”Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjaisella rinteellä, liki Toukolan kylää”, paikantaa Aleksis Kivi Seitsemän veljeksen (1870) tapahtumaympäristön. Kivi näyttää poimineen paikannimistöä teokseensa etupäässä Nurmijärveltä ja sen lähikunnista, joten ehkä hän on toiminut samoin myös teoksen henkilöitä nimetessään. Niinpä teoksen henkilöiden lisä- ja sukunimiä voi yrittää hahmottaa samasta hämäläis-uusmaalais-nurmijärveläisestä näkökulmasta.

Aateliset, suurtalolliset ja virkamiehet

Kiven tavassa yksilöidä Seitsemän veljeksen henkilöitä näkyy silloisen yhteiskunnan hierarkkisuus ja kansan kieli. Aatelisia esiintyy Aapon kertomassa tarinassa kahdesta rakastavaisesta, jossa mainitaan linnan herra sekä veljesten naapuri, Viertolan herraskartanon isäntä Viertolan herra eli Viertolan patruuna. Hänestä Kivi käyttää muutaman kerran myös nimitystä Viertolainen. Patruunan repliikkivuoro ilmaistaan kertomuksessa nimellä Viertola ilman etunimeä. Tuon ajan kartanonherralla olisi tosimaailmassa ollut vieraskielinen sukunimi, mutta sellaista ei tekstissä ilmaista, eikä sitä ehkä olisi kansanomaisessa puheessa käytettykään.

Tapa viitata Viertolan isäntään vain nimellä Viertola rinnastaa hänet suurtalollisiin, joita ei kutsuta etunimellä. Esimerkiksi hurskaaksi katsottu ja kutsuttu herännäisukko Härkämäen isäntä eli Härkämäki – ”tuo Härkämäki, oiva äijä ainakin sentään” – on ilmeisesti tavallista vauraampi isäntä tai uskonnollisuutensa vuoksi arvostettua kastia.

Virka- ja luottamusmiehistä mainitaan heidän ammattinsa: on nimismies, komsarjus eli jahtivouti tai vouti, vallesmanni, provasti ja lukkari; pelkästään näitä nimityksiä heistä käytellään myös vuorosanaosioissa. Lautamieheksi nimetty Mäkelän talon isäntä on Mäkelä ja lautamies Mäkelä, etunimen käyttö olisi ilmeisesti liian tuttavallista. – Nurmijärven rosvojen mellastusaikana 1820-luvulla oikeutta jakamassa oli ”nämndemannen Mäkelä”, jota tosielämässä olisi vastannut kirkonkylän Mäkelässä asuva lautamies Eric Ericsson Ahlstedt. Kivi ei kuitenkaan juuri antanut ruotsinkielisiä sukunimiä teoksensa henkilöille.

Kuva: Kansalliskirjasto, Doria-julkaisupalvelu.

Tavallinen rahvas

Nurmijärvellä kuten muuallakin Suomessa on ollut kansanomainen tapa kutsua talojen, torppien ja mökkien asukkaita asumuksensa nimellä ja etunimellä. Jukolan pojat ovat Jukolan Jussi tai Jukolan Juhani, Jukolan Tuomas, Jukolan Aapo ja niin edelleen. Sen mukaan Juhani itsekin itseään kutsuu, kun hän toteaa: ”Visko Jukolan Jussia, mutta älä hänen kissaansa” ja: ”Ei niinkauan kuin seisoo pystyssä Jukolan Juho.”

Jukola on alkuaan vauras mutta sittemmin rappiolle joutunut talo, jossa on kaksi torppaa, Kekkuri ja Vuohenkalma. Sorvarin talon poikaa kutsutaan Sorvarin Jussiksi, ja Tammiston talon ainoa poika ja veljesten vankkumaton ystävä on Tammiston Kyösti.

