Sana kielioppi merkitsee tavalliselle kielenkäyttäjälle usein vieraskelisiä termejä ja monimutkaisia sääntöjä, joita opiskellaan koulussa, mutta joilla ei tee paljoakaan käytännössä. Ihmiset juttelevat, lukevat ja kirjoittavat ilman kielioppia, ja kaikki menee hyvin, ellei sitten joudu johonkin erityistä huolellisuutta vaativaan tilanteeseen – kuten keskustelemaan äidinkielenopettajan kanssa.

Joskus tähän ansaan lankeavat opettajatkin: äidinkielen ja kirjallisuuden opetussisällöissä on niin paljon kaikkea kiinnostavaa, että kielioppi joutaa jäämään sivummalle. On tärkeämpää, että koululaiset viihtyvät äidinkielen tunnilla, oppivat ilmaisemaan itseään ja kiinnostuvat vähän lukemisestakin, kuin että he pänttäävät sellaisia elämälle vieraita käsitteitä kuin substantiivi tai possessiivisuffiksi.

Jyväskylän yliopiston suomen kielen laitos päätti kuitenkin järjestää koululaisille valtakunnallisen kilpailun, jonka iskulause kuului haasteellisesti: ”Kielioppi on älyllinen seikkailu.” Kilpailu sai alkunsa, kun kollegat miettivät, miten juhlistaisivat suomen kielen professorin Matti Leiwon 60-vuotispäivää. Yksi perinteinen tapa muistaa akateemista sankaria on julkaista ystävien ja kollegoiden tieteellisistä artikkeleista koottu teos. Pönäkkä, etäisen arvokas juhlakirja ei kuitenkaan tuntunut Leiwolle luonteenomaisimmalta.

Keskustelussa sitten syntyi idea, että kun maailmalla on järjestetty erilaisia ”tiedeolympialaisia” ja koululaisten fysiikkakilpailuja, miksei suomen kielestäkin voisi järjestää kilpailua. Aiheeksi valittiin kielioppi, koska Leiwon tutkimusalueita on paitsi kielen omaksuminen myös sen opetus, ns. pedagoginen kielioppi. Näin syntyi ajatus Matti Leiwo -kielioppikisoista, joille annettiin hieman mahtipontinen nimi Maj Lind -pianokilpailun mallin mukaan.

Innolla mukaan

Kisa oli kaksiosainen: alkukilpailun järjestivät kouluissa äidinkielenopettajat, jotka lähettivät vastaukset kilpailun jälkeen yliopistoon korjattaviksi. Alkukilpailun 20 parasta kutsuttiin loppukilpailuun Jyväskylään. Kilpailua ei olisi voitu järjestää ilman äidinkielen opettajien tukea. Yhtenä tarkoituksena oli toimia yhteysvälineenä koulun ja yliopiston välillä ja tehdä nykyaikaista, monipuolista kielioppikäsitystä tunnetuksi kouluissa. Kilpailu täyttikin tehtävänsä jo alussa, sillä äidinkielen opettajat lähtivät heti joukolla siihen mukaan. He olivat hyvin innostuneita kielioppikisoista ja pitivät tärkeänä, että äidinkieltä ja erityisesti kielioppia nostetaan esille. Valtakunnallinen kilpailu ja sen saama julkisuus osoittavat, että heidän työtään arvostetaan ja sen tuloksista ollaan kiinnostuneita.

Kilpailua ei erityisesti markkinoitu. Siihen oli kutsu Virkkeessä, Äidinkielenopettajain liiton jäsenlehdessä, ja lisäksi kaikille lukioille lähetettiin tieto sähköpostissa. Aluksi olikin epäilyjä siitä, että ”maakuntayliopiston” järjestämistä kilpailuista kiinnostuisivat korkeintaan muutamat Keski-Suomen lukiot. Vaatimattomasta tiedottamisesta huolimatta sana kuitenkin levisi tehokkaasti, ja kilpailuun osallistui 76 lukiota ja lähes 400 lukiolaista ympäri Suomen, Utsjoelta Helsinkiin ja Vaasasta Kuhmoon. Joistain lukioista ilmoitettiin mukaan koko luokka, toisista vain yksi oppilas. Eri opettajat siis suhtautuivat kilpailuun eri tavoin. Joillekin se oli oppimistapahtuma, johon mahdollisimman monen olisi hyvä osallistua; toiset taas tarjosivat sitä erityismahdollisuutena oppilaille, jotka ovat kiinnostuneita äidinkielestä ja menestyvät siinä hyvin. Ainakin loppukilpailuun osallistujista monet kertoivat, että opettaja oli henkilökohtaisesti kehottanut lähtemään mukaan. Ilmeisesti sangen suuri osa opettajista kuitenkin aikoi käyttää kilpailukysymyksiä myös opetusmateriaalina, mihin järjestäjät tietysti kannustavat.

Median pyörityksessä

Myös tiedotusvälineet olivat kiinnostuneita. Järjestäjiä haastateltiin niin televisioon kuin radioonkin, ja loppukilpailussa oli suorastaan ”suuren urheilujuhlan tuntua”, kun toimittajat ja valokuvaajat odottivat ensimmäisinä vastauksensa jättäviä kilpailijoita kuin maaliin tulijoita konsanaan. ”Oliko vaikeita kysymyksiä?”– ”Miltä nyt tuntuu?”

Mediaa kiinnosti tietysti se, että kilpailuun osallistuttiin niin laajasti, mutta myös koko kilpailun ideaa pidettiin yllättävänä. Helsingin Sanomat antoi tapahtumalle runsaasti palstatilaa. Toimittaja Riikka Talli kertoo aluksi ajatelleensa, että ”eihän kieliopista voi kilpailla”. Koululaisille on järjestetty jo vuosia kilpailuja luonnontieteissä, mutta miten suomen kieliopista voi tehdä vastaavia kysymyksiä?

Kieltämättä se askarrutti suomen kielen laitoksen henkilökuntaakin. Alusta alkaen oli selvää, että kilpailijoilta ei vaadita asioiden mekaanista hallintaa, vaan heidät haastetaan pohtimaan kieltä ja ajattelemaan itse, osallistumaan ”älylliseen seikkailuun”. Keskeistä ei ole kielenhuollon suositusten tunteminen, vaan pikemminkin odotetaan päättelykykyä ja silmää kielen rakenteen ja käytön havainnointiin. Esimerkkinä tästä voisi antaa yhden loppukilpailutehtävän:

Päälause määritellään usein niin, että se ”sisältää lauseen pääasian”. Minkälaisia ongelmia määritelmä herättää, kun vertailet esimerkiksi lauseita ”Luulen, että Pekka rakastaa Liisaa” ja ”Pekka luultavasti rakastaa Liisaa”?

Kysymyksestä sai täydet pisteet, jos huomasi ristiriidan siinä, että päälauseen määritelmän mukaan ensimmäisessä esimerkissä pääasia on ”luulen”, mutta jälkimmäisessä sama merkityssisältö on ilmaistu sanalla ”luultavasti”, jolloin se ei enää olekaan lauseen ”pääasia”. Erään kilpailijan sanoin:

Ensimmäisen [esimerkin] pääasia olisi luuleminen, toisen Pekan rakastaminen. Siispä päälauseen määritteleminen kieliopillisesti ja toisaalta lauseen pääasian avulla eivät välttämättä käy yksiin.

Toinen vastaava tehtävä ja erään kilpailijan vastaus, josta hän sai täydet pisteet:

Koulukieliopeissa käytettiin ennen paikallissijojen opetuksessa sellaisia ”löytämissääntöjä” kuin ”inessiivin löytää kysymällä, missä jokin on”. Pohdiskele esimerkein, miksi neuvo ei toimi.

Lause Lääkärit ovat lakossa ei ainakaan tarkoita, että lääkärit on sullottu johonkin yhtenäiseen tilaan tai paikkaan. Kysymys ”missä jokin on?” saattaa johtaa aivan väärien sijamuotojen äärelle. Jokin voi tietysti olla esimerkiksi talossa (inessiivi), mutta se voi olla myös katolla (adessiivi), ulkona (partikkeli) tai sängyn alla (postpositiorakenne).

Ei valmiita vastauksia

Ainakin loppukilpailuun asti selvinneitä lukiolaisia viehättikin se, että kisoihin ei voinut valmistautua ”vain lukemalla”. Erään osallistujan sanoin ”koulussa vielä pärjää sillä, että voi opetella ulkoa, mutta tämä kilpailu vaati ajattelua”. Kilpailijan ei edellytetty osaavan ulkoa valmista kielioppia, vaan hänen piti luoda oma kielioppinsa, ratkaista tehtävissä asetetut ongelmat lukiossa saatujen perustietojen ja oman päättelykykynsä avulla.

Näin ymmärrettynä kielioppi ei olekaan tietty, valmiina annettu kokonaisuus. Matti Leiwo totesi loppukilpailun jälkeen pitämässään puheessa, että kielioppi on sidoksissa ympäristöönsä ja aikaansa, sen arvoihin ja ajatteluun. Kieli on kytketty milloin filosofiaan, milloin biologiaan tai yhteiskuntatieteisiin. Ei ole olemassa yhtä oikeata ja täydellistä kielioppia, päinvastoin: on useita erilaisia kielioppeja, ja saattaa olla, että ei ole edes mahdollista määritellä kieltä yksiselitteisesti ja kattavasti.

Eri kieliopit tarjoavat enemmän ongelmia kuin valmiita vastauksia. Leiwon sanoin: ”Onneksi ongelmia ei ole ratkaistu eikä niiden ratkaisu ole edes näköpiirissä: sehän olisi seikkailun loppu!”

Ainakin kielioppikisoissa parhaiten menestyneille tarjoutuu mahdollisuus jatkaa seikkailua, sillä pääpalkintoina oli kolme opiskelupaikkaa Jyväskylän yliopistoon pääaineena suomen kieli. Koska kilpailun kärki oli erittäin tasainen, palkinto päätettiin antaa neljälle lukiolaiselle. Nämä älylliset ”suuret seikkailijat 2002” ovat Tuomas Aivelo Porin suomalaisen yhteislyseon lukiosta, Riikka Virranta Lapinlahden lukiosta, Riina Hartikainen Forssan yhteislyseosta ja Jouni Pousi Haminan lukiosta.

Kilpailusta saatiin niin hyviä kokemuksia, että se on tarkoitus järjestää jatkossa kolmen vuoden välein. Koska kilpailu on avoin kaikille lukiolaisille luokkatasosta riippumatta, kaikilla on vuorollaan mahdollisuus osallistua.

Vesa Jarva työskentelee tutkijana Jyväskylän yliopiston suomen kielen laitoksessa.