Harvinaisten taivutusmuotojen pulmia

Suomen kielen sanojen taivutusjärjestelmän ydin on kielenpuhujien yhteinen normisto: kaikille on tuttua, millaisia ovat yleisesti käytettävät taivutusmuodot ja miten sanat tavallisesti taipuvat. Sen sijaan harvinaisempien sanojen ja lainasanojen joukossa on sellaisia, joiden taivutuksessa kielitaju horjuu, kuten paasi : paaden ~ paasin ja psyyke : psyyken ~ psyykkeen.

Harvinaisia sanoja ja mutkikkaita taivutustyyppejä

Taajakäyttöisten sanojen taivutus on helppoa varsinkin silloin, kun ne kuuluvat yleisiin sanatyyppeihin, mutta jos sanaa käytetään harvoin tai sen taivutustyyppi on harvinainen, esiintyy usein horjuntaa.

Sana ruis on taivutustyyppinsä ainoa jäsen. Sen norminmukainen taivutus ruis : rukiin : ruista : rukiiseen on mutkikas: perusmuoto eli yksikön nominatiivi on yksitavuinen, muut muodot pitempiä, ja taivutusmuodoissa esiintyvä k (esimerkiksi rukiin ja rukiista) katoaa perusmuodossa sekä kohtalaisen yleisesti käytettävässä partitiivissa ruista.

Suomen kielen käänteissanakirjassa – jossa sanat on järjestetty aakkosiin lopusta lähtien – on viisi lähes samantyyppistä sanaa kuin ruis, nimittäin kaunis, nauris, ruumis, saalis ja tyyris. Näiden sanojen taivutus on sikäli helpompaa, että niissä myös perusmuodot ovat kaksitavuisia eikä niissä ole astevaihtelua (esim. ruumis : ruumiin : ruumista).

Taivutuksen mutkikkuuden vuoksi ruis eksyykin joskus toiseen sanatyyppiin, niin että sitä taivutetaan yleisemmän varis-sanatyypin mukaisesti ruis : ruiksen (kuten varis : variksen). Mahdollisesti tämän pohjalta voi myös ruista-muoto toisinaan korvautua muodolla ruiksea (tästä taivutuksesta on maininnut Riitta Korhonen Kielikellossa vuonna 2020). Sana on ainakin satunnaisesti mukautunut puheessa myös nuorille lainasanoille ja nimille tyypilliseen Theodorakis-tyypin taivutukseen: Theodorakis : Theodorakisin, ruis : ruis(s)in.

Sanan ruis taivutuksessa ilmenee siis monenlaista vaihtelua. Tämä sana ei kuulu taivutusjärjestelmän ytimeen, jossa ovat tavallisimmat sanat ja yleisimmin käytetyt taivutustyypit. Monen kielenpuhujan näkökulmasta sen taivutus jää epävarmaksi, koska muiden sanojen tukea ei ole tarjolla. Lisäksi joitain ruis-sanan taivutusmuotoja käytetään vain harvakseltaan.

Myös sana paasi on käytössä melko harvinainen, mikä vaikeuttaa sen taivutusta. Tämänkin sanan taivutuksessa on paljon vartalon vaihteluita: paasi : paaden : paatta : paateen : paasien. Samaan tapaan taipuvat myös muutamat hyvin taajakäyttöiset sanat, kuten vesi : veden : vettä : veteen : vesien sekä käsi ja tosi. Näin mutkikkaasti taipuvien sanojen käyttöä helpottaa se, jos ne esiintyvät kielenkäytössä tiheään, kuten juuri vesi, käsi ja tosi. Harvinaiset sanat, kuten paasi, ovat sen sijaan alttiita mukautumaan yksinkertaisempiin taivutustyyppeihin. Siten yksinkertaisemmin taipuvan lasi-tyypin mallin lasin : lasia : lasiin mukaisesti syntyy sellaisia taivutusmuotoja kuin paasin ’paaden’ : paasia ’paatta’ : paasiin ’paateen’. Lisäksi voi vaikuttaa erisnimi Paasi, jota usein taivutetaan Paasi : Paasin.

