Itsemurhan tehneiden läheiset -nimisen yhdistyksen edustaja kysyi Kielitoimistosta itsemurha-sanan historiasta: miten on päädytty juuri tähän sanaan? Itsemurha on monen mielestä vahvasti leimaava ja luokitteleva sana; se kertoo, että kyseinen teko kuuluu murhien luokkaan ja sitoo sen rikosten maailmaan.

Vanhimmissa lainsuomennoksissa ei omaehtoisesta kuolemasta käytetty yhtä sanaa, vaan asia ilmaistiin lauseella. Vanhimmassa, Herra Martin lainsuomennoksessa (n. 1570) sanotaan ”Corkeimbain syidhen kaaressa” näin (nykykielistettynä): ”Nyt taitaa niin nurjasti tapahtua, että joku ihminen murhaa eli surmaapi itsens – –.” Kaaren sisällysluettelossa on käytetty sanaa mistata: ”Jos joku ihminen mistaa itsens – –.” Ljungo Tuomaanpoika käytti vähän myöhemmin saman lainkohdan suomennoksessaan kummassakin kohdassa sanaa surmata. Murhaamiseen hän ei viittaa. Myös Abraham Kollanius käytti käännöksessään vuonna 1648 vain teonsanaa surmata.

Millaista ilmausta sitten kansa on käyttänyt oman elämän tahallisesta päättämisestä? Tietoja on ainakin sanonnasta mennä surmilleen. Yleensä asia on kansankielessä kuitenkin kerrottu suorasukaisesti, viittaamalla tekotapaan, esimerkiksi hyppäsi koskeen tai hirtti itsensä.

Kirkko piti itsemurhaa pitkään sekä syntinä että rikoksena. Henrik Florinuksen suomentamassa kirkkolaissa (1688) on käytetty itsemurhan tehneestä ilmauksia henkens hukkaaja ja itsens tappaja. Henkens hukkaaja kuvastaa kansanomaista kielenkäyttöä: eräissä hämäläismurteissa puhutaan vieläkin henkensä hukkaamisesta.

Kun Samuel Forseen suomensi 1730-luvun lopulla Ruotsin valtakunnan lain, hän käytti ilmausta itsenshukkaaja sellaisesta, joka ”tahdollans itzens on hucannut”. Hän seurasi siis Florinuksen kansankielistä sanontaa. Käännös ei kuitenkaan ilmestynyt sellaisenaan, vaan itsenshukkaajan tilalle tuli painettuun, vuonna 1759 ilmestyneeseen laitokseen itsenssurmaaja. Tämä ilmaus samoin kuin teon nimi itsenssurma olivat sitten virallista kieltä lähes sadan vuoden ajan. Lakikirjassa oli vielä 1877 ilmaus ”jos joku surmaa eli menettää itsensä”.

Miten itsemurha tuli kieleen?

Vasta Elias Lönnrotin suomalais-ruotsalaisessa sanakirjassa Finskt-Svenskt Lexikon (1874) esiintyy nykyinen termi itsemurha, jonka rinnalla on sana itsenmurha. Mukana ovat kuitenkin myös hakusanat itsensurma ja siihen liittyvät johdokset itsesurmaus, itsensurmaus ja itsensäsurmaaminen (mutta ei ”itsemurhaus” jne.). Näiden kaikkien ruotsinkielisenä vastineena Lönnrotin kirjassa on sjelfmord. Lisäksi siinä esiintyy tekijännimi itsensäsurmaaja (ruots. sjelfmördare).

Vuoden 1869 kirkkolaissa itsensä surmaamista ei enää pidetty rikoksena; kaikki siten kuolleet tuli tämän lain mukaan kuitenkin haudata hiljaisesti. Viime vuosisadan alussa hautaustavasta virisi uusi keskustelu, joka johti siihen, että kirkolliskokous ehdotti hiljaisen hautauksen poistamista. Eduskunta hyväksyi tämän ehdotuksen 1910. Jouko Sihvo toteaa teoksessaan Suomalainen itsemurha, että tällöin ”päättyi vuosisatoja kestänyt itsemurhan tehneiden ’syrjintä’”.

Seuraavassakaan, vuoden 1965 kirkkolaissa, ei käytetä sanaa itsemurha, vaan asia ilmaistaan lauseella ”se joka on tahallansa itsensä surmannut”. Nykyisessä, 1994 käyttöön tulleessa kirkkolaissa ei enää lainkaan erotella hautaustapoja sen mukaan, miten vainaja on kuollut, joten itsemurha-sanaa ei siellä senkään takia esiinny. Kirkollisten toimitusten kirjassa, sekä 1980-luvulta lähtien käytetyssä että juuri valmistuneessa (ei vielä hyväksytyssä), on täsmärukouksia erilaisia hautaansiunaustilanteita varten. Edellisessä kirjassa oli muun muassa rukous ”itsensä lopettanutta siunattaessa”. Uuteen kirjaan on sen sijaan tulossa ilmaus ”itsemurhan tehnyttä siunattaessa”. Vasta tästä kirkollisesta kirjasta tavataan siis sana itsemurha. Se kertonee jotain yleisestä suhtautumisen muutoksesta sekä asiaa että siitä käytettävää sanaa kohtaan.

