Ensimmäinen kielenkäytön opas, Knut Cannelinin laatima Kieliopas, ilmestyi 1916. Jo seuraavana vuonna tuli markkinoille toinenkin opas, Hyvää suomea, tekijänä Allan Saratie. Cannelinin opas sai ilmestyessään paljon kehuja, Saratien opas jäi ilmestyessään täysin huomiotta ainakin fennistipiireissä.

Kielioppaan varhaisia kaavailuja

”Oikeakielisyysopasta” oli toivottu 1800-luvun puolivälistä lähtien. Ensimmäisenä toiveen esitti oikeakielisyyden harrastaja Kustaa Aadolf Avellan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) esimiehelle Mathias Akianderille (19.2.1853 päivätty kirje SKS:n arkistossa). Todettuaan, että suomeksi kirjoittavien teoksissa ja sanomalehdissä on huomattavan paljon virheitä, hän esittää: ”Sentähden tarvittaisiin kriitillinen suomen lauseoppi, joka koskisi yksinomaan kielen  konstruktsionivirheitä puuttumatta lauseopin systeemiin.” Avellan aikoi ryhtyä itse tekemään sellaista opasta, mutta aie jäi vain aikeeksi. Vuonna 1862 toinen huomattava kielimies D. E. D. Europaeus huomautti myös seuralle, että olisi saatava aikaan jonkinlainen oikeakielisyysopas, ”suomalaisten kirjoitusmiesten oppikirja, varsinkin kirjoituspuvun ja sanoittelemisen oppimista varten”. Hänkin tarjoutui sellaisen laatimaan, tuloksetta. (Niinivaara, Martti: Suomi. Viides jakso. 12. osa, s. 19.)

Vuoden 1907 alussa Virittäjän päätoimittaja Heikki Ojansuu ruotii lehdessään (”Suomenkielen harrastajan mietteitä vuodenvaihteessa”) yleisen kielenkäytön puutteita: on huolimattomuutta, murteellisuutta ja muukalaisuuksia. Hän toteaa: ”Olisipa syytä laittaa kokonainen teos oikeakielisyysseikoista, niin kuin esimerkiksi Unkarissa on useita, ’Hyvää unkaria’ y. m. semmoisia.” Hän moittii etenkin sanomalehtien kieltä ja suosittelee ainakin isommille lehdille kielentarkastajan palkkaamista.

Ojansuu palaa oikeakielisyysoppaan ajatukseen muutamaa kuukautta myöhemmin (”Oikeakielisyysopas”) ja kaavailee, millainen sen tulisi olla: Sen tulisi koostua kolmesta osasta, joista ensimmäinen koskisi ääntämistä, toinen sanastoa ja kolmas lauseoppia. Tärkein olisi lauseopin osuus, koska sen virheet ovat kielenkäyttäjillä yleisimpiä ja sitkeimpiä säilymään. Ojansuu intoilee, miten tärkeä apuneuvo tällaisesta teoksesta tulisi äidinkieltä opettaville ja miten se leviäisi myös laajoihin kansankerroksiin. ”Kaikkihan sitä tarvitsevat.”  Hän toteaa, että ainesten keruu tällaiseen teokseen on kyllä suuritöinen ja aikaa vievä, mutta toivoo, että joku yksityinen ottaisi oppaan tehdäkseen, koska siten se tulisi varmemmin ja nopeammin tehdyksi kuin että jokin seura tai yhdistys ottaisi sen vastuulleen.

Ojansuun toive toteutui osittain, kun Knut Cannelin julkaisi 1916 teoksen Kieliopas. Esipuheen mukaan Cannelin oli ruotsalais-suomalaisen sanakirjan työssä joutunut usein pulmiin suomenkielisten sanojen oikeinkirjoituksen, taivutuksen ja johtosuhteiden kysymyksissä, jotka oli pakko ratkaista jotenkin. Jotta voisi pitää kiinni sanakirjan ratkaisujen johdonmukaisuudesta, hän oli ryhtynyt keräämään näitä pulmallisia kielen ilmiöitä ja järjestänyt ne äänne- ja muotoasultaan eräänlaisiksi malliryhmiksi, joiden perusteella hän saattoi päättää myöhemmin esiin tulevista tapauksista. Oppaansa hän kokosi näistä aineksista, jotka hän jakoi äänne- ja sanaopiksi. Lauseoppia siinä ei ollut; sen hän aikoi laatia myöhemmin. Suunnitelma ei koskaan toteutunut.

Cannelinin opas otettiin innostuneesti vastaan: Virittäjässä oli siitä peräti kaksi varsin myönteistä arvioita. Nimimerkki L–a H. suitsuttaa ylenpalttisesti: ”Suomalainen kynänkäyttäjä ei usein saa käteensä kirjaa, josta tuntisi tekijää kohtaan sellaista kiitollisuutta kuin tri Cannelinin Kielioppaasta. Siinähän on nyt juuri se, mitä vuosikausia on kaivattu, ohjaaja äidinkielen oikein kirjoittamiseen!”

