Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) kielenviljelytehtäviin oli alusta lähtien (1831–) kuulunut myös huolenpito oikeakielisyydestä. Mitään varsinaista kielenhuoltoelintä ei moneen vuosikymmeneen kuitenkaan ollut, vaan toiminta oli yksittäisten asianharrastajien varassa. Huomattavia nimiä tälläkin alalla olivat Elias Lönnrot ja August Ahlqvist.

Huolta kielenkäytön vakiinnuttamisesta kannettiin 1800-luvulla monella taholla, myös sanomalehdissä. Oulun Wiikko-Sanomissa kirjoitettiin 1866 näin:

”Yhtäläisyyteen on kumminki mahdollisuutta myöden pyrjittävä, ja epäilemättä tekisi Suomalaisen Kirjallisuuden-seura Suomen kielelle ja maamiehillensä suuren palweluksen, jos se, kuten Ruotsalais Akademia aikanansa teki Ruotsin kielen suhteen, antaisi yleisölle jonkunlaisen oswiitan Suomen kielessä noudatettawasta kirjotustawasta. Että kirjotustapa sillä keinoin melkoisesti tulisi wakaantumaan, ei ole epäilemistä, kun Kirjallisuuden-Seura ohjeisiinsa liittäisi syyt ja perusteet, minkä tähden milloinki on niin eikä näin kirjotettava.”

Kielitieteellisen Osakunnan perustaminen

Toiveena oli siis, että SKS:stä tulisi eräänlainen Ruotsin Akatemian vastine Suomessa kielenkäytön ohjaamisessa. Ehkä tämä ja muut SKS:ään suunnatut toiveet vaikuttivat siihen, että  sen yhteyteen perustettiin 1868 uusi toimikunta, Kielitieteellinen Osakunta. Ehdotuksen osakunnan perustamisesta teki vuosikokouksessa SKS:n sihteeri Julius Krohn. Perustamiskokous oli 11.4., jolloin toimikuntaan valittiin A. Ahlqvist, F. W. Rothsten ja J. Krohn. Ahlqvistille tarjottiin perustettavan osakunnan esimiehen tehtävää, mutta hän ilmoitti, ettei muilta töiltään voinut ottaa sitä vastaan. Hänen sijastaan valittiin SKS:n esimies A. W. Ingman, joka ei ollut fennisti vaan teologian professori ja tunnettu raamatunkääntäjä. Toimikunnan lisäjäseniksi valittiin F. F. Ahlman, ruotsalais-suomalaisen sanakirjan tekijä, sekä T. G. Aminoff, joka toimi alkuun sihteerinä.

Kielitieteellinen Osakunta perustettiin riitaisessa ilmapiirissä, jonka syyt olivat osittain poliittisia. Fennomaanipiirien voimahahmo A. Ahlqvist oli jo vuosia ollut riidoissa toisen voimahahmon Yrjö Koskisen kanssa, mutta hän piti vastustajinaan myös A. W. Ingmania ja muita uuden toimikunnan perustajia, ”nuorfennoja”.  Ahlqvistin kieltäytymisen syynä eivät siis todellisuudessa olleet vain työkiireet; hän ei halunnut olla missään tekemisissä Kielitieteellisen Osakunnan kanssa. Myöhemmin hän jopa arvosteli ivalliseen sävyyn sen pätevyyttä.

Tavoitteena suomen kielen edistäminen

Ehdottaessaan Kielitieteellisen Osakunnan perustamista Julius Krohn oli kaavaillut sen tehtäväksi ennen muuta suomen kielen ja sen sukukielten sekä murteiden tutkimista. Osaston esimieheksi valittu A. W. Ingman esitteli seuraavassa kokouksessa ajatuksiaan toiminnan tavoitteista lukemalla kirjoituksensa, jonka otsikkona oli ”Suomen kielen nykyisestä edistyskannasta”. Tärkeimpänä tavoitteena Ingman  piti suomen kielen puhtautta.