Mutta miksi suomen kielessä päädyttiin murha-loppuiseen sanaan? Jo viittauksesta Lönnrotin sanakirjaan käy ilmi, että kyseessä on käännöslaina. Lähin malli on ruotsin självmord, jonka takana taas on saksan Selbstmord. Nämä sanat korostavat teon (harkitun) rikoksen luonnetta. Englannin kieli on eri kannalla: siihen lainattiin sana suicide myöhäislatinan sanasta suicidium, jonka loppuosa tarkoittaa yleensä tappamista, ei siis nimenomaista murhaamista (vrt. lääketieteen termi suisidi). On mahdollista, että suomen kielen vanha ilmaus itsesurma on niin ikään käännöslaina myöhäislatinasta. Myös virossa käytetään ilmausta enesetapp (= itse(nsä)tappo). – Nuorten kielessä viittaus murhaan on vältetty ottamalla käyttöön slangisana itsari.

Miten itsemurha-sanaan nykyään suhtaudutaan?

Sanaa itsemurha on viime vuosina alettu käyttää paljon vapaammin kuin aikaisemmin – mikä tietenkin liittyy siihen, että koko asiasta puhutaan avoimemmin kuin ennen. Vielä 1990-luvun alussa nousi iso kohu erään tunnetun talousjohtajan kuoleman uutisoinnista, jossa luultavasti ensimmäisen kerran käytettiin kuolinsyystä julkisesti itsemurha-sanaa. Kyseisessä tapauksessa vainajan työnantaja oli toimittanut Suomen tietotoimistolle (STT) tiedotteen, jossa sanottiin vainajan kuolleen ”oman käden kautta”. Kun STT välitti sanoman eteenpäin, ilmaus oli muutettu muotoon ”teki itsemurhan”. Miksi sanontaa oli muutettu? Ajateltiinko STT:ssä, että ”oman käden kautta” on kautta-sanan takia ruotsinvoittoinen tai vähintäänkin vanhanaikainen? Kuitenkin sanakirjat, esimerkiksi Kielitoimistossa tehty Suomen kielen perussanakirja, pitävät ilmausta täysin hyväksyttävänä.

Niin sanottu suuri yleisö reagoi uutisen sanamuotoon voimakkaasti ja herätti keskustelun sekä kuolinsyyn ilmoittamisen tarpeellisuudesta yleensä että etenkin siinä käytetystä sanasta. Miksi murha, ihmeteltiin. Eikö ole muuta, armeliaampaa ja omaisia säästävämpää sanaa? Asiaa kysyttiin myös Kielitoimistosta. Toimiston silloinen päällikkö Esko Koivusalo esitti kantanaan, ettei ilmausta ”kuolla oman käden kautta” olisi tarvinnut uutisessa mennä muuttamaan itsemurhaksi, ja pohti asiaa myös seuraavasti:

”Tämä mielipiteeni ei ole kannanotto siihen, miten paljon ja miten avoimesti itsemurhasta inhimillisenä ongelmana olisi yleensä puhuttava. Uskoakseni ne ovat oikeassa, jotka haluavat käsitellä tätä ongelmaa laajasti ja avoimesti. Käytettäköön niissä yhteyksissä sanaa itsemurha, jos kerran psykiatrit, oikeusoppineet ja teologit eivät pidä sitä vääriä mielteitä synnyttävänä. Yksilötapauksista tiedottamiseen tarvitaan kuitenkin minun mielestäni pehmeämpi linja. Uutiskieleen sopisi esimerkiksi ”kuoli omasta tahdostaan” tai ”päätti elämänsä itse”. – – ”Tapahtuma ahdistaa myös kuolleen omaisia. Tämä on muistettava ratkaistaessa, miten tiedotetaan omaehtoisesta poismenosta silloin, kun kuolemansyy on välttämätöntä kertoa julkisuudessa. Siinä tilanteessa ei ole aihetta yhdistää tällaista traagista tapahtumaa murhiin eikä yleensä rikokseen, vaikka tilastot ja tutkijat käyttävätkin vakiintunutta ilmausta itsemurha.” (Radion Kielikorva-ohjelma 1990.)

Mitä itsemurha-sanan tilalle?

Valitettavasti emme voi palata Lönnrotin sanakirjan aikaan 1870-luvulle, jolloin itsemurha-sana vasta teki tuloaan ja kielivaaka oli vielä kallellaan itsesurman suuntaan. Nyt itsemurha-sanaa on enää vaikea juuria pois. Mutta, niin kuin Esko Koivusalo lausui, sanan käytössä on syytä ottaa huomioon tilanne: Kylmien tilastojen laatijat ja kuolinsyiden tutkijat voivat kyllä tehdä laskelmiaan ja piirtää käyriään itsemurhista. Sen sijaan soisi olevan muita, lempeämpiä ilmauksia niiden käyttöön, joita yksittäinen traaginen tapahtuma koskettaa. Mitä ne voisivat olla?

Tässä artikkelissa on esitelty vuosisatojen mittaan käytettyjä sanoja, kuten henkensä hukkaaminen, itsensä hukkaaminen, itse(nsä)tappo tai itse(nsä)surma. Ohimennen on käytetty myös ilmauksia omaehtoinen tai omatahtoinen kuolema (vrt. engl. voluntary death). Mielestäni nämä kaksi ilmaisevat asian pehmeän neutraalisti. Myös mainittu kuolema oman käden kautta sopii tietyntyylisiin yhteyksiin.