmille ja lampaille myös jutusteltiin, ihan vain puheltiin.

Karjankutsujen kulta-aika alkoi olla ohi 1950-luvulle tultaessa.

Pisimmät ja komeimmat kutsuhuudot oli varattu lehmille. Lehmät laidunsivat metsissä tai takaniityillä, ja iltaisin lehmien hoitaja kutsui ne kotiin tai tarhaan lypsettäviksi. Kuitenkin viimeistään 1950-luvulta alkaen maaseudun ja karjanhoidon nopeasti edennyt muutos teki vanhan karjankutsumisen tarpeettomaksi: metsästä tuli arvokkaampaa puutavarana kuin laitumena. Karja siirtyi lähempänä sijaitseville viljelynurmipelloille.

Samaan aikaan maitotilojen koko kasvoi kasvamistaan, eikä kymmenien lehmien karjoja kutsuttu samalla tavalla kuin muutamaa lehmää, vaikkapa Lemmikkiä, Helunaa tai Ruusua. Nykyisin lehmiä voidaan pitää suurissa pihattonavetoissa, jolloin lehmien kanssa viestiminen on tietenkin aivan toisenlaista kuin ennen. Tulevassa tutkimuksessani selvitänkin sitä, miten lehmille puhutaan nykypäivänä.

Miksi karjankutsuja laulettiin?

Karjankutsuja yleensä huikattiin tai laulettiin. Oli myös puhemaisia karjankutsuja ja lähes kaikissa karjankutsuissa oli mukana puheosuuksiakin, mutta selvästi valtaosa lehmien ja vasikoiden sekä lampaiden kutsuista oli laulettuja tai huikattuja. Miksi karjankutsuja laulettiin? Mikä on melodian merkitys niissä?

Melodia on oleellinen osa karjankutsuja kielimuotona, eikä sitä voi jättää kutsujen kuvaamisesta pois. Tässä kirjoituksessa ei ole mahdollisuutta melodioiden tarkkaan kuvailemiseen, mutta laulamiselle voidaan antaa ainakin seuraavat selitykset: kuuluvuus, rytmisyys, toistettavuus ja muistettavuus.

Ensinnäkin laulettu viesti on helpompi saada kuuluvaksi. Karjankutsuissa on usein korkea sävelkorkeus ja läpitunkeva lauluintonaatio, joilla ääni saatiin kantamaan kauas. Tutkimassani aineistossa on eräs kertomus siitä, miten karjankutsu kuului tyynellä säällä jopa 12 kilometrin päähän.

Lauluun kuuluvat luontaisesti myös rytmi, tempo ja toisto. Karjankutsuissa rytmillä ja tempolla luodaan viestivyyttä: eläimiä houkutellaan, hoputetaan ja kannustetaan rytmin avulla. Kaukaa lauletut karjankutsut olivat usein hitaampia ja tunnelmallisia. Kun karjankellon ääni kuultiin tai lehmät tulivat näkyviin, siirryttiin nopearytmisempään tai tempoltaan nopeampaan lauluun lehmien hoputtamiseksi.

Lampaiden ja vasikoiden kutsut olivat tyypillisesti tempoltaan nopeampia ja usein myös sävelkorkeudeltaan korkeampia kuin lehmien, joskus lisäksi intonaatioltaan helliä. Näillä keinoilla vasikoita ja lampaita koetettiin houkutella tulemaan.

Myös toisto on karjankutsuissa keino, joka ilmentää jatkuvuutta ja käynnissä oloa: kutsumista jatketaan, kunnes se tuottaa tuloksen. Laulua laulettiin tai huikattiin yhä uudestaan.

Lisäksi melodia auttoi pitämään kutsun samanlaisena ja siten ihmisille ja eläimille tunnistettavana ja muistettavana. Laulut olivatkin tarttuvia: on tavallista, että samalla alueella karjankutsut muistuttavat toisiaan eri kylissä ja taloissa. Melodia ja musiikillinen muoto sai osaltaan karjankutsulaulut leviämään.

Karjankutsujen kauneudesta

Laulamiseen ja melodiaan liittyy myös kauneus. Karjankutsu saattoi joskus olla myös taiteellista ilmaisua. Suomalainen karjankutsu ei ollut yhtä koristeellista kuin ruotsalainen vastineensa, mutta vaikka suomalaiset karjankutsut olivat varsin funktionaalisia, niillä pyrittiin usein myös kauneuteen tai haluttiin tehdä vaikutus.

Eräs laulaja tutkimassani aineistossa muistelee omaa lauluaan:

Karjankutsu ei siis aina ollut vain kutsumista ja viestintää vaan myös jotain enemmän. Näin upeasti kuvailee eräs kirjoittaja tutkimassani aineistossa mummonsa karjankutsua Pohjois-Hämeessä:

Karjankutsujan muotokuva

Tutkiessani karjankutsuja Tampereen yliopiston kansanperinteen arkistossa löysin naisen, jonka kutsu aloittaa elokuvan Karjan kutsumahuudot. Kutsuja oli nimeltään Signe Ojala (1909–2003). Halusin hiukan selvittää Signe Ojalan historiaa ja juttelin hänen sukulaistensa kanssa.

Ojaloiden perheissä elokuva Karjan kutsumahuudot tunnetaan hyvin. Elokuvalla ja varsinkin Signen huhuilemalla katkelmalla on tapana putkahdella esille tuon tuostakin. Joku lapsenlapsista oli nähnyt sen koulussa ja ihmetellyt sitten kotona: ”Olikohan se Sikne-mummo?”

Signe eli ”Sikne” vietti koko elämänsä Vetelissä, Patanan kylässä. Hän ei mennyt naimisiin ja asui veljensä perheen kanssa, jonka lapsille hän oli kuin toinen äiti. Sikne oli huumorintajuinen, päättäväinen, työteliäs ja auttavainen nainen, joka rakasti lehmiä ja muitakin eläimiä ja hoiti niitä lähes elämänsä loppuun saakka. Veljentytär Hilkka Ojala kirjoitti Siknestä muistokirjoituksessa näin:

”Hänen tarmonsa riitti moneen, sillä hän oli aina liikkeellä, aina suorittamassa jotain. Poikkeuksen taisi tehdä vain sunnuntaiaamupäivä, jolloin radiosta tuli jumalanpalvelus. – – Oleellista Siknessä oli toisten auttaminen. Lukuisia olivat ne kerrat, jolloin hän totesi, että viedääs tuonne leipä. Kuokitaanpa noille perunoita. Vienpä tästä villasukat jollekulle. Hän oli valmis antamaan omastaan ja aulis auttamaan töissä.”

Karjankutsujan muotokuva ei olisi muotokuva ilman äänikuvaa eli Signen laulamia kutsuja. Ne edustavat eteläpohjalaista kutsutyyppiä. Lehmien kutsuissa kuullaan interjektiot siuuhu ja sipu, vasikoita kutsutaan ”siputtamalla” ja lampaita ”tukutetaan”. Sukulaisten luvalla sain liittää tähän kaksi Signen karjankutsua:

Signe kutsuu lehmiä (Kper AK/1387; mp3)(avautuu uuteen ikkunaan)

Signe kutsuu vasikoita (Kper AK/1387; mp3)(avautuu uuteen ikkunaan)

Tutkimusaineisto

Tampereen yliopiston kansanperinteen arkisto, nauhoitetut karjankutsut.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto. Nauhoitetut karjankutsut.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Ei auta, sanoi nauta -aineisto. Lehmäaiheisten muistojen kilpakeruu 2004.

Tutkimuksia ja muuta kirjallisuutta

Johnson, Anna 1980: ”Sången i skogen – skogen i sången”. Om fäbodarnas musik. – Jan Ling, Gunnar Ternhag & Märta Ramsten (toim.), Folkmusikboken, s. 66–103. Förlaget Prisma.

Jääskeläinen, Anni 2021: Eläinten omat sanat. Eläimille suunnatut interjektiot ihmisen ja eläimen vuorovaikutuksen osina. – Rea Peltola, Anni Jääskeläinen & Katariina Harjunpää (toim.), Kieli ja eläin. Vuorovaikutusta ja kielioppia monilajisissa yhteisöissä, s. 133–184. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. https://doi.org/10.21435/skst.1474(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Jääskeläinen, Anni 2024: Mitä hyötyä melodiasta – miksi karjankutsuja laulettiin? Oikeudenmukaisen siirtymän altavastaajat -blogi 8.5.2024. https://altavastaajat.net/2024/05/08/mita-hyotya-melodiasta-miksi-karjankutsuja-laulettiin/(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Jääskeläinen, Anni (tulossa): ‘But for calves we were sweeter’. Traditional Finnish cattle calling as trans-species pidgin. – Language & Communication.

Karjan kutsumahuudot. Yleisradion dokumenttielokuva, julkaistu 23.11.1968. Ylen Elävä arkisto. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2010/08/13/karjan-kutsumahuudot(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Kohn, Eduardo 2007: How dogs dream. Amazonian natures and the politics of transspecies engagement. – American Ethnologist 34. https://doi.org/10.1525/ae.2007.34.1.3(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Kohn, Eduardo 2013: How forests think. Towards an anthropology beyond the human. University of California Press.

Koponen, Vieno 1936: Kotieläinten houkutus-, hoputus- ym. hoennaiset suomen murteissa. Laudaturtutkielma. Helsingin yliopisto.