Samalla periaatteella nimensä ovat kirjaan saaneet Hemmolan Juho, ruotiukko Heskuun-Jaakko (ilmeisesti Hästskon torpan nimestä), Honkamäen Iisakki, Kissalan Aapeli ja monet muut. Vanhuksilta pudotettiin etunimi pois: on Kuokkalan vanha ukko eli Kuokkalan vaari, ja entinen karhunampuja Kolistimen Antti on välistä Kolistimen ukko ja Kolistimen taatto.

Paikkakunnan mukaan näyttävät lisänimen saaneet Simeonin karjatoveri, paimenukko Tervakosken Tuomas, rättiukko Tervakosken-Matti ja ilkivaltainen Kiikalan lasimies. Liikkuvaan väestönosaan kuulunevat myös Karilan renki, virolais-ukko Korkki, Karja-Matti ja Taula-Matti, joka teki Hämeen pehmeintä taulaa eli kääpäsytykettä ja ”vallan vahvoja tuohikenkiä”. Vähäväkisimpiin kuuluu ruotuvaivainen kunnanelätti Ruokko-Massa, jonka vastine nurmijärveläisessä todellisuudessa oli Maija Kaisa Aatamintytär.

Naisväki

Naidut naiset ovat yleensä etunimettömiä emäntiä, muoreja ja vaimoja. On Tuhkalan Matti, mutta Tuhkalan muori. Jukolan läheisessä männistössä asuu mökissä eukko, jota kutsutaan Männistön muoriksi. Naimattomista Konkkalan Hinrika mainitaan etunimeltä, kun Aapo kysyy lukkarilta Jukolaan paluuta juhlittaessa Venlan kanssa haastelevan tytön nimeä.

Männistön Venla mainitaan kerran: ”Otti Juhani vaimoksensa Männistön Venlan.” Muutoin hän on vain Venla tai Männistön muorin (nopsa) Venla. Kukkolan Kaisa tulee identifioiduksi etunimellä ja asumuksen nimellä käräjillä ruokkojutun yhteydessä. Sen sijaan Viertolan kartanon punaposkinen, vuohenmaitoa juova tytär saa etunimensä lisäksi tittelin, hän on Lyytia-röökinä.

Lisänimi, talonnimi, sukunimi – Sukunimihistoriaa pähkinänkuoressa

Suomalaista suku- ja lisänimistöä on toisaalta leimannut säätyjakoisuus, toisaalta maan jakautuminen itäiseen sukunimialueeseen ja läntisen talonnimikäytännön alueeseen

Aateliston, oppineiston ja porvariston lisä- ja sukunimet olivat monisatavuotisen Ruotsin hallinnon peruina ruotsin- tai vieraskielisiä. Nimet ja nimimallit levisivät vähitellen sosiaalisessa hierarkiassa alaspäin, ja 1700-luvun jälkipuoliskolla ja 1800-luvulla liikkuva väestönosa kuten käsityöläiset, tehtaalaiset, ajurit, rengit sekä kaupunkien ja herraskartanoiden palveluspiiat alkoivat käyttää niitä. Nurmijärven muonatorppareita olivat 1860-luvulla esimerkiksi Helin, Holmgren, Korsberg, Kylander ja Sundström.

Myös sotilasnimet olivat 1600-luvun lopulla perustetun ruotujakolaitoksen peruina ruotsinkielisiä. Alkuun ne olivat lyhyitä komentokieleen sopivia sanoja (Hurtig, Lode, Stål), mutta myöhemmin ne pitenivät ruotsinkielisten kaksisanaisten porvarisnimien kaltaisiksi. Nimi kuului ruodussa palvelevalle sotilaalle. Jos hän poistui palveluksesta, sama nimi voitiin antaa tilalle tulleelle joko sellaisenaan tai hieman varioituna. Nimet siis saattoivat ”periytyä” ruodussa, eivät suvussa.

