Maaliskuinen marianpäivä on eloisaa aikaa Enontekiön Hetassa, kun parhaimpiinsa pukeutuneet saamelaiset kokoontuvat pitkienkin matkojen takaa viettämään perinteistä juhlapäiväänsä. Ulkopuolisille värikkäät saamenpuvut ovat lähinnä silmänilo, kun sen sijaan saamelaisille ne kertovat kantajansa kotiseudun ja suvun, joskus jopa tekijän. Mallit ja värit vaihtelevat; koristelluimmat Suomen Lapin puvut ovat Enontekiöltä ja hillityimmät Utsjoelta.

Saamelaisten perinteisen puvun takki, lapintakiksikin kutsuttu, on osoittautunut vuosisatojen kuluessa pohjoisen oloissa hyvinkin käyttökelpoiseksi vaatteeksi. Edestä umpinaista mekon tapaista takkia pitävät miehet ja naiset. Takin pääntien etupuolella on halkio, ja helman pituus voi vaihdella. Materiaalina on useimmiten verka tai sarka, mutta vanhastaan varsinkin Ruotsin puolella (ja nyttemmin monella taiteilijalla) myös sisna eli karvattomaksi parkittu poronnahka. Naisten kesäinen takkimekko saattaa olla myös puuvillainen. Suosituin pohjaväri on tummansininen, mutta myös mustaa ja valkoista käytetään. Menneinä vuosisatoina kuljettiin paljon harmaissa takeissa, sillä värjätyt kankaat olivat aina kalliimpia. Varsinkin punaista pidettiin rikkaiden värinä.

Saamelaisten umpitakin malli juontuu etelämpää Euroopasta keskiajalta, jolloin vilkastuneet kauppayhteydet toivat muassaan monia uusia vaikutteita. Saamelaiset muokkasivat leudompien seutujen pukinetta vielä paremmin omiin säihinsä sopivaksi leventämällä takahelmaa ja tiivistämällä takin yläosaa verkakoristeilla niin, että takista tuli lämpimämpi. Yläosan piti olla myös riittävän väljä, jotta olisi vaivatonta liikkua ja tehdä töitä. Takki oli silloin jokapäiväisessä käytössä.

Useimmat saamelaiskielet ovat lainanneet takilleen nimityksen skandinaaveilta, joiden välittämänä takin mallikin aikanaan saapui. Esimerkiksi pohjoissaameksi lapintakki on gákti, johon pohjaa Inarin suomenkielisten vaatteesta käyttämä nimitys kauhti. Ruotsin kielessä sana on muodossa kofta, jolla tarkoitetaan nykyisin lähinnä neuletakkia. Aikaisemmin se on kuitenkin voinut merkitä myös pitkää tai leveää takkia taikka kansanpukuun kuulunutta, lapintakin tapaista, mutta yleensä edestä alas asti napitettavaa takkia.

Jos on takin malli vuosisatojen kuluessa siirtynyt kansalta toiselle, niin ei sanan gákti historiakaan pysähdy Skandinaviaan. Ruotsin kofta on samaa sukua kuin kaftan, suomessakin tuttu kaftaani. Kaftaani on itämaisen väljä kaapu tai viitta, ja varsinkin aiemmin sillä tarkoitettiin nimenomaan papin pitkää, nykyohjeiden mukaan polvitaipeeseen ulottuvaa takkia tai kaapua. Sana on matkannut Euroopan kieliin turkkilaisten ja arabialaisten tuomisina kaukaa Persian mailta.

Kaftaani ei ole jäänyt vain kirkolliseen puvustoon, vaan se on viime vuosikymmeninä löytänyt suomen kielessä tiensä myös aivan toisenlaisiin piireihin. Kun 1950-luvulla Nykysuomen sanakirjan esimerkeissä kaftaaniin oli pukeutunut vain rovasti, niin runsaat 30 vuotta myöhemmin Suomen kielen perussanakirjassa kahisee jo silkkikaftaani: sanan ensimmäisenä merkityksenä mainitaan ’vars. naisten väljä itämaistyylinen (ilta)puku’. Puuvillaista kaftaania moni käyttää myös oloasuna.

Jo kaftaania varhemmin suomeen on lainattu samaan persialaiseen lähtökohtaan palautuva sana, niin ikään papin kaapua tai väljää päällystakkia tai -viittaa tarkoittava kauhtana. Kauhtana on tullut meille venäjän kielen kautta, ja koska se on mukautunut kielemme äännejärjestelmään kaftaania selvemmin, sen voidaan päätellä olevan lainana vanhempi. Sanan maine on matkan varrella paikoin nuhjaantunut, sillä kauhtanaksi on voitu kutsua myös huonoa tai liian suurta takkia tai muuta vaatetta. Esimerkiksi Himangalla vetäistiin jokin kauhtana ylle navettatöihin mentäessä, kun ei vielä ollut varsinaisia työtakkeja.

Paikalliset olosuhteet, käytännön tarpeet ja ennen kaikkea ilmasto ovat muokanneet pukeutumista iät ja ajat. Väljä ja vilpoisa kaftaani on yhtä oiva vaate etelän lämmössä kuin villakankainen lapintakki, gákti, on pohjoisen viimoissa ja pakkasissa.