Sanomalehtimies Saratie

Kun kielioppaita viimein alkoi ilmestyä, niitä tuli kaksi peräjälkeen. Niiden vastaanotto oli kuitenkin hyvin erilainen. Kun Cannelinin opas sai paljon huomiota ”kielimiesten” piirissä, johon hän itsekin kuului, Allan Saratien opas Hyvää suomea. Oikeakielisyysohjeita (1917) ohitettiin täysin, ainakin Virittäjä-lehdessä. Saratie tosin yritti itse saada nimeään esiin tässä lehdessä, sillä oppaansa ilmestymisvuonna hän julkaisi siinä peräti kolme kirjoitusta: ”Laki- ja virkakielestä” (Vir. 1917, 54–56), jossa hän esitti luettelona huomioitaan virkakielen ”kielikukkasista”, sekä lisäksi pikkujutut ”Pari ehdotusta”  (s. 96–97) ja ”Pari maallikon kysymystä” (98–99). Saratie ehdotti mm. kirkkoherran muuttamista kirkkopaimeneksi ja kysyi perusteita sille, että kielenhuollossa oli asetuttu suosittamaan ”hattukirjaimia” š ja ž yhtymien sh ja zh sijaan. Saratien yhtäkkinen aktiivisuus Virittäjän  suuntaan oli varsin läpinäkyvä – hän ei koskaan ennemmin eikä myöhemmin kirjoittanut Virittäjään riviäkään.

Allan Saratiestä ei paljon tiedetä. Oppaansa esipuheessa hän kertoo vaatimattomasti, että ”tämä kyhäelmä on syntynyt kiireisen sanomalehtityön ja monien muiden puuhain ohessa, ja amatööriyrityksenä sitä on arvosteltava”. Hän oli siis sanomalehtimies, ei kielimies. Siitäkö kenties johtui, ettei hänen opastaan huomioitu, saati arvosteltu, lainkaan varsinaisissa ”kielipiireissä”? Jotain yhteyttä hänellä kuitenkin niihin oli, sillä esipuheessa hän kiittää Emil Saarimaata oppaansa käsikirjoituksen lukemisesta. (Saarimaata kiiteltiin myös Cannelinin oppaan esipuheessa.)

Oliko Cannelinin Kielioppaan ilmestyminen kimmokkeena Saratien opashankkeeseen? Vai oliko Saratiellä ollut jo pitempään opas tekeillä, mutta Cannelin ehti ensin? Suorasta matkimisesta ei ainakaan ole kyse, sen verran erilaisia oppaat ovat jo rakenteeltaan. Oliko kenties kustantajilla osuutta asiaan, sillä Cannelinin opas on WSOY:n, Saratien opas Otavan kustantama? Alkusanoissaan Saratie vaatimattomasti mainitsee: ”Päästäessäni kirjasen julkisuuteen lienee tarpeellista huomauttaa, etten ole pyrkinyt toteuttamaan varsinaisen oikeakielisyysoppaan aikaansaamista. Sitähän valmistetaan toisella taholla, eikä kyhäelmäni tarkoitus ole esiintyä niin suurin vaatimuksin.” Mihin Saratie viittaa? Ainakin hän tiesi Cannelinin oppaan jo ilmestyneen, koska hän mainitsee sen yhdeksi lähteekseen. Muita lähteitä olivat E. N. Setälän kielioppi ja lauseoppi, Virittäjä ja Suomalaisuuden Liiton Lippaan kirjoitelmat1.

Saratien ajatuksia kielenhuollosta

Allan Saratiellä oli hyvin isänmaallis-ihanteellinen käsitys oikeakielisyydestä ja sen tehtävästä. Hän kirjoittaa: ”Jokainen huolimaton kynänjälki, jokainen yksityinen sana tai pilkkuvirhekin ovat rikkaruohoja, jotka on mahdollisimman vähiin kitkettävä ihaillun ja sointuisan suomen kielen vainioilta.” Hän jatkaa siten 1800-luvun oikeakielisyysnäkemystä kielestä puutarhana, jota pitää ”vaalia” kitkemällä virheiden rikkaruohoja. Hänen näkemyksessään on ajan hengen mukaista paatosta, mutta hän vie sen pitemmälle kuin tuskin kukaan muu silloinen kielenvaalija. Tämä henki paistaa koko oppaasta, mutta etenkin sen alkuluvusta, jossa tarkastellaan eri kansalaispiirien kielenkäyttöä parinkymmenen sivun verran.

Kielenhuoltajana Saratie  on herättäjä, julistaja, joka osoittaa varsin kärkevästi kielenkäytön epäkohtia. Osansa moitteista saavat kaikki yliopiston professoreista ns. suureen yleisöön saakka: 

”Valitettavasti meillä ei arvonimi professori, tohtori, lehtori anna vähääkään takeita oman kielen kunnollisesta taitamisesta, vaikka sitä näin alhaalta katsoen odottaisi.”

”Varsinkin vanhemmat oppikoulujen opettajat laskevat usein ohjat höltymään, eivät taida itse kunnollista kieltä ja yhtä vähän vaativat sitä oppilailtaan.”