Talonpoikaistolla oli Itä-Suomessa käytössä vuosisataisesti suvussa polvesta toiseen periytyneet sukunimet, jotka olivat enimmäkseen nen-loppuisia, suurimmaksi osaksi suvun kantaisän etunimen tai liikanimen sisältäviä tai lähtöpaikkaan viittaavia nimiä. Vanhimmat niistä ovat keskiaikaista perua.

Länsi-Suomessa talolliset ja talojen asukkaat merkittiin sen sijaan kirjoihin talon nimen alle ja heitä kutsuttiin tarvittaessa talonnimen mukaan, kansanomaisesti mainiten talonnimi ensin (Jukolan Juhani). Nämä nimet eivät olleet silti vielä sukunimiä, vaan eräänlaisia osoitenimiä, jotka vaihtuivat asukkaan muutettua talosta toiseen.

1800-luvun jälkipuoliskolla alettiin kiinnittää huomiota suomenkielisten henkilöiden ruotsinkielisiin lisä- ja sukunimiin sekä länsisuomalaisten suoranaiseen sukunimettömyyteen. Yhteiskunnallisen toiminnan monimuotoistuessa alettiin edellyttää yleistä varsinaisten sukunimien käyttöä.

Väestön sukunimistyminen vei kuitenkin vuosikymmeniä. 1860-luvulta alkaen ei-suomalaisten nimien rinnalle alkoi nousta uudentyyppisiä suomalaisia lisänimiä, jotka miellettiin heti syntyessään aidoiksi sukunimiksi, kuten Virtanen, Nieminen, Laine. Samalla enintään lisäniminä käytetyistä asumuksen nimistä alkoi hiljalleen kehkeytyä periytyviä sukunimiä.

Vasta vuoden 1920 sukunimilaki määräsi kaikki käyttämään sukunimiä, yhtenäisti sukunimikäytännön ja teki sanan sukunimi yleisesti tunnetuksi, periytyvää jälkinimeä tarkoittavaksi nimeksi. Tuolloin pappeja neuvottiin merkitsemään sukunimettömille ensisijaisesti heidän asumiensa talojen ja torppien nimiä.

Ruotsinkielistä nimistöä

Ruotsinkieliseen käsityöläisnimeen viittaa Krööni. Juhanin sanoin Krööni oli nälkää näkevä kulkumies, jolla ei ollut ”ystävää, ei heimolaista, ei suojaa mihin päänsä pisti, vaan olipa vielä tuo turhanpäiväinen kunniakin hänen papinkirjastansa pois”.

Kiven tavassa yksilöidä Seitsemän veljeksen henkilöitä näkyy silloisen yhteiskunnan hierarkkisuus ja kansan kieli.

Hänen esikuvakseen on arveltu muonatorppari Antti Gröniä (s. 1791), joka asui Numlahden kartanon alaisuudessa ja teki muun ohessa sepänkin töitä. Hän oli muuttanut Nurmijärvelle 1829 ja kantoi käsityöläisnimeä ainakin jo toisessa sukupolvessa. Ennen Nurmijärvelle tuloaan hän oli asunut isänsä luona Helsingin pitäjän Vanhassakaupungissa ja Espoossa, joten hän oli ilmeisesti syntyperältään ruotsinkielinen. Seitsemässä veljeksessä nylkyrin tointa harjoittaneen Kröönin ruotsinkielisyyttä ilmentää hänen sanomakseen pantu ”otta nakka pois” (’ottaa nahka pois’).

Vanha savolaisnimi Heiskanen

Taula-Matin tarinassa vastaan tulee teoksen ainoa suomenkielinen varsinainen sukunimi, Heiskanen, joka jo 1500-luvulla oli yleinen Savon kaikissa silloisissa hallintopitäjissä. Taula-Matti on Heiskasen kanssa ahmanpyynnissä ”Pohjan erämaissa” ja ”Lapin summilla mailla”. Heiskanen kuvataan lapinmiesten tapaan noitataitojen haltijaksi, mutta repliikit ovat kovin savolaiset, sillä kovan tuulenpuuskan jälkeen Heiskanen toteaa: ”Mänihän siitä itse ukko Hiisi.” Kohta kuusten kohausta seurannutta koivikon kahina hän selittää: ”Hoastaahan kuusiston toatto tyttönsä kanssa.”

