Helsingin kielioloista kerrotaan kaunokirjallisuudessakin. ”Satakaksikymmentä tuhatta ihmistä Helsingissä, kun synnyin, kolme kieltä katujen kulmauksissa…”, kirjoitti vuonna 1904 syntynyt Arvo Turtiainen 1960-luvulla Helsinki-runoissaan. Helsingissä käytetyt kielet ovat vaikuttaneet toisiinsa, ja kun Helsinkiin on muuttanut ihmisiä eri puolilta Suomea myös murteet ovat lisänneet puhutun kielen moninaisuutta. Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksen julkaisema kirja Helsinki kieliyhteisönä valaisee tätä ”kielisosiologista laboratoriota” ja ”sulatusuunia”; mm. näiden kielikuvien avulla Helsinkiä ja sen kielioloja kirjassa lähestytään.
Kirjan kirjoittajia ovat useat kielentutkijat, mutta sen päähenkilö on Heikki Paunonen, jonka 60-vuotispäivän kunniaksi teos on julkaistu. Paunonen tunnetaan varsinkin Stadin slangin sanakirjasta, joka palkittiin Tieto-Finlandialla vuonna 2001. Jo sitä ennen Paunonen oli tutkinut Helsingin puhekieltä ja luonut perustaa sosiolingvistiselle kaupunkikielten tutkimukselle Suomessa – vanhastaanhan suomen kielen tutkimuksessa on keskitytty paikallismurteisiin puhekieltä tarkasteltaessa.
Slangia, murteita, kirjakieltä
Kirjan aloittaa Paunosen lähes satasivuinen artikkeli, jossa selvitetään perusteellisesti Helsingissä puhutun kielen (ja puhuttujen kielten) vaiheita ja suomen kielen nousua vähemmistökielestä varioivaksi valtakieleksi. Erityisen tarkasti tulee kuvatuksi slangi eli ne kaksi kielimuotoa, joita slangiksi kutsutaan: vuosisadanvaihteen sakilaisten kieli ja myöhempi nuorisokieli. – Viimeksi mainittu elää monimuotoisena edelleenkin, mistä kertoo teoksessa oleva Jyrki Kalliokosken artikkeli ”Rap-tekstit Stadin slangin kuvina”. Sen aineistona ovat rap-yhtye Fintelligenssin tekstit, joissa Kalliokosken mukaan on luettavissa eräänlainen kielipoliittinen ohjelma (”Suomen kieli alkaa levitä ku liekit polttopullosta – –”).
Helsingissä on puhuttu pääasiassa suomea ja ruotsia. Keskelle ruotsinkielistä Uuttamaata 1500-luvun puolivälissä perustettu kaupunki on ollut niin yksi- kuin kaksikielinenkin. Sisäinen muuttoliike on tuonut kaupunkiin ihmisiä eri puolilta maata. He ovat usein muuttaneet kieltään kaupungin tyyliin sopivaksi: mm. kauppiaat ja kisällit pyrkivät 1800-luvun alussa muuttamaan myös suomalaiset sukunimensä ruotsalaisiksi. Ruotsinkielinen sivistyneistö taas vaihtoi 1800-luvun lopussa laajasti kielensä suomeksi kansallisaatteen hengessä, mistä periytyy Helsingille myös ominainen kirjakielisävyinen (kirjoista opittu) suomi. Paunonen toteaa, että kirjakieli onkin ollut Helsingin puhekielen leimallinen rakennusosa.
Entä murteet? Uudenmaan ja hämäläismurteiden vaikutus on Helsingin puhekielen kokonaisuudelle selvempää kuin itämurteisuus. Läntisen sävyn Helsingin puhekielelle antaa varsinkin pronominien mä ja sä käyttö. Tämän vahvistaa kirjassa myös Hanna Lappalainen, joka on puhekielen variaatiota koskevassa tutkimuksessaan selvittänyt mm. näiden pronominien käyttöä Kelan asiointikeskustelujen perusteella. Slangi taas on Helsingissä säilynyt varsinkin paikannimissä, joista kirjoittaa Terhi Ainiala. Esimerkkejä epävirallisista slangnimistä ovat Flemari (Fleminginkatu) ja Vaasis (Vaasankatu); Ogeli (Oulunkylä) ja Rööperi (Punavuori).
Johanna Vaattovaaran ja Henna Soininen-Stojanovin artikkeli kuvaa pääkaupunkilaisten nuorten aikuisten kieliasenteita ja tunnetta kieliyhteisöön kuulumisesta. Tutkimusmenetelmänä on kansanlingvistiikka, jossa selvitetään ns. maallikoiden kielellisiä asenteita ja mielikuvia kielestä. Tässä valotetaan haastateltujen näkemyksiä siitä, mitä on helsinkiläisyys, espoolaisuus tai vantaalaisuus. Useimmat määrittävät Helsingin kielen slangin kautta tai mainitsevat esimerkiksi kieleen kuuluvan ”stadiässän”. Monen mielestä kielimuoto on kuitenkin lähinnä tavallista, normaalia kieltä, yleiskielistä ”enemmän kuin muualla Suomessa”. (Helsingin kielestä ks. myös Marjatta Palanderin artikkelia tämän lehden s. 10–13.)
Vähemmistöjen kieli
Kielelliset ja kulttuuriset vähemmistöt ovat osa Helsingin kieliyhteisöä. Yksi vähemmistöistä ovat Kivennavalta Helsinkiin sotien jälkeisessä poikkeustilassa muuttaneet siirtokarjalaiset, joiden kieltä on tutkinut Päivi Markkola. Kivennapalaisten puheen yleinen kaakkoismurteisuus on säilynyt paitsi perhesiteiden myös karjalaisjärjestöjen aktiivisuuden ansiosta. Kielen erityinen ”evakon markkeri” on tietysti persoonapronomini mie, jota tosin nykyisin käyttävät monet muutkin.
Anna-Riitta Lindgrenin artikkeli kertoo citysaamelaisuudesta. Artikkeli taustoittaa saamelaisten asemaa ylipäätään ja nousee kielipoliittiseksi kannanotoksi.
Leif Höckerstedt kirjoittaa Helsingin ruotsista ja toteaa, ettei sekään ole yksi ja yhtenäinen kielimuoto: paljon Ruotsiin yhteyksiä ylläpitävien helsinkiläisten ruotsi muistuttaa enemmän riikinruotsia kuin muiden, mikä näkyy sanastossa ja vaikkapa siinä, että teitittely on harvinaisempaa. Erityisen leimallista Helsingin ruotsille on puhuttua suomen kieltä muistuttava tasainen ja laskeva intonaatio eli nuotti; ellei puheesta erota sanoja, ei kauempaa kuunnellen voi tunnistaa, kumpaa kieltä puhutaan. Tämä piirre erottaa Helsingin ruotsin muualla Suomessa puhutusta ruotsista.
Varsinkin ruotsinkielisten nuorten kielessä on paljon lainasanoja suomesta. Kyseessä ei kuitenkaan ole varsinainen koodinvaihto (siirtyminen toiseen kieleen) vaan, kuten Mirja Saari artikkelissaan selvittää, ns. transfer eli yksittäisen sanan tai sanonnan käyttäminen omakielisessä puheessa. Tutkimusaineiston perusteella nuorten puhekielen lainoista suuri osa on slangisanoja tai kannanottoja ja kommentteja tyyliin ”ganska jännä”. On ehditty huolestua siitä, muuttuuko nuorten ruotsi sekakieleksi, mutta selvitykset eivät viittaa siihen. Kieli on rakenteeltaan, taivutukseltaan ym. piirteiltään ruotsia lainoista huolimatta.
Kirjan päättävässä Pirkko Nuolijärven artikkelissa tiivistetään 2000-luvun alkupuolen kieliolot Helsingissä. Kun kaupunki välillä on ollut selvästi yksikielisempi, ollaan kansainvälistymisen myötä taas palaamassa monikielisyyteen. Vuoden 2005 alussa 7 % Helsingin asukkaista oli muita kuin suomen- tai ruotsinkielisiä. Artikkelin yhteydessä olevaa tilastoa Helsingissä käytettävien kielten puhujamääristä vuonna 2005 on mielenkiintoista verrata Paunosen artikkelin taulukkoon, jossa esitetään Helsingin väestön ryhmittyminen mm. kielen mukaan vuonna 1870. Ruotsi ja suomi ovat vaihtaneet paikkaa. Tällä hetkellä venäjän kieli on järjestyksessä kolmantena, kuten se oli myös yli sata vuotta sitten. Sen sijaan tuolloinen neljäs kieli, saksa, sekä ryhmä ”muut” ovat vaihtuneet somaliksi ja viroksi.
Nuolijärvi mainitsee tärkeäksi tutkimuskohteeksi maahanmuuttajien kielen ja varsinkin lasten kielelliset valinnat eri yhteyksissä. Näytteen jo käynnistyneestä tutkimuksesta antaa kirjassa Heini Lehtonen, joka on selvittänyt helsinkiläisten ei-äidinkielisten koululaisten suomea. Tällä kielimuodolla (”hoono soomi”) voidaan sen käyttäjien kesken myös leikitellä ja vitsaillakin. Kiinnostava on myös havainto, että muodollinen kirjakieli on palannut Helsingin puhekieleen nimenomaan maahanmuuttajien, siis kielen erikseen oppineiden mukana.
Helsinki kieliyhteisönä on kiehtova kirja yhteiskunnasta ja kielestä kiinnostuneille. Lisäksi se antaa hyvän kuvan tämän hetken kielentutkimuksen kysymyksenasettelusta ja menetelmistä.
Helsinki kieliyhteisönä. Toimittaneet Kaisu Juusela ja Katariina Nisula. Suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden laitos. Helsingin yliopisto 2006.