”Puhtaalla” kielellä Ingman tarkoitti – ajan poliittisen nationalismin hengen mukaisesti ja mm. Lönnrotia seuraten – kieltä, jossa ”suomen kansan koko kielellinen luonnet luopi meidän ajatuksemme supi suomalaisiksi”. Suomen kielen puhtauden edistäminen merkitsi samalla taistelua vieraiden kielten vaikutusta vastaan: etenkin oli varottava orjallista kääntämistä muista kielistä ”vellomaan omaa soriaa suomeamme”.  Liian sanatarkasta kääntämisestä Ingman moitti etenkin kirkollista kieltä, mutta myös lakikieltä ja tieteen kieltä. Hänen mukaansa kielemme ”runsaat varat”, niin sanat, sanonnat kuin muutkin suomalaiset ilmaisutavat, pitäisi saada käyttöön kirjakieltä rikastuttamaan. Vastakkaisena tehtävänä suomen kieli oli ”kokonansa kirvoitettava tähän saakka hallitsevan ruotsalaisuuden orjuudesta”, eli oli torjuttava svetisismejä.

Kirjakielen edistämiseksi olisi siihenastista enemmän selvitettävä, miten kansa puhuu. Sen mukaisesti osakunnan päätehtäväksi määriteltiin suomen kielen omaleimaisuuden vahvistaminen, johon kuului muun muassa suomen kielen lakien selvittäminen sekä murteiden keruu ja tutkimus. Tehtäväksi hahmoteltiin myös kaikenlainen kielenkäytön vakiinnuttaminen, lähinnä siis kielenhuolto. F. W. Rothsten (vuodesta 1870 SKS:n sihteeri) ehdotti, että laadittaisiin luettelo tärkeimmistä selvitystä vaativista kieliopillisista seikoista ja lähetettäisiin se osakunnan jäsenille. Toimen miehenä hän lupasi tehdä sen itse seuraavaan kokoukseen.

Kaukainen päämäärä: Suomen kielen sanakirja

Seuraavassa kokouksessa Rothsten ei kuitenkaan esittänyt mitään pitkää luetteloa vaan yhden hyvin konkreettisen tavoitteen: Toiminnan tärkein – joskin vielä kaukainen – päämäärä oli sanakirja, ”joka Suomeksi Suomen kielen varat sanoineen, lauselmineen, puheenparsineen säntillensä laatii ja näin kielemme omituisen luonnon ilmiin tuopi”. Lausuma on historiallisesti merkittävä: siinä tuotiin ensimmäisen kerran esille ajatus (murre)sanakirjasta – lähes 30 vuotta aikaisemmin kuin E. N. Setälä esitti kuuluisan sanakirjaohjelmansa 1896!

Sanakirjaa varten pitäisi järjestää sanojen ja sananparsien keruita. Rothsten nosti esiin myös lauseopin keruun. Tutkittavien sanojen varustaminen selityksillä olisi hyödyllistä, sillä silloin saataisiin selville samaa merkitsevät sanat; niistä tulisi tärkeä perusta ehdotetulle Suomen kielen sanakirjalle.

Rothsten muistutti, että kansan kielen keruuta oli tehty toki ennenkin. Hän mainitsi Lönnrotin tekeillä olevan Suomalais-Ruotsalaisen Sanakirjan, jonka ensimmäinen osa oli ilmestynyt 1866. Sitä varten oli jo koottu sanoja, sananlaskuja ja puheenparsia. Rothsten toi esille edistyksellisen näkökulman: murteiden lisäksi sanastoa pitäisi poimia uudemmasta kirjallisuudesta ja sanomalehdistä. Siihen Lönnrotkin oli viitannut sanakirjansa esipuheessa valittaessaan, ettei hän ollut ehtinyt saada mukaan uutta sanastoa niin paljon kuin olisi halunnut.

