Suomen kansan kulttuurinen ympäristö on muuttunut nopeammin kuin Euroopan ydinalueilla elävien kansojen. Olemme tulleet vuosituhansien kuluessa idästä indoeurooppalaisia kieliä puhuneiden kansojen levittämän ”länsimaisen” tai ”eurooppalaisen” kulttuurin piiriin vähitellen. Olemme viime vuosisatojenkin aikana harvaan asutussa vähälukuisessa maanviljelysmaassa saaneet kehittynyttä ja monipuolista käsityöläisperinnettä myöhään, teollistuneet myöhään ja kaupungistuneet vasta äsken. Syrjäinen asemamme suojaa meitä vieläkin. Ei tänne ole sanottavaa tungosta, tänne eivät pyri massoittain asumaan saksalaiset, eivät ranskalaiset, eivät ainakaan amerikkalaiset – jos nyt joku tungosta pelkää, niin se tulee sieltä, mistä ennenkin: väestömassojen paineen ja rajojen avautumisen myötä idästä.

Suomen kieltä ja suomenkielistä kulttuuria eivät täällä uhkaa muukalaiset tai muita kieliä puhuvat, eivät vieraat sortajat eikä toiskielinen valtaväestö. Uhkana on Suomen kansa itse. Tällä tarkoitan ”yhteistä kansaa”, sitä jolla demokratiassa on valta ja jonka valta vain lisääntyy muun muassa opetus- ja kulttuurihallinnonkin päätösten siirtyessä kuntatasolle. Siellä kyllä paikalliset pintatarpeet, liikekeskukset purkerimestoineen, pubeineen ja liikuntahalleineen (joissa taitaa liikkua etupäässä raha), helposti pääsevät voitolle kirjastotaloista ja koulujen tarpeista.

Suomen kieli on kaikkien suomea puhuvien ja kirjoittavien omaisuutta. Sekin kehittyy aikojen mukana, kieliainesta häviää ja siirtyy muihin tehtäviin. Vielä tämän vuosisadan alkupuoliskolla laajojen kansanjoukkojen elinympäristönä olleen maatalousyhteisön sanasto on nykyisille nuorille silloiselta merkitykseltään suureksi osaksi jo tuntematonta. Tehkääpä katuhaastattelu ja kysykää, mikä ero on pässillä ja pukilla, mikä on emakko, mitä tehtiin riihessä, mitä ovat päitset. Kurssin reivaus vielä ärsyttää meriasioita tuntevia, mutta ei niitä, jotka tuntevat reivauksen vain tuosta huonosta kielikuvasta.

Suomen kansa puuhaa nykyisin niin monella eri alalla, että kaikille yhteisen kielen käyttöalue on kaventunut (vrt. Heikki Paunonen, Kielikello 1/1988). Tärkeää olisi vaikkapa saada ihmiset oppimaan oman kielen sanakirjan käyttö sitten, kun Suomen kielen perussanakirja kokonaan ilmestyy; erilaisia pienempiä päteviä kielenoppaita on toki jo enenevästi saatavilla. Normittamista on tehostettava tällaisin lievin ohjauskeinoin.

Suomen kieltä kehittävät omasta halustaan ja useimmiten vapaaehtoisesti monet erikoisalojen piirit ja yhteisöt. Niiden keskuudessa ja etenkin erikoisalojen tietoisessa sanastotyössä elää vielä viime vuosisadan kansallisen herätyksen henki, nyt vain liiasta purismista samalla tavalla vapautuneena kuin yleinen kielen vaalinta. Yleensä halutaan sanoa asia suomeksi tai lainailmausta käytettäessäkin suomen mukaisesti.

Missään tapauksessa ei pidä ajatella, että nykyaikainen tekniikka ja sitä harjoittava suuri osa Suomen kansasta olisi jotenkin hyvän suomen kielen vihollinen. Asia on päinvastoin; kyllä valtaosa niistä, jotka tuovat uutta luonnontieteiden ja niiden sovellusten sanastoa ensin ammattisuomeen ja sen kautta yleissuomeen, haluavat sanoa ja kykenevät sanomaan asiansa selvästi yhteisellä kielellämme. Lukekaa vaikka tällaisten kirjoittajien tekstejä lehdistä — ei niistä kovin huonoa suomea usein löydä. Huonoa ammattisuomea olen nähnyt, kuvaavaa kyllä, joidenkin (riikin)ruotsalaisten omistamien yhtiöiden sisäisessä kielenkäytössä, mutta en niidenkään asiakasviestinnässä.

Suurimpana uhkana pitäisin tällä hetkellä mainonnan, kaupallisen popkulttuurin ja muoti-ilmiöiden levittämän, amerikkalaisia ilmauksia väärin tai likimain ymmärrettyinä sisältävän englannin tunkeutumista tajuntaan lähes joka hetki ja joka paikassa. Valtaosa menee ehkä puolivillaisuuden, tekisi mieli sanoa sivistymättömyyden tiliin, mutta suuri syntipukki on mainostamismuoti. Miksi esimerkiksi VR:llä on otsaa hyväksyä mainostekstien kirjoittajan neronleimaus 2 FAST 4 U, joka englanninkielisessä ympäristössä olisi kai puujalkavitsi; tällainen tyyli on keksitty Yhdysvalloissa jo kymmeniä vuosia sitten.

Anglismit leviävät uhkaavasti asiakielessäkin, nyt jo hallinnon kielenkäytössäkin: suunnittelijoiden ja säädöskielen laatijoiden kielitaito on yksipuolistunut. ”Kansainvälistyminen” tarkoittaa monien mielessä valitettavan usein sinänsä vaikean, idiomaattisen ja monia rekistereitä sisältävän englannin kielen pintapuolista omaksumista. Opiskelijat ovat kyllä jo osittain oivaltaneet yksipuolisuuden vaaran: ainakin saksan ja ranskan opiskelu kielikeskuksissa on lisääntynyt. Koko kansan soisin tajuavan, että ruotsi ei ole minkäänlainen uhka suomen kielelle Suomessa, Ruotsissa kyllä, mutta se asia on oman pohdiskelun arvoinen.

Suomen kieli on sentään vahva kieli: äidinkielisiä puhujia on viitisen miljoonaa, kielellä on kotimaansa ja kirjallisuutensa. Suunnitellulla Euroopan talousalueella (ETA) on 19 valtiota, mutta kielellisiä yhteisöjä ainakin viisikymmentä. Monilla yksikielisten valtioiden vähemmistöryhmillä eivät asiat ole läheskään niin hyvin. Suomalaisten tulisi toki myötävaikuttaa ennen muuta muiden itämerensuomalaisten kielten säilyttämispyrkimyksiin ja tuoda osansa laajassa Neuvostoliitossa elävien suomalais-ugrilaisten yhteisöjen pelastamiseen. Toivoisi vain joskus, että sekin voitaisiin tehdä todellisuuspohjalla ja sanoa hyvästit myyteille ”suomalais-ugrilaisuudesta” eli geneettisestä ja kulttuurisesta sukulaisuudesta.