Nimen Kivi poimi ilmeisesti lähitienoolta: Nurmijärven kirkonkylässä asui 1700-luvun lopulta alkaen Pekka Heiskanen. Nurmijärvelle tullessaan hän oli tykistörykmentin sotilas, sotilasnimeltään Raket. Pian hänestä tuli suutari ja pitkäaikainen Nurmijärven seurakunnan suntio. Kirkonkirjoihin hänen jälkeläisilleenkin kirjattiin sukunimeksi Heiskanen.

Romanit

Romaneita teoksessa edustaa Rajamäen rykmentti: Mikko, ammattinsa mukaan Kuohari-Mikko eli Mestari-Mikko, hänen vaimonsa kuppari Kaisa eli Kuppa-Kaisa ja Rajamäen Kaisa sekä pojat Heikka, Matti eli Mörökölli ja heitä nuoremmat lapset. Tällä seurueella ei ole sukunimeä. He ”olivat kotoisin pienestä mökistä Rajamäen ahoilla, josta syystä maailma kutsui sitä Rajamäen rykmentiksi”. Kiertävät romanit saivat yleensä kirkonkirjoihin ruotsinkielisen sukunimen, mutta kirjailija ei heidän sukunimeään mainitse.

Huutonimet

Virallisissa yhteyksissä henkilö identifioitiin vielä 1800-luvulla etunimen lisäksi patronyymillä eli isän etunimellä ja usein vielä asumuksensa nimellä. Koska varsinkaan Länsi-Suomessa monella ei vielä ollut sukunimeä, käytettiin asumuksen nimeä ns. huutonimenä, jolla käräjillä ja kinkereillä kutsuttiin eli huudettiin esiin talon isäntäväkeä ja palkollisia. Esimerkiksi kinkereillä pappi huusi ensin talon nimen ja sitten asukkaat erikseen kunkin vuorollaan. Nimitys perustuu manttaali-, henki- ja kirkonkirjojen eli ”huutokirjojen” käytäntöön, jossa asukkaiden nimet kirjattiin talonnimen jälkeen.

Tällaista virallista käyttöä tapaa Seitsemästä veljeksestäkin. Juhani muistelee ensikokemustaan käräjätuvassa ollessaan ”vierasmiehenä [todistajana] Koivulan Kaisa-rukalle, joka etsi elatusta lapsellensa”, kuinka komsarjus eli sudenkutsija huusi korkealla äänellä, isän etunimellä ja talon- ja kylännimellä tarkentaen: ”Juhani Juhaninpoika Jukola, Toukolan kylästä!” Siihen komsarjus Timon mukaan lisäsi vielä: ”Ja nuorempi veljensä Timoteeus!” Timon etunimikin on virallisessa ruotsin kieleen viittaavassa muodossa (Timotheus).

Nurmijärvellä kuten muuallakin Suomessa on ollut kansanomainen tapa kutsua talojen, torppien ja mökkien asukkaita asumuksensa nimellä ja etunimellä.

Jukolan talo

Lähes kymmenvuotisen Impivaarassa elämisen jälkeen veljekset asettuvat ja akoittuvat. Jukola on rakennettu entistä ehommaksi, ja se jaetaan kahtia. Ensimmäistä osaa ja Jukolan taloa hallitsee Juhani, kun taas toista osaa, jonka ”huoneet seisoivat muutama sata askelta emätalosta”, isännöi Aapo. Molemmat talot olivat vanhaa Jukolaa ja liki toisiaan. Niinpä ne erotettiin puheessa toisistaan kutsumalla ensimmäistä Juhani-Jukolaksi ja toista Aapo-Jukolaksi. Sukunimiksi ei näistä nimistä silti vielä ole.