Rothstenin hahmottelemilla tehtävillä suomen kielen edistämiseksi oli kauaskantoinen merkitys: ne loivat perustaa niin sanakirjaohjelmalle kuin muullekin fennistiikan tutkimukselle. Huomattava osa Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen toiminnasta on edelleen näiden suunnitelmien toteuttamista, mm. murresanakirjatyö.

Kielenkäytön vakiinnuttamistoimia

Kielitieteellinen Osakunta aloitti työnsä innostuneessa hengessä. Kokouksia oli vähintään kerran kuussa, ja samassa kokouksessa saattoi olla monta esitelmää, joista myös keskusteltiin. Useimmat aiheet olivat murretutkimuksen alalta, mutta myös yksittäiset kieliopinkohdat tai muut kielenpiirteet olivat usein tarkastelun kohteena; näkökulmaa laajennettiin niin murteisiin kuin lähisukukieliinkin. Kokouksissa pohdittiin myös kysymystä, miten saataisiin ”kieliopilliset taidesanat” eli kielioppitermit vakiinnutetuksi niin ettei joka oppikirjassa käytettäisi eri termejä. Osakunta asetti komitean laatimaan ehdotusta.

Varsinaisia kielenkäytön kysymyksiä, joista monet liittyivät lauseoppiin, käsiteltiin kokouksissa alkuaikoina varsin usein. Esimies Ingman oli siinäkin asiassa aloitteellinen. Hän esitti mm. kysymyksen: ”Onko kieltosanaa eikä taivutettava vai ei, kun se yhdistää kaksi kieltolausetta?” Asiasta oli jo aikaisemmin kirjoittanut G. A. Avellan Suomi-kirjassa 1853. Osakunnassa tultiin samaan päätökseen  kuin Avellan: jos kielto koskee objektia tai jotain muuta predikaatin osaa, eikä säilyy taivuttamattomana subjektin persoonamuodosta riippumatta, esim. ”en tunne asiaa eikä ihmisiä”; ”satuja emme ole kuulleet eikä noudattaneet”; ”älä ole rikkiviisas eikä yksipintainen”.

Suosituksesta nousi pian kova kiista Ingmanin ja Ahlqvistin välille, koska tämän mielestä eikä-sanan tulee taipua (”en tunne asiaa enkä ihmisiä”). Näkemysero johtui siitä, katsottiinko kieltosana partikkeliksi (joka ei taivu) vai verbiksi (taipuu). Kiistaa käytiin SKS:n Kirjallisessa Kuukauslehdessä (per. 1866) ja Ahlqvistin Kieletär-lehdessä (per. 1871), ja se laajeni moneen muuhunkin kieliasiaan. Kiistan ratkaisi lopulta käytännössä E. N. Setälä, joka esitti lauseopissaan (1880), että kieltosana taipuu. (Asiasta enemmän: Lea Laitinen: Kieltosana ja Kieletär. Yhteistä kieltä tekemässä. SKS 2004.)

Periaatteellinen kysymys oli myös, pitääkö possessiivisuffiksi  liittää verbin nominaalimuotoon vai substantiiviin sellaisissa ilmauksissa kuin ”minun lukema(ni?) kirja(ni?)”. Ingmanin mielestä suffiksi pitää lisätä substantiiviin: ”minun lukema kirjani”, mutta kaikki osakunnan jäsenet eivät olleet samaa mieltä. (Myöhemmin vakiintuikin vaihtoehto ”minun lukemani kirja”.)

Keväällä 1869 käsiteltiin tärkeätä ilmiötä, jonka selitettiin johtuvan  kielen kulumisesta, nimittäin painottomassa asemassa olevan diftongin jälkikomponentin i:n katoamista eräissä muotoryhmissä, esim. sanon (= sanoin), sanosin (= sanoisin), akolle (= akoille), punanen (= punainen). Todettiin, että eri murteissa katoamien oli vähän eri vaiheessa, mutta kirjakielessä i:tä ei voi jättää pois selvyyssyistä niin tärkeistä muodoista kuin verbien imperfektistä ja nominien monikosta (sanoin, akoille).