”Erityisen suuri vaikutus on laki- ja virkamiehillä ympäristönsä kielenkäyttöön, mutta he paljon käyttävät vaikutusvaltaansa väärin, s. o. viljelemällä asiakirjoissaan virheellistä ja huonoa kieltä.”

”Mutta sanomalehtikielen kehnouteen on paljon syytä myös toimittajain välinpitämättömyydessä ja alhaisessa sivistystasossa.”

Erityisen ryöpytyksen  kohteeksi joutuvat kustantajat: ”Oikeakielisyyden harrastajina olisi kirjain kustantajilla suurempi merkitys kuin millään muulla niin rajoitetulla piirillä. – – Mutta miten paljon kieleltään kehnoasuista kirjallisuutta vielä ilmestyykään arvokkaimpienkin kustantajain myötävaikutuksella. – – Kieleltään törkeäasuisen painotuotteen laskeminen julkisuuteen on rikos omaa kansaa kohtaan.”

Yksityiskirjeetkään eivät jää Saratieltä rauhaan, eivät edes rakkauskirjeet: ”Sivistyneidenkin kirjeet ovat tavallisesti kielen puolesta ala-arvoisia. Niissä esim. yhdyssanain osat kirjoitetaan erikseen ja tarpeettomia vieraskielisiä sanoja vilisee tämän tästä. – – Miten suorastaan ’rikolliseksi’ osoittautuukaan moni mitä viattomin rakkauskirje oikeakielisyyden harrastajan silmissä.”

Saratie panee toivonsa erityisesti kansakoulunopettajiin. ”Useinkin ainoina paikkakuntansa valistuksen vartijoina kansakoulunopettajat voivat kukin seudullaan tehdä paljon myös äidinkielemme puhtauden ja viljelyksen hyväksi.”

Hyvän suomen puolesta Saratie intoutuu suorastaan aforistiseen juhlatyyliin: ”Kielen tulee olla puhdasta ja virheetöntä, koska se on kansan hengen parhain ilmaisumuoto.” Samansävyisiä ilmauksia voi poimia pitkin tekstiä:

”Harkittu, kohtalaisen sujuva, lyhyt, täsmällinen ja virheetön sanonta – se olkoon päämäärämme.”

”Ilman oman kielen jokseenkin virheetöntä taitamista ei voi väittää olevansa sivistynyt, olkoon kuinka rikas ja siloiteltu hyvänsä.”

”Puhuttu sana olkoon yhtä huolellista kuin kirjoitettukin.”

Saratiellä on varma käsitys siitä, mikä on ”puhdasta” ja mikä virheellistä kieltä. Se vähän ihmetyttää, kun tietää, miten lapsenkengissä monet kielenkäytön ohjeet vielä siihen aikaan olivat. Muistettakoon sekin, että kielenhuollon ensimmäinen varsinainen päätöselin, SKS:n kielitieteellinen valiokunta, aloitti toimintansa vasta runsas kymmenen vuotta myöhemmin, 1928.

Saratien kieliopas

Saratien opas on rakenteeltaan selkeämmin jaksoteltu ja kattavampi kuin Cannelinin teos: siinä on äänne- ja sanaopillisen osuuden (40 sivua) lisäksi myös lauseopin jakso (n. 50 sivua), joka Cannelinilta puuttuu. Myöhemmät oppaat noudattavat rakenteeltaan pitkälti Saratien opasta.

Äänne- ja sanaopin luvussa annetaan ohjeita muun muassa alkukirjaimen koosta, astevaihtelusta (mm. härän vai härjän), muista konsonanttiongelmista (mm. sydämen vai sydämmen), i-kysymyksestä (mm. kirjoittaa vai kirjottaa, punainen vai punanen), lyhentämisestä, välimerkeistä ja yhdyssanoista. Useimmat asiat esitetään lyhyesti; huonosta kielenkäytöstä ohjataan hyvään – kirjan nimen mukaisesti. Hyvin seikkaperäinen esitys on kuitenkin vierasperäisistä sanoista, koska ne ovat Saratien mukaan kielenkäytön pahimpia ongelmia: milloin vierassanoja käytetään, miten suomennetaan, miten kirjoitetaan, miten äännetään? Lauseopin osuudessa käsitellään lauseenjäsenten käytön ongelmia, kuten objektin ja ”predikatiivintäytteen” (= predikatiivin) virheitä, sanajärjestystä ja erilaisia sijamuotovirheitä. Ja joka yhteydessä torjutaan svetisismejä ääntämisestä vierasvoittoisiin rakenteisiin.

Ohjeissaan Saratie viittaa usein Setälän kielioppiin ja noudattaa enimmäkseen muutenkin vallitsevaa kirjoituskäytäntöä, johon hän näyttää olevan hyvin perehtynyt. Ohjeiden sävy on paikoin yhtä pisteliäs kuin jo ensimmäisen luvun pöllytyksessä: ”Sietäisi aika löylyn se, joka viljelee näin virheellistä ja mautonta kieltä.”

Saratien kielioppaan toinen painos (1927)

Saratien jo kuoltua hänen oppaastaan otettiin uusi painos, koska sitä kustantajan mukaan jatkuvasti kysