Tähän artikkeliin on pyritty kokoamaan kielenkäytön ongelmia, joita musiikista kirjoittaville tulee työssään vastaan. Materiaali on peräisin oppi- ja tietokirjoista sekä musiikkilehdistä. Eniten kirjoitusasun horjuntaa ja muita ongelmia näkyy olevan vierassanojen suomalaistamisessa ja moniosaisten ilmausten merkinnässä.

Vierassanojen suomalaistamisesta

Musiikin kieli on hyvin kansainvälistä. Klassisen musiikin termistö on enimmäkseen vakiintunutta, ja sitä ovat edistäneet alan tieto- ja sanakirjat. Sen sijaan populaarimusiikki levittää uusien virtausten, soitinten ja teknisten laitteiden kehittymisen myötä jatkuvasti kieleemme vierassanoja, jotka esiintyvät yleensä ensin ns. sitaattilainoina, siis kirjoitusasultaan lähtökielen mukaisessa muodossa. Ne sopivat usein huonosti suomen kieleen, ja niinpä niitä pyritään saamaan ”suomemmaksi”. Siihen on kaksi tietä: vierassana joko suomennetaan tai vain suomalaistetaan muokkaamalla sana kirjoitusasultaan suomen kieleen luontuvammaksi (korvaamalla vieraat kirjaimet suomalaisilla, lisäämällä suomalainen loppuvokaali, tekemällä ilmauksista yhdyssanoja jne.). Musiikinharrastajat haluavat usein säilyttää musiikin kansainvälisen leiman, joten he näyttävät suosivan suomalaistamista enemmän kuin suomentamista. Ongelmaksi tulee kuitenkin usein, mitkä sanat voidaan tai kannattaa suomalaistaa ja miten pitkälle (cembalo vai ”sempalo”?). Samasta sanasta saattaa olla käytössä useammanlaisia asuja. Osa sanoista on kuitenkin jäänyt sitaattilainoiksi.

Monet populaarimusiikin virtaukset ovat tulleet Suomeen aivan erilaisesta kulttuurista. Siksi kirjoittamisongelmia aiheuttavat mm. eksoottisten soitinten nimet, kuten eteläamerikkalaisessa tanssimusiikissa käytettävät rytmisoittimet maracas ja claves. Sanat ovat espanjankielisiä monikkomuotoisia sitaattilainoja, joiden suomalaistamista vaikeuttaa alkuperäkielen monikon s. Maracas alkoi kuitenkin esiintyä meillä jo 1970–80-luvulla muodossa marakasit,jossa on kaksi monikon tunnusta,  espanjan s ja suomen  t. (Vastaavia kahden monikon tunnuksen sisältäviä vierassanoja on tosin käytössä muitakin, esimerkiksi skonssit, shortsit ja muffinsit eli muffinit). Soittimesta on tullut suosittu  mm. lasten musiikkikerhoissa, ja siitä käytetään yleisesti nimeä marakassit. Yleisyytensä takia sekin esitetään Kielitoimiston sanakirjassa (2012) marakas-nimityksen rinnalla. Toinen soittimen nimi claves (clavesit > klavesit) on kääntynyt luontevasti rytmikapuloiksi. Uudehkoja rytmisoittimia on myös espanjankielinen güiro, hieman suomalaisemmin guiro, josta muusikot käyttävät ammattislangissaan myös nimitystä kurkku. Guiro luontuu suomen kieleen.

Turhaa vierasperäisyyttä näkee edelleen tutumpienkin soittimien kirjoitusasuissa, kuten pikkolohuilun sijasta ”piccoloa” tai melodikan sijasta ”melodicaa”. Lyömäsoittimia tarkoittava percussion on suomalaisemmin perkussio. Näissä esimerkeissä c on suomalaistettu k:ksi, mutta eräissä äänneasemissa c on voinut muuttua myös s:ksi, kuten sanassa cello > sello. Cembalossa  c on kumma kyllä säilynyt.

Kirjoitusongelmia tuottaa välillä myös moniin nimiin kuuluvien suhuäänteiden merkintä (š, ž vai sh, zh). Vuosia sitten herätti Kansallisoopperan seinässä huomiota iso mainos, jossa luki ”Hovanshtshina” (Musorgskin ooppera). Sanan keskellä oleva kuuden konsonantin ryväs aiheutti keskustelua, etenkin kun tietokirjoihin oli jo vakiintunut Hovanštšina. Muoto on havainnollinen esimerkki siitä, mitä hyötyä on hattu-s:n käytöstä: yksi äänne, yksi konsonantti.

Elektronimusiikissa käytetään paljon äänenmuokkauslaitetta, jonka nimityksissä vaihtelivat alkuun muodot syntesoija, syntetoija, syntetisoija ja syntetisaattori (engl. synthesizer). Syntesoija- tai  syntetoija-muoto on otettu hakusanaksi joihinkin musiikkisanakirjoihinkin. Yleensä ja-loppuinen johdos tarkoittaa kuitenkin henkilötekijää, ja siksi jo 1970-luvulla laitteen nimitykseksi suositeltiin muotoa syntetisaattori, joka näyttääkin vakiintuneen oppikirjoihin. Syntetisaattorit liittyvät toiseen elektronimusiikin tekemisessä tärkeään laitteeseen, jonka englanninkielinen nimitys on keyboard(s). Sillä tarkoitetaan erilaisia soittimia, joilla on pianon koskettimet, (sähkö)pianon lisäksi siis esimerkiksi (sähkö)urut, cembalo ja syntetisaattorit. Keyboard(s) on enimmäkseen korvautunut sanoilla kosketinsoittimet tai koskettimet; niiden soittaja on kosketinsoittaja. (Vähän oudolta näyttää kuitenkin äänilevyn soitintieto ”Piano ja koskettimet”.)

Monet harvoin mainitut soittimet ovat sitaattilainoja, mm. norjalainen stroh-viulu, irlantilainen kehärumpu bodhran, kiinalainen jousisoitin erhu, meksikolainen kansansoitin mariachi, persialainen perinnesoitin santur, kuubalaiset käsirummut congat ja mm. arabimaissa käytetty lyömäsoitin darbuka. – Suomennettujakin nykysoittimia sentään on, kuten rytmisoittimet hiekkaputki (engl. shaker) ja lehmänkello (engl. cowbell).

Soittajannimiin liittyvät eräät isti-loppuiset sanat. Viulunsoittajaa merkitsevän viulistin sijaan näkee edelleen monissa (musiikki)sanakirjoissa violisti-muotoa, joka on perua vanhasta suosituksesta. Viulisti-muotoa on kuitenkin suositeltu jo 1980-luvun alusta lähtien, ja sitä on pidetty violistia luontevampana (viola tarkoittaa alttoviulua).

Monet isti-loppuiset sanat ovat peräisin kreikasta, kuten soittajannimet pianisti, sellisti, kitaristi, basisti, perkussionisti jne., joskin ne lienevät tulleet kieleemme ruotsin kautta. Yleensä isti-johdin liittyy vierasperäisiin, mutta joskus myös suomenkielisiin soittimennimiin. Näin on muodostettu esimerkiksi huilisti.  Sitä tosin pidettiin aluksi väärin johdettuna, koska huilu ei ole vierasperäinen sana.  Edelleenkin epäröidään eräiden muiden suomenkielisiin soittimennimiin liitettyjen ”istien” soveltuvuutta asiatyyliin, kuten (käyrä)torvistin ja kantelistin. Torvistia käytetään leikkimielisissä yhteyksissä. Sanakirjoista sitä ei löydy, ei myöskään kantelistia, jonka soisikin pysyvän kanteleensoittajana.1 Isti-muoti näyttää iskeneen (pop-bändien) urkureihinkin: urkunistiakin tapaa mutta enemmän asua urkuristi, jossa on peräkkäin kaksi soittajaan viittaavaa johdinta (ri ja isti).

Rockia vai rokkia?

Vaikka rockmusiikkia on harrastettu Suomessa yli puoli vuosisataa, on rokki-asulla monen mielestä edelleen hieman arkinen vivahde, kuten yhdyssanoissa rokkimusiikki, rokkiyhtye jne.  Nuorten musiikkilehdissä soitetaan kyllä reippaasti rokkia; sen harrastajia nimitetään rokkareiksi (ei siis ”rockari”). Country-musiikkityylikin on kotiutunut Suomessa kantrimusiikiksi. Punkmusiikista sen sijaan ei ole tullut ”punkkimusiikkia”. Heavy-tyylin kirjoitusasukin on pitänyt pintansa, joskin myös hevi-muotoa käytetään. Jazzin termi break olisi  suomalaisemmin breikki ja reggae ääntämisen mukaisesti regee, muttei niitäkään muotoja kovin usein näe, breikkaria kyllä. Nuorten tanssipaikka on diskoteekki eli disko, ei ”disco”. Hankalampaa on diskossa työskentelevän disc jockeyn suomalaistaminen. Sanaa on väännelty hieman leikkimielisesti tiskijukaksi, mutta koska tiski tuo mieleen vallan muuta kuin levyt, suomennos levyjuontaja on asiallisempi. Musical on vakiintunut musikaaliksi ja negro spiritual negrospirituaaliksi.

Suomen kielen taivutusongelma tulee vastaan vierassanoissa pop ja rap: esitetäänkö popia ja rapia (~ räpiä) vai poppia ja räppiä?  Jälkimmäinen taivutus edellyttäisi muotoja poppi ja räppi. Toki niitäkin käytetään, mutta taivutus ei ole kovin johdonmukaista. Se taitaa kuitenkin olla enemmän kielenhuoltajien kuin poppareiden ja räppäreiden ongelma.

Epäonnisia suomalaistamisyrityksiä on kohdistunut sanaan jazz, jota jo 1930-luvulla yritettiin kotoistaa jatsiksi. Vaikka jatsi pääsi 1950-luvulla hakusanaksi vahvaan kielen auktoriteettiin Nykysuomen sanakirjaan ja moniin musiikkikirjoihin, se ei ole vakiintunut, vaan harrastajat ovat pitäytyneet kansainvälisessä asussa. Nykyiset musiikin tietokirjat ovat  jazzin kannalla, joskin jatsiakin näkee toisinaan, yleensä hieman leikkimielisissä yhteyksissä (vrt. rokki). Jazzista johdoksia muodostettaessa zz korvataan kuitenkin suomalaisella ts:llä: jatsahtava, jatsata,  jatsari (ei ”jazzahtava”, ”jazzata” ja ”jazzari”).

Kirjoittaessani musiikin ongelmasanoista yli 30 vuotta sitten (Kielikello 2/1981) oletin, että musiikkitermien jazz, rock, punk, break, reggae jne. suomalaisemmat muodot jatsi, rokki jne. tulisivat vähitellen yleisempään käyttöön kuin nyt näyttää käyneen. Ehkä harrastajat haluavat alkuperäisiin asuihin pitäytymällä korostaa amerikkalaista kulttuuripiiriä, johon nämä sanat kuuluvat.

Yhdysmerkki vai ei?

Kun vierassanoja liitetään kotoisiin sanoihin, tulee usein päänvaivaa siitä, tarvitaanko yhdysosien väliin yhdysmerkkiä vai ei. Myös musiikin alalla käytäntö on havaintoni mukaan kirjava. Samassa yhdyssanassa on milloin yhdysmerkki, milloin ei, ja jopa samalla sivulla.

Ohjeiden mukaan yhdysmerkki ei ole välttämätön vieraan yhdysosan sisältävässä yhdyssanassa, mutta sitä käytetään etenkin silloin, kun vierassana on outo tai hankalasti hahmottuva. Rajanveto tuttuuden ja outouden mukaan on joskus vaikeaa. Lisäksi yhdysmerkin tarpeeseen näyttää vaikuttavan vierassanan lisäksi koko yhdyssanan tuttuus ja vakiintuneisuus. – Yhdysmerkin käytön säännöt ovat musiikkisanoissa tietenkin samat kuin muissakin sanoissa (ks. esim. Kielitoimiston oikeinkirjoitusopas). Yhdyssanoiksi ilman viivaa voidaan kirjoittaa mm. seuraavat:

jazzmusiikki, popmusiikki, rockmusiikki, soulmusiikki, folkmusiikki, hevimusiikki ~ heavymusiikki (~ heavy-musiikki), kantrimusiikki ~ countrymusiikki (~ country-musiikki, poplaulaja, jazzorkesteri, folkkonsertti, rockkitaristi, rockyhtye, bluesasteikko, gospellaulu, kantriyhtye, folkfestivaalit, negrospirituaali, kitarasoundi

Yhdysmerkistä on hyötyä selvyyden takia etenkin silloin, kun vierassana on oudohko. Merkki auttaa myös kokonaisuuden hahmotuksessa, etenkin jos sanojen rajalle syntyy vokaaliyhtymä (no-yhtye). Viivan käyttöä ei siis tarvitse karttaa:

bluegrass-musiikki, bebop-musiikki, beat-musiikki, reggae-musiikki, surf-musiikki, house-musiikki, son-musiikki

pop-opisto, pop-idoli, rap-artisti, blues-asteikko, rock-yhtye, rock-ooppera (vrt. popopisto, popidoli, rapartisti, rockooppera jne.)

skat-laulu, riff-soolo, live-äänite, square-piano, no-yhtye, beguine-rytmi, conga-komppi, ordinarium-messu, cover-versio, ragtime-säveltäjä, ska-poljento, heavy-punk-yhtye, pop-sanasto, folk-liike, rap-kulttuuri,  jazz-herätys, punk-aate, rock-kansa (vrt. rokkikansa)

Yhdysmerkin tarpeen ratkaisee kulloinkin tarkoituksenmukainen selvyyden tarve. Yhdysmerkki auttaa myös hahmottamaan yhdyssanoja, joiden molemmat (tai useammat) osat ovat vieraita, yleensä sitaattilainoja (alkukielessä ne kirjoitetaan yleensä erikseen):

bebop-jazz, free-jazz, hip-hop (~ hiphop; hiphoppari), trip-hop, soul-jazz, honky-tonk, pick-up, hi(gh)-hat, boogie-woogie, tam-tam, cha-cha-cha

Huom. Yhdysmerkin tilalle ei sovi vinoviiva, jos on kyse rinnasteisuudesta eikä vaihtoehdoista. Ei siis esimerkiksi ”pop/jazz-” vaan pop-jazz-koulutus.

Silloin kun yhdyssanaosan välissä on yhdysmerkki, on muistettava, että yhdyssanaan liitettävän (selittävän) jälkiosan yhdysmerkin eteen ei tule välilyöntiä:

folk-rock-kausi, wah-wah-pedaali, boy-meets-girl-musikaali (~ boy meets girl -musikaali)

Monet vierassanaiset yhdistelmät ovat kuitenkin yleensä jääneet suomessakin alkukielen mukaisesti eri sanoiksi eli sanaliitoksi:

rock and roll, hard rock, steel pan, back beat, bossa nova, paso doble, bel canto, prima vista (mutta primadonna)

Kun sanaliittoon lisätään jälkiosa, sitä edeltävän yhdysmerkin eteen jätetään välilyönti:             

prima vista -soitto, New Orleans -jazz

Erisnimi erotetaan muusta sanasta yhdysmerkillä:

Beatles-fani, Suzuki-metodi, Peking-ooppera

Eräissä musiikin tietoteoksissa on alettu kirjoittaa passio-sanaa ilman yhdysmerkkiä erisnimen kanssa, esim. ”Matteuspassio”. Ei ole kuitenkaan mitään syytä olla kirjoittamatta edelleen Matteus-passio. Joissain tapauksissa erisnimi ei kuitenkaan enää varsinaisesti viittaa henkilöön, paikkaan tm., vaan se toimii tyypittelevänä määriteosana. Sen mukaan voidaan kirjoittaa tuomasmessu,  suomirock (~ Suomi-rock).

Sävellysten nimien merkinnästä

Klassisen musiikin sävellysten nimien merkinnässä tuottaa joskus pulmia se, milloin sävellyksen nimi on katsottava erisnimeksi ja kirjoitettava isolla alkukirjaimella, milloin taas yleisnimeksi ja kirjoitettava pienellä. Perusjako on seuraava:

Jos sävellyksen nimen ensimmäisenä osana on sävellystyypin ilmaiseva sana (sinfonia, konsertto, kantaatti, oratorio, alkusoitto, aaria jne.), se kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella. Tyypittelevään sanaan saatetaan liittää myös soittimistoon tai esitystilanteeseen viittaava määriteosa, esimerkiksi pianotrio, kaksoiskonsertto, häämarssi, surumarssi. Ne eivät siis ole erisnimiä, vaikka ne tavallaan ovat erisnimen asemassa.  Erisnimeksi sen sijaan katsotaan sellainen tavallisesti sävellyksen sisältöä ja luonnetta kuvaava nimi, joka on sävellykselle varta vasten annettu. Tällainen isolla alkukirjaimella alkava sana esiintyy sävellystyyppiä tarkoittavan sanan yhteydessä tai yksinään, esimerkiksi Beethovenin Kohtalonsinfonia, Haydnin oratorio Luominen tai Mozartin Pieni yösoitto.

Ohjeen mukaan kirjoitetaan mm. puupuhallinsinfonia mutta Pastoraalisinfonia, harppukvartetto mutta Keisarikvartetto, klarinettikvintetto mutta Forellikvintetto. Samoin kirjoitetaan isolla alkukirjaimella nimeen kuuluva sävellystyypin adjektiiviattribuutti, esimerkiksi  Brahmsin Unkarilaiset tanssit, Bachin Brandenburgilaiset konsertot, Doorinen toccata, Mozartin Turkkilainen marssi tai Berliozin Fantastinen sinfonia.

Erisnimiä ovat myös esim. Händelin Largo ja Albinonin Adagio. Largo ja adagio ovat kylläkin myös italiankielisiä tempomerkintöjä, muita ovat esimerkiksi allegro, andante ja vivace, ja ne ovat sinänsä yleisnimiä. Niitä käytetään kuitenkin usein myös soitinsävellysten osien niminä. Iso alkukirjain on näissäkin tapauksissa paikallaan erotukseksi sanojen tempomerkintäkäytöstä, esimerkiksi Sibeliuksen Karelia-sarjan Alla marcia, Mozartin Jupiter-sinfonian Andante. Samoin on syytä kirjoittaa messusävellyksen osat Kyrie, Gloria, Credo jne. ja esimerkiksi Berliozin requiemin (suomalaisemmin rekviem) Dies irae -osa. Jos sävellyksen osien nimistä jotkin ovat selviä erisnimiä, kirjoitetaan saman teoksen kaikkien osien nimet isolla alkukirjaimella, esimerkiksi Wilhelm Tell -alkusoiton Johdanto, Myrsky, Idylli vuorella ja Finaali, vaikka johdanto ja finaali ovat muuten yleisnimiä.

Ohjeet koskevat ns. juoksevaa tekstiä. Sen sijaan konserttiohjelmissa ym. luetteloissa sävellyksen ensimmäinen sana aloitetaan luonnollisesti isolla alkukirjaimella, on se sävellystyyppiä merkitsevä sana tai ei, esimerkiksi Johann Sebastian Bach: Aaria ”Bist du bei mir”.

Musiikkityylien nimityksistä: vakavaa ja kevyttä?

Musiikkityyleissä on ollut pitkään vallalla varsin arvottava kahtiajako: Osaa musiikista nimitetään taidemusiikiksi tai klassiseksi musiikiksi; samaa tarkoittavat myös nimitykset konserttimusiikki ja vakava musiikki. Muuta musiikkia luonnehditaan mm. nimityksillä viihdemusiikki, kevyt musiikki tai populaarimusiikki. Termien epämääräisyys todistaa, ettei nimitettäviä musiikinlajejakaan voi kovin helposti määritellä ja karsinoida.  

Taidemusiikin käsite syntyi 1700–1800-luvulla. Sillä tarkoitettiin tiettyjen normien mukaista ja siten ikään kuin virallisesti hyväksyttyä musiikkia. Nykynäkökulmasta voi kuitenkin kysyä, onko kaikki ns. taidemusiikki todellakin taidetta ja eikö taidetta voi olla muissakin musiikinlajeissa.

Sanaa klassinen käytetään taidemusiikin synonyyminä musiikista, jonka on pitkän ajan kuluessa havaittu sisältävän ”ikuisia” arvoja – mitä ne sitten ovatkin. Tällaista ja vain tällaista musiikkia nimitettiin aiemmin myös konserttimusiikiksi. Nykyisen monenkirjavan konserttitarjonnan näkökulmasta tällainen rajaus ei vastaa todellisuutta.  Klassisesta musiikista on viime vuosina alettu käyttää myös slangimuotoa klasarimusa, joka auttaa ehkä (nuoria) suhtautumaan klassiseen rennommin. Nimitys vakava musiikki on jo väistymässä, mutta ainakin vielä 1980-luvulla radiossa oli ”vakavan musiikin konsertteja”. Vakava on käännöslaina luultavasti ruotsin sanasta seriös. Nimitys tuntuu kummalta: mitä vakavaa on Mozartin hilpeissä ooppera-aarioissa tai Straussin valsseissa?

Taidemusiikin vastapariksi ajatellaan ”suuren yleisön” musiikkia, populaarimusiikkia tai ns. kevyttä musiikkia viihdemusiikista iskelmä- ja tanssimusiikin kautta popmusiikkiin. Vielä 1900-luvun alkupuoliskolla viihdemusiikin sijasta puhuttiin ajanvietemusiikista; sana viihde keksittiin 1947. Nykyisin viihdemusiikin piiriin luetaan myös ns. kevyt taidemusiikki, samoin elokuva- ja teatterimusiikki. – Jossain rintamien välissä risteilevät  nykymusiikki,  kirkkomusiikki, lastenmusiikki, jazz, kansanmusiikki ja siihen liittyvänä uutena ilmiönä maailmanmusiikki.  Musiikin kenttä tyylilajeineen on siten nykyään varsin pirstaloitunutta. 

Popmusiikki rantautui Suomeen 1950-luvun lopulla samalla kun ilmiö ja sen nimitys nuorisomusiikki. Pian Beatlesien pojat valloittivat tyttöjen sydämiä jo Suomenkin saloilla. Vaikka heidän musiikkinsa elää yhä ja vaikka monet kappaleet ovat jo klassikoita, ei heidän musiikkiaan voi edelleenkään kutsua klassiseksi musiikiksi. Jotkin musiikkityylit ovat siis edelleen tiukasti karsinoissaan.

1Kanteleensoitosta näkee joskus käytettävän myös verbiä kanneltaa, jonka pohjalta voi muodostaa soittajannimen kanneltaja.