Samaan asiaan liittyy myös myös -otta/-oitta-verbien kirjoitusongelma, joka nyt ensi kerran todettiin virallisesti. Tuolloin ei vielä löydetty kieleen perustuvaa keinoa, jolla -otta/-oitta-verbit voitaisiin jakaa järkevästi i:llisiin ja i:ttömiin, joten päätettiin pitää i kaikissa tällaisissa verbeissä. (Vrt. Virittäjän päinvastainen kokeilu, joka alkoi 1902: tällöin päätettiin jättää i pois kaikista tällaisista verbeistä; ks. ”Kehottaa vai kehoittaa – vuosisatainen pulma”. Kielikello 1/2008).

Samassa yhteydessä nousi esille myös (i)nen-pääte. Todettiin, että yleiseksi säännöksi on tullut kolmitavuisten substantiivien (diminutiivien) kirjoittaminen nen-päätteellä (hevonen, kukkanen) mutta adjektiivien inen-päätteellä (punainen, rautainen). Käytäntö vahvistettiin säännöksi joulukuussa 1869. – Tämän ohjeen vastaisesti kirjoitettiin vielä paljon 1900-luvun alkukymmeninä.

Esimies Ingman esitti myös seuraavan kielenkäytön ongelman: ”Missä tapauksessa  erikois-asemo [persoonapronomini] minä, sinä, hän, minun, sinun, hänen on pois jätettävä ja vain liiteasemo [suffiksi] niiden sijaan pantava.”  Kysymyksen takana oli huomio, että kirjailijat olivat liiaksikin ruvenneet karsimaan niitä kielestä, vaikka puhekielessä niitä käytetään paljon selvyyssyistä. Todettiin, että pronominia käytetään, kun se on tärkeä, mutta myös lauserytmin ja selvyyden takia. Pronominien käytöstä laadittiin säännöt, jotka olivat jo lähellä nykyisiä.

Suomen kielen sanajärjestyksestä piti D. E. D. Europaeus esitelmän huomauttaen siitä, että ruotsin ja saksan kielen vaikutuksesta näkee jälkilauseessa paljon epäsuoraa sanajärjestystä (predikaatti ennen subjektia) mutta että suomalaiseen ”sananpanotapaan” kuuluu suora sanajärjestys. Keskustelussa Rothsten vastusti ohjetta, että sanajärjestys olisi aina suora, koska kielestä tulisi sillä tavoin kovin yksitoikkoista. Useimmat läsnäolijat yhtyivät Rothstenin mielipiteeseen, että subjekti voidaan jälkilauseessa panna predikaatin edelle tai jälkeen ”aina sen mukaan kuin lause kulloinkin vaatii”. – Tässäkin asiassa tultiin siis jo aivan nykyiselle kannalle.

Silloisen oikeinkirjoituksen hapuilua osoittaa, että kokouksessa mietittiin, voisiko imperfektin ja konditionaalin kirjoittaa ilman loppu-i:tä, esim. olis, tulis, vastas, hyppäs? Läsnäolijat eivät päässeet yksimielisyyteen. Ongelmia tuotti myös i:n ja j:n merkintä:  sia > sija, lai > laji, aika : aian > ajan, poika : poian > pojan (vrt. reikä : reiän, taika : taian). Kiivas keskustelu syntyi tekijännimijohdoksista: kirjoitetaanko ia ~ iä vai ja ~ jä (”tekiä” vai tekijä)?

Myös liitepartikkelien kirjoitusongelma oli esillä: ”annappa”, ”tuoppa”, ”ei ollakkaan”, ”ei annetakkaan” vai annapa, tuopa, ei ollakaan, ei annetakaan? Todettiin, että edellinen tapa on puhekielen mukainen, jälkimmäistä taas suositetaan kirjoituksessa.

