Ratapihalla ei sovi olla kohtaanto-ongelmia. Kuva: Vesa Greis. Vastavalo.
Viime vuosikymmeninä suomen kieleen on ilmestynyt sana kohtaanto. Se tuntuu vähän oudolta, paperiselta, eikä merkityskään ole ihan selvä. Vanhanpuoleinen tekstinkäsittelyohjelmani ei tunne sanaa vaan tarjoaa ”korjauksiksi” sanoja kohtaanko, kohtakanto, kohtamanto, kohtuanto ja kohta-anto. Tarkastelen seuraavassa kohtaannon taustaa.
Tämän päivän kielessä termiä kohtaanto käytetään yleisimmin työhallinnossa. Työ- ja elinkeinoministeriö julkaisi vuonna 2022 Työpoliittisen aikakauskirjan numeron 4, joka on kohtaannon erikoisnumero. Aikakauskirjan esittelyssä kohtaanto selitetään näin (kursivoinnit lisätty):
Työmarkkinoilla puhutaan usein kohtaannosta. Mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa? Ja millainen se kohtaantotilanne sitten on? Työmarkkinoiden kohtaannolla tarkoitetaan työvoiman kysynnän ja tarjonnan yhteensopivuutta. – – Viime kädessä kohtaanto toteutuu työsuhteen solmimisessa. Jos siihen asti päästään, on kohtaanto vähintään riittävän hyvä. – – Hyvä kohtaanto tarkoittaa toimivia työmarkkinoita.
Sanan merkitys on siis tässä ’kohtaaminen’. Työmarkkinoihin sovellettuna kohtaanto merkitsee, että työnhakija ja työnantaja kohtaavat toisensa. Näin asian selittää myös Kielitoimiston sanakirja.
Kohtaannon jäljillä
Pelkästään työhallintoa tarkastelemalla voisi luulla, että kohtaanto on keksitty ihan viime vuosina. Todellisuudessa sillä on pitemmät jäljet.
Kotimaisten kielten keskuksen julkaiseman Kielitoimiston sanakirjan toimittaja Tarja Heinonen on pyynnöstäni käynyt läpi keskuksen sanalipustoja ynnä muitakin tekstiaineistoja ja selvittänyt perusteellisesti kohtaannon vaiheita. Seuraan hänen esitystään.
Sana kohtaanto on lisätty Kielitoimiston sanakirjaan vuonna 2012 merkityksenään ’kohtaaminen, vastaavuus’. Sana kohtaanto-ongelma ’työvoiman kysynnän ja tarjonnan toisiaan vastaamattomuus’ puolestaan on uusi tulokas, se on otettu sanakirjaan vasta vuonna 2024.
Kun jokin sana lisätään sanakirjaan, sillä on yleensä takanaan jo suhteellisen pitkä elämä suullisessa tai kirjallisessa kielenkäytössä. Sana kohtaanto on syntynyt ainakin jo 1960-luvulla. Vuonna 1964 se putkahtaa esiin Länsi-Savo-lehdessä:
Veron kohtaannosta johtuen se kiristää rahamarkkinoita ja on omiaan supistamaan myös valtion obligaatioihin suuntautuvien varojen määrää.
Tässä sanan merkitys tuntuisi lähinnä olevan ’kohdistuminen’. Sosiaalipolitiikan alalla liikutaan vuonna 1985, jolloin Sosiaalisen aikakauskirjan 3/1985 eräässä artikkelissa kohtaanto-sanan merkitys on edelleen ’kohdistuminen’:
Onko tällaisessa tilanteessa muuta vaihtoehtoa kuin toimeentulotuen kohtaannon ja tason huomattava muuttaminen.
Viimeistään 1990-luvulla kohtaanto on saanut nykyisen sanakirjamerkityksensä ’kohtaaminen’. Stakesin (Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus) sivuilta saatiin lukea vuonna 1995:
Olen kiinnostunut tutkimaan eri maissa julkisten palvelujen, perheen ja arkielämän kohtaantoa eri sukupolvien kertomuksina. Mikäli tutkimus toteutuu, mukana olisivat Suomi, Englanti, Saksa ja Italia esimerkkeinä erilaisten regiimien maista. Sukupolvien erilaiset elämänkaaret heijastavat perheen ja epävirallisen verkoston [= naapurit, kaukaisemmat sukulaiset] sekä julkisten palvelujen järjestelmän kohtaantoa.