Kuva: Kansalliskirjasto, Doria-julkaisupalvelu.

Reaalihistoriassa Jukolan nimi palautuisi talon varhaisen Johannes-nimisen isännän kansanomaiseen puhuttelunimeen Juko. Näin on Kivikin voinut ajatella käyttäessään Jukolasta väliin myös nimeä Juhola. Johanneksella on runsaasti kansanomaisia variantteja, joihin kuuluvat Juhon, Jussin ja Juhanin lisäksi muun muassa Juku, Jukke ja Jukko. Kirkonkirjoissa on vanhastaan Jukola-nimisiä taloja eri puolilla Suomea, ja niiden isäntien omissa ja isien etunimissä on Johan-nimeä.

Sukunimien omaksuminen

Impivaaraan oli rakentunut komea talo. Se jaettiin kahtia Tuomaan ja Laurin kesken. Tuomaan talo mainitaan Yli-Impivaaraksi, ja siitä ”kaksi, kolme ampumamatkaa itäänpäin seisoi nummella Laurin uudistalo; ja oli se Impivaaran toinen puolisko, myös kutsuttu Laurilaksi”. Timo puolestaan sai Kekkurin torpan ja Eero Vuohenkalman torpan, josta hänelle sukeusi sukunimikin tai sellaisen alku, sillä hän alkoi sitä jo virkansa puolesta tarvita: ”Ken, vanhan jahtivoudin kuoltua, ylennettiin tähän arvoon? Eero Juhaninpoika Vuohenkalma, vikkelä mies: taisi lukea, taisi kirjoittaa, ja vieläpä hänelle sanomalehtikin kerran viikossa singahteli Turusta.”

Veljesten torpan- ja talonnimipohjaiset lisä- tai sukunimet olisivat voineet vielä vaihtua asuinpaikan vaihdoksen myötä. Ensimmäinen sukunimilaki tuli nimittäin voimaan vasta 1921, ja siihen asti Länsi-Suomessa nimet saattoivat vielä muuttua. Merkittävää kuitenkin on, etteivät veljekset omaksuneet ei-suomalaisia lisänimiä.

Seitsemässä veljeksessä eletään siis vielä sukunimettömässä hämäläismaisemassa. Tältä osin teoksen henkilönnimistö heijastelee melko hyvin 1700- ja 1800-luvun hämäläisen maaseudun nimikäytäntöä, jossa henkilö yksilöitiin etunimen ohella asumuksen nimellä. Teoksessa ei näy vielä merkkejä suomenkielisten sukunimien käyttöönotosta, sillä se ei ollut Kiven elinaikana hänen kotiseudullaan vielä alkanut, vaikka se muualla Hämeessä ja Länsi-Suomessa oli jo päässyt hyvään vauhtiin.  

Seitsemässä veljeksessä eletään vielä sukunimettömässä hämäläismaisemassa.

Uudenmaan sukunimistön tuolloin meneillään olleesta ruotsinkielistymisestä teos vaikenee. Huomattava osa Nurmijärvellä 1800-luvulla ruotsinkielisen nimen omaksuneista oli suomenkielistä alempisäätyistä tai liikkuvaa työvoimaa eli niitä, jotka muualla Länsi-Suomessa omaksuivat ensimmäisinä uudet sukunimikäytänteet. Nurmijärvellä sukunimien omaksumistarpeen olivat jo täyttäneet ruotsin- ja muunkieliset ei-suomalaiset sukunimet. Tämä ilmiö ei näy Seitsemässä veljeksessä lukuun ottamatta ukko Krööniä, joka luonnehditaan myös äidinkieleltään ruotsinkieliseksi. Oliko vaikeneminen Kiveltä hiljainen kannanotto suomalaisuuden puolesta?