Toiminnan loppumisen syitä

Parin aktiivisen toiminnan vuoden jälkeen alkoi innostus Kielitieteellisessä Osakunnassa laantua. Kokousten väli piteni, ja osanotto niihin väheni. Kielenkäytön kysymyksiä oli enää harvoin, enemmän esiteltiin kansa- ja kielitieteeseen tai murteisiin liittyviä tutkimuksia.

Osakunta julkaisi kokouspöytäkirjansa ”Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kielitieteellisen Osakunnan keskustelemukset vv. 1868–1872”. Vuoden 1873 SKS:n vuosikokoukseen tuli vielä osakunnan vuosikertomus, mutta sen jälkeen toiminnasta ei näy mainintoja. Jäljelle jäi vain ”Kielitieteellisen Osakunnan Toimikunta”, johon vuodesta toiseen valittiin kolme jäsentä. Se lähinnä organisoi ja järjesti murteenkeruita.

Syitä toiminnan loppumiseen voi löytää sekä osakunnan sisältä että fennistien riidoista ja ajan ilmapiiristä yleensä. Osakunnan jäsenet eivät olleet kaikista ratkaisuista yksimielisiä. Lisää ristiriitoja aiheutui siitä, että SKS antoi osakunnalle tehtäväksi jäsenensä F. Ahlmanin ruotsalais-suomalaisen sanakirjan korjaamisen uutta painosta varten. Korjausehdotuksista tuli kiistaa tekijän kanssa, eikä asia edennyt.

Enemmän  toimintaa vaikeutti kuitenkin jo aiemmin puhjennut riita esimies Ingmanin ja ulkopuolelle jättäytyneen Ahlqvistin välillä. Ahlqvist arvosteli Kieletär-lehdessään monia osakunnan päätöksiä ivaavaan tyyliin: ”Se Suom. Kirj. Seuran osasto, joka kutsuu itseään kielitieteelliseksi, sepitsee tuon tuostakin päätöksiä, joiden johdosta sitä voipi pikemmin kutsua kielitieteettömäksi eli kielen tietämättömäksi.” Väittely huipentui Ingmanin Kuukauslehteen (1874, 1875) kirjoittamaan neliosaiseen kirjoitussarjaan ”Rohvessor A. Ahlqvistin hyökäyksistä Suomalaisen Kirjallisuusseuran kielitieteellisen osakunnan ja sen esimiehen kimpuihin” ja Ahlqvistin vastaukseen Kielettäressä (nro 7, 1875).

Syitä osakunnan toiminnan loppumiseen voi löytää myös ajan yleisestä tilanteesta: Venäjän hallinnosta oli tullut 1870-luvun alussa uusia säännöksiä, jotka rajoittivat  Suomen suuriruhtinaskunnan oman kielen asemaa mm. yliopiston opiskeluaineena. Lisäksi 1860-luvun lopulla Suomea koettelivat nälkävuodet, jotka osaltaan vaikuttivat lamaannuttavasti myös sivistystoimintaan. Siitä mainitaan myös SKS:n vuosikertomuksessa 1870: ”Vasta kuluneet kovat nälkävuodet, jotka olivat peräti lannistaa kansamme voimat, eivät voineet olla vaikuttamatta haitallisesti Seurankin toimiin.”

Muutama vuosi SKS:n Kielitieteellisen Osakunnan loppumisen jälkeen, 1876, perustettiin A. Ahlqvistin johdolla Kotikielen Seura, joka jatkoi kielen tutkimusta ja vaalintaa paljolti samaan tapaan kuin osakunta oli tehnyt.

Lähteet

Niinivaara, Martti 1931: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1831–1931. Kielen tutkimus ja viljely. SKS.

SKS:n Kielitieteellisen Osakunnan keskustelemukset 1868–1870  (Suomi, 2. jakso, 8. osa) ja 1870–1872 (Suomi, 2. jakso, 10. osa).

Sulkunen, Irma 2004: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1831–1892. SKS.