Sen sijaan vesi- ja käsi-sanojen taivutuksessa ei ole ongelmia. Näiden taajakäyttöisten sanojen taivutusmalli on niin vahva, että se on vaikuttanut jopa vierasperäisen nimen taivutukseen: Indonesiassa on suuri saari nimeltä Sulawesi (taipuu Sulawesin), ja vaikka tällä nimellä ei ole mitään yhteyttä suomen vesi-sanaan, on sen mallin mukaan taivutettu myös Sulaweden.

Mutkikkaasta yksinkertaiseen myös verbien taivutuksessa

Verbien taivutuksessa ilmenee vastaavaa. Verbityyppiin tarvita : tarvitsee : tarvinnut kuuluu enimmäkseen kolmitavuisia verbejä, kuten harkita, merkitä ja punnita. Tässä verbityypissä on vain yksi kaksitavuinen verbi, joka vielä lisäksi on harvinaisehko ja jota enimmäkseen käytetään vokaalivartaloisissa muodoissa, kuten muodoissa kaitsee, kaitsetaan ja kaitsemaan. Toisin kuin mainituissa kolmitavuisissa verbeissä, tämän verbin taivutuksessa ovat sellaiset konsonanttivartaloiset muodot kuin kaita ja kainnut syrjäytyneet ja vokaalivartaloisuus voittanut niin, että taivutus on kaitsea : kaitsenut : kaitsettu. Vokaalivartalo kaitse- on päihittänyt konsonanttivartalon ilmeisesti selkeytensä takia, koska muodot kaita ja kainnut (kuten tarvita ja tarvinnut) olisivat vaikeammin hahmotettavissa.

Juuri selkeys ja hahmottamisen helppous ovat syynä siihen, että lapsetkin saattavat käyttää mutkikkaan ja asultaan vaihtelevan konsonanttivartalon sijasta vokaalivartaloa, joka säilyy samanlaisena eri muodoissa, ja tuottavat siten aivan yleisistäkin verbeistä sellaisia muotoja kuin tarvitsea ’tarvita’ ja tarvitsenut ’tarvinnut’ sekä edelleen muista saman tyypin verbeistä esimerkiksi punnitsettu ’punnittu’ ja vangitsekaa ’vangitkaa’ (Laalo 2011, s. 236–244). Toisinaan aikuisetkin käyttävät lipsahduksenomaisesti tällaisia lapsenkielelle ominaisia muotoja, mikä osoittaa vokaalivartalon vetovoimaa.

Lapset saattavat käyttää mutkikkaan konsonanttivartalon sijasta vokaalivartaloa, joka säilyy samanlaisena eri muodoissa.

Myös eräiden melko harvoin käytettävien verbien imperfektimuodot voivat aiheuttaa epävarmuutta: millainen on häätää-verbin imperfekti, onko se hääti, häätöi vai hääsi? Näitä kaikkia tavataan murteissa. Taivutusmuodon tuottamiselle on niukasti tukea, kun sekä itse verbi että myös imperfekti ovat harvakäyttöisiä. Yleiskielessä tavallisin variantti on hääti ainakin osin siksi, että siinä on eniten yhteistä äänneainesta sanan muiden muotojen kanssa.

Murteissa on alueittaista vaihtelua useidenkin verbien imperfektimuodoissa, esimerkiksi kaataa-verbillä on imperfektit kaatoi, kaasi ja kaati. Myös kieltä vasta opettelevien lasten puheessa esiintyy runsaasti imperfektimuotojen vaihtelua (Lieko 1994).

Lainasanat saavat epävarmaksi

Joskus tietynlaisten lainasanojen taivuttaminen voi saada kielitajun epävarmaksi. Esimerkiksi japanilaisperäistä sienen nimeä siitake taivutetaan toisaalta kuten sanoja nalle ja nukke, siis siitake : siitaken : siitakea, ja toisaalta samaan tapaan kuin ohdake eli siitake : siitakkeen : siitaketta. Mahdollisesti tässä sanan kolmitavuisuus johtaa siihen, että se yhdistyy kielitajussa lomake-tyyppiin ja taipuu sen mukaisesti, kun taas kaksi muuta japanilaisperäistä sanaa, nelitavuinen sienen nimi matsutake ja kaksitavuinen alkoholijuoman nimitys sake, taipuvat yleensä nalle-sanan tapaan matsutaken : matsutakea ja saken : sakea.

Myös vanhemman lainasanan psyyke taivutus horjuu jonkin verran: se taipuu normin mukaan psyyke : psyyken : psyykeä : psyykeen. Genetiivissä kyllä norminmukainen psyyken on tavallinen, mutta partitiivimuodon psyykeä lisäksi esiintyy toisinaan muoto psyykettä (esimerkiksi suuren päivälehden otsikossa ”Lääke uhkaa psyykettä”); tällaisen taivutuksen mallina on yleinen tyyppi parveke : parveketta. Muoto psyykettä on itse asiassa oikeastaan abessiivi, jolla ilmaistaan jonkin puuttumista, kuten rahatta ja vaikeuksitta. Kerran oli lehdessä leikillinen kysymys ”tutkiiko joku jotain psyykettä”, siis ilman psyykeä, ilman mieltä. Tämän sanan illatiivi on psyykeen, mutta joskus esiintyy myös ylipitkä muoto psyykkeeseen, esimerkiksi ”ajatus makrotason politiikan vaikutuksista yksittäisten ihmisten psyykkeeseen on kiinnostava”.

Potentiaalimuotojen kirjo

Suomen verbien tapaluokista eli moduksista harvakäyttöisin on potentiaali, kuten (olla :) lienee, (ehtiä :) ehtinee, (osata :) osannee. Potentiaalin käytön yleisyys vaihtelee alueittain: Hannele Forsbergin (1998) mukaan sitä ei juuri käytetä lounais-, hämäläis- ja eteläpohjalaismurteissa, runsainta sen käyttö taas on savolaismurteiden itälaidalla. Potentiaalin marginaalista asemaa kielessä osoittaa sekin, että Jorma Toivaisen (1980, s. 31) varhaista lapsenkieltä käsittelevän väitöskirjan aineistossa se esiintyi vain sanassa lienee.

Potentiaali onkin monille suomen puhujille vieras muoto, joka opitaan ehkä vasta kirjakielen myötä. Ongelmia tuottavat usein etenkin sellaiset verbin konsonanttivartaloon perustuvat muodot kuin tullee, purree ja pessee, joissa potentiaalin ne-tunnuksen n on muuttunut sitä edeltävän sanavartalon loppukonsonantin kaltaiseksi: tul + ne + e > tullee, pur + ne + e > purree, pes + ne + e > pessee. Esimerkiksi kouluikäiset saattavat hahmottaa tällaiset potentiaalimuodot murteellisiksi muodoiksi, joissa konsonantti on kahdentunut: kallaa ’kalaa’, perrään ’perään’ ja essiin ’esiin’; samalla tavalla tullee hahmottuu muodon tulee vastineeksi. Joskus koululaiset voivat jopa luulla lehtitekstistä poimittua tullee-potentiaalimuotoa painovirheeksi (Laalo 1990, s. 107–108).

Konsonanttivartaloiset tullee-tyyppiset potentiaalimuodot korvautuvat käytössä helposti vokaalivartaloisilla tulenee-, purenee-, pesenee-tyyppisillä muodoilla. Kuten edeltä kävi jo ilmi, lasten kielessä vokaalivartalon suosiminen on taivutuksessa hyvin tavallista (Laalo 2011, s. 225–253), mutta potentiaalin tapaisissa harvinaisissa muodoissa vokaalivartaloisia variantteja käyttävät toisinaan myös aikuiset, kuten ”saa nähdä tuleneeko tiesulkuja”.

Potentiaalin muodostusvaikeuksista kertoo sekin, että tavoitellessaan potentiaalia monet tuottavat varsin vaihtelevia muotoja. Essi Pöyhtäri (2021, s. 25) on löytänyt keskustelupalstoilta muun muassa seuraavanlaista muotojen kirjoa:

Näissä muodosteet perustuvat verbin vokaalivartaloon (tule-, teke-, näke-, pure-), minkä lisäksi monesti myös konsonantti kahdentuu, joskus potentiaalimuodoille ominaisessa kohdassa sanaa (kuten tullenee) ja joskus kauempana sanassa (kuten tulennee), toisinaan jopa molemmissa kohdissa (tullennee).

Potentiaalin marginaalisuudesta kertoo sekin, kuinka ennakoiva ja korjaava tekstinsyöttö on muuttanut matkapuhelinviesteissä kirjoittamiani potentiaalimuotoja: ehtinet muuttuu asuun ehtineet, ehtinen sanaksi entinen, ja potentiaali mennee täydentyy partisiipiksi menneessä.

Lopuksi

Vaikka suurin osa kielen taivutusjärjestelmästä on kaikille puhujille yhteistä selkeää ydintä, niin monien harvinaisten sanojen ja taivutusmuotojen käytössä liikutaan sumealla alueella. Silloin kielenpuhuja kohtaa samankaltaista epävarmuutta kuin kieltä vasta opetteleva lapsi ja tekee joskus samansuuntaisia ratkaisujakin niin, että läpinäkyvyys ja yksinkertaisuus pääsevät voitolle. Sanojen taivutusmuotoja voi tarvittaessa tarkistaa Kielitoimiston sanakirjasta.

Esimerkkejä yksinkertaisuuden suosimisesta ovat muun muassa vokaalivartalon käyttäminen konsonanttivartalon sijasta (purenee ’purree’, tulenee ’tullee’) sekä taivutus paasi : paasin. Vokaalivartaloisuus näyttää kielenkäytössä jo syrjäyttäneen konsonanttivartalon verbissä kaita ~ kaitsea, joka on sekä harvakäyttöinen että muita saman tyypin verbejä (tarvita, havaita) tavun verran lyhyempi – vastaavaan tapaan kuin sana ruis on yksinäinen oman taivutustyyppinsä edustaja.

Kielen vaihtelu voi olla merkki kielen muuttumisesta, kuten juuri se kehityskulku, että vokaalivartaloon perustuvat taivutusmuodot ovat ajan mittaan vallanneet alaa konsonanttivartaloon perustuvilta muodoilta. Siten esimerkiksi essiivissä on konsonanttivartaloisuudesta muistona enää sellaisia kiteymiä kuin toissa vuonna, joiden rinnalla käytetään vokaalivartaloisia muotoja toisena ja vuotena, kuten ilmauksissa toisena päivänä ja viidentenä vuotena.

Lähteet

Forsberg, Hannele 1998: Suomen murteiden potentiaali. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Korhonen, Riitta 2020: Muumejen saareja. Yleiskielitalkoiden satoa. Kielikello 3/2020. https://kielikello.fi/muumejen-saareja/

Laalo, Klaus 1988: Imperfektimuotojen ti ~ si -vaihtelu suomen kielessä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Laalo, Klaus 1990: Säkeistä patoihin. Suomen kielen monitulkintaiset sananmuodot. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Laalo, Klaus 2011: Lapsen varhaiskielioppi ja miniparadigmat. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Lieko, Anneli 1994: Lapsen kielen morfofonologiaa. Indikatiivin imperfektin muodostus. Suomen logopedis-foniatrinen aikakauslehti 14 (4), s. 81–89.

Pöyhtäri, Essi 2021: Mitenkähän tulenee onnistumaan tämä systeemi. Vokaalivartaloistunut potentiaali keskustelupalsta-aineistossa. Pro gradu -tutkielma. Oulun yliopisto. https://urn.fi/URN:NBN:fi:oulu-202109219036(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)

Suomen kielen käänteissanakirja. Koostanut Tuomo Tuomi. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1972.

Toivainen, Jorma 1980: Inflectional affixes used by Finnish-speaking children aged 1–3 years. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.