Kohtaantoon liittyy myös kohtaanto-ongelma tai kohtaannon ongelma. Sillä tarkoitetaan tilannetta, jossa jonkin ilmiön kaksi osapuolta eivät kohtaa toisiaan. Helsingin Sanomat kirjoittaa vuonna 2006:
Valtiovarainministeri Eero Heinäluoma tarttui sunnuntaina (HS 23.7.) erittäin tärkeään asiaan: kohtaannon ongelmaan. Tällä tarkoitetaan sitä, että työvoiman kysyntä ei kohtaa tarjontaa.
Kohtaanto pysyi pitkään yhteiskuntatieteiden tutkijoiden ja virkailijoiden aika suppeassa piirissä. Kuten huomataan, vuosituhannen alussa se oli jo levinnyt maan suurilevikkisimmän sanomalehden sivuille. Sitten laajalevikkiset yleisaikakauslehdetkin kiinnostuvat, ja sanan käyttöala kasvaa. Kotiliesi kirjoittaa vuonna 2017:
[Eräs tutkija] on puhunut julkisuudessa myös sinkkujen kohtaanto-ongelmasta. Avioliittojen määrä on laskenut, eivätkä ensimmäiset tai toiset kumppanit ole tyypillisesti niitä, joiden kanssa hankitaan lapsia. Kun sopiva aika koittaa, näköpiirissä ei olekaan kriteerit täyttävää miestä tai naista.
Voiko naisen ja miehen eroottista kohtaamista puisevammin kuvata kuin sanalla kohtaanto?
Tällaisia tietoja löytyy kohtaanto-sanan historiasta Kielipankin Korp-aineistopalvelusta ja Kotimaisten kielten keskuksen arkistoista. Tarkastelen seuraavaksi sanan rakennetta.
Voiko eroottista kohtaamista puisevammin kuvata kuin sanalla kohtaanto?
Johtimen valinnassa kaikuja menneestä?
Monien suomenpuhujien mielestä kohtaanto tuntuu jotenkin oudolta. Onko se väärin muodostettu?
Lyhyt vastaus on ei. Sana on periaatteessa johdettu taiteen kaikkien sääntöjen mukaan. Silti löydän outouden tunteelle ainakin kaksi selitystä.
Sana on johdettu verbistä kohdata johtimella -nto. Tässä on ensimmäinen ongelma. Iso suomen kielioppi (§ 239) kertoo, että -nto-johdin ei ole produktiivinen. Se merkitsee, että johdin ei ole enää käytössä, sen aika on ohi. Kielessä on alle 50 sanaa, jotka on aikanaan johdettu -nto- (tai -ntö-) johtimella. Tähän joukkoon kuuluvat esimerkiksi sanat hallinto, näytäntö, perintö, sovinto, tuotanto. Tällaiset sanat ovat vakiintuneet kirjakieleen vuosisatojen mittaan. Niinpä soitanto on tullut kirjakieleen vuonna 1787 ja ravinto jo vuonna 1543, kuten käy ilmi Raimo Jussilan kirjasta Vanhat sanat.
Eräänlainen rinnakkaisjohdin -nto-johtimelle on -nta (tai -ntä). Molemmat johtimet tuottavat verbistä substantiivin. Niillä on kuitenkin perusluonteinen ero: johtimella -nta muodostetaan edelleen uusia sanoja toisin kuin -nto-johtimella. Ensin mainitun avulla voi tuottaa substantiivin hyvin moninaisista verbeistä: laulaa : laulanta, laskea : laskenta. Kaikkia -nta-johdoksia ei kannata luetella sanakirjoissa, niitä on niin paljon.
Joistakin verbeistä on johdettu sana kummallakin johtimella. Näillä johdoksilla on usein sellainen työnjako, että -nta-johdos kuvaa yleisesti kantaverbin ilmoittamaa tekemistä, kun taas -nto-johdoksella on erityismerkitys. Niinpä esimerkiksi hallinta merkitsee yleisluonteisesti hallitsemista, hallinto taas on jonkin yhteisön laillisen toiminnan ylläpitämistä. Luenta on mitä hyvänsä lukemista, luento on yleensä korkeakoulussa pidettävä opetustapahtuma. Laskenta on kaikenlaista laskemista, laskento on (tai oli; sana on vanhentunut) koulun oppiaine, aritmetiikka. Poljenta on polkemista, vaikkapa polkupyörän polkemista, poljento on rytmiä.
Joskus harvoin on käynyt niin, että -nta-johdos on vanhentunut. Verbistä saada on johdettu substantiivi saanta, saaminen, saanti. Sitä ei esitellä Kielitoimiston sanakirjassa, mutta Nykysuomen sanakirjasta (1962) se vielä löytyy. Jollain lailla elämään on jäänyt sanonta (jokin on) saantasaaliissa eli harvinainen, vaikeasti tavoitettava. Rinnakkaisjohdos saanto on käypä lakikielen termi: se merkitsee tointa tai tekoa, jolla omistusoikeus saadaan, esimerkiksi kaupalla, lahjoituksena tai testamentilla.
Kieliopin mukaan siis -nto-johdinta ei enää käytetä uusien sanojen muodostamiseen. Mutta kielioppi ei ole lakikirja. Mainittu Ison suomen kieliopin pykälä ei ole kielto, se on toteamus, kieliopin kirjoittajien laajan aineiston perusteella tekemä havainto. Jos kielenkäyttäjä välttämättä haluaa johtaa sanan vanhentuneella johtimella, siihen ei ole mitään estettä. Kieliyhteisön tehtävä on sitten punnita, otetaanko sana käyttöön. Sanassa kohtaanto on vanhentunut johdin ilmeisesti omiaan hiertämään kielitajua. Samanlaisia johdoksia ei ole sitä ennen synnytetty sataan vuoteen eikä sen jälkeen 60 vuoteen.
Outo vaikka oikein muodostettu
Toinen ongelma kohtaanto-sanassa on sen rakenne, muodostustapa. Sen ymmärtämiseksi täytyy sukeltaa verbien maailmaan.
Suomen kielessä on joukko verbejä, joita kielitieteellisessä kirjallisuudessa nimitetään supistumaverbeiksi. En tässä puutu nimityksen syntyyn. Supistumaverbejä on vähintään 1 100, ja määrä kasvaa koko ajan, koska enimmät uudet lainaverbit (kuten surffata : surffaan) mukautuvat tähän muottiin. Supistumaverbit tunnistaa siitä, että niiden niin sanotussa vokaalivartalossa on pitkä vokaali, yleensä -aa- (tai -ää-), kuten korjata-verbin yksikön 1. persoonan muodossa korjaan. Perusmuoto päättyy kirjaimiin -ata- (tai -ätä-): vastata, hypätä. Pitkä vokaalivartalo on hyvä tuntomerkki, ja se yleensä säilyy johdoksissa, kuten korjata : korjaan > korjaamo.
Verbi kohdata on supistumaverbi. Ruvetaanpa muodostamaan siitä -nto-johdosta, koska se ei ole kiellettyä. Vokaalivartalo on siis kohtaa-. Liitetään siihen johdin: -nto. Mitä saatiin: kohtaanto. Johto on oikein suoritettu, suorittajalle papukaijamerkki!
Miksi outouden tunne ei hellitä, miksi oikein muodostettu kohtaanto tuntuu suorastaan liian oikealta, hyperkorrektilta? Johtamisessa olisi ehkä pitänyt noudattaa vanhojen -nto-johdosten mallia. Katsotaan niitä.
Otetaan muutama sana lähempään tarkasteluun. Johdanto on johdettu verbistä johtaa, kaivanto verbistä kaivaa. Nämä verbit eivät ole supistumaverbejä, niiden vartalovokaali on lyhyt: johtaa : johdan, kaivaa : kaivan. Vanhojen -nto-johdosten ryhmässä ei ole kovin monta supistumaverbistä johdettua, mutta kuitenkin muutamia, vaikkapa verbeistä varata ja verrata. Niistä on saatu johdokset varanto ja verranto. Mutta hetkinen, nyt meni väärin, vartalovokaalin piti olla pitkä: koska on varaan ja vertaan, pitäisi johdosten kuulua *varaanto, *vertaanto. Mutta tämmöisiä sanoja ei ole olemassa. Mitä on tapahtunut?
Esi-isät ovat kohdelleet -nto-johdosten muodostuksessa supistumaverbejä ”tavallisina” verbeinä ja johtaneet sanat ”tavallisten” verbien mallin mukaan, lyhentäneet vartalovokaalin. He ovat periaatteessa tehneet virheen, mutta kieliyhteisö on hyväksynyt sen. Nyt ”väärin” johdetut sanat ovat normaalia nykysuomea.
Miksi kohtaanto tuntuu suorastaan liian oikealta, hyperkorrektilta?
Mikä sana saataisiin, jos kohdata-verbistä johdettaisiin -nto-johdos ottamatta huomioon sen supistumaverbiominaisuutta? Se olisi kohdanto. Oudolta sekin näyttää, mutta outous varmaan häviäisi, jos sitä käyttelisi. Itse asiassa sitä on yritettykin käyttää.
Suomen kielessä on ollut erityinen, yhtenäinen, 15-jäseninen ryhmä -nto-johdoksia, nimittäin sijamuotojen suomenkieliset nimet. Kalevi Wiik on esitellyt niitä vuonna 1988 Virittäjässä. Ensimmäisenä sijat on nimetty suomeksi H. K. Koranterin kieliopissa vuonna 1845. Siinä kaikki sijamuotojen nimitykset ovat -nta-johdoksia. G. E. Eurénin kieliopissa vuonna 1852 ne on muunnettu -nto-johdoksiksi. Luettelo on saanut viimeistellyn muodon E. N. Setälän kieliopissa vuonna 1898, ja se esiintyy sitten Setälän teoksen kaikissa myöhemmissä painoksissa.
Suurin osa suomenkielisistä sijamuotojen nimistä on johdettu verbeistä. Substantiiveista osa ja keino on johdettu nimet osanto (partitiivi) ja keinonto (instruktiivi). Partikkelista vajaa on johdettu nimi vajanto (abessiivi).
Supistumaverbikantaisia ovat nimitykset nimentö (< nimetä, nominatiivi), kohdanto (< kohdata, akkusatiivi), omanto (< omata, genetiivi), sisäeronto (< erota, elatiivi), ulkoeronto (ablatiivi) ja seuranto (< seurata, komitatiivi).
Näistä vanhoista nimistä näkyy kaksi seikkaa. Supistumaverbien vokaalivartalot on tosiaan lyhennetty, eli supistumaverbejä on kohdeltu muiden verbien tapaan. Ja toiseksi, nimien joukossa näkyy kohdanto komeilevan akkusatiivin nimenä. Sieltä sen olisi hyvin voinut ottaa nykyiseen kohtaamiskäyttöön.
Nämä sijamuotojen suomenkieliset nimet eivät sitten lopultakaan vakiintuneet, ne jäivät unhoon. Nykyään niitä näkee lähinnä pilakäytössä ja mahdollisesti sanaristikoissa.
Yksinäiset sudet kohtaanto ja seuraanto
Myös seurata-verbistä on johdettu -nto-johtimella termi, seuraanto. On saatu lakikielen ja biologian termi seuraanto eli sukkessio tai suksessio. Lakikielessä se tarkoittaa jonkin oikeuden tai velvollisuuden siirtymistä henkilöltä toiselle ja biologiassa kehityssarjaa, jossa erilaiset eliöyhteisöt seuraavat toisiaan samalla paikalla. Seuraanto on myös kirkollinen termi: apostolisella seuraannolla tarkoitetaan piispanviran (ja siten myös pappisviran) jatkuvuutta henkilöltä toiselle hamasta Pyhästä Pietarista lähtien.
Seuraanto esiintyy jo Otavan tietosanakirjassa vuonna 1917 hakusanan suksessioni selitteenä: ”seuraanto l. siirtyminen toisen tilalle hänen oikeuksiinsa ja velvollisuuksiinsa”. Toisaalta saman teoksen vuonna 1909 julkaistu ensimmäinen osa käyttää sanaa seuranto: Apostolinen suksessioni ”apostolinen seuranto” (lainausmerkit alkuteoksessa).
Joka tapauksessa kohtaanto ja seuraanto ovat yksinäisiä susia, nykysuomen kirjakielessä ainoat -nto-loppuiset sanat, jotka on johdettu supistumaverbien luonnetta kunnioittaen.
Mitä opimme kohtaanto-sanan kohtalosta? Yksi keino luoda uudissanoja on johtaa niitä kantasanoista. Kuten edeltä näkyy, johtamisen voi tehdä noudattamalla joko kielen luonnollisia normeja tai vanhoja malleja. Joskus nämä kaksi tapaa tuottavat toisistaan poikkeavan tuloksen. Tuloksen käypyyttä ei ratkaista oikeusistuimissa, vaan kielenkäyttäjien intuitio ratkaisee. Elävä kieli ei ole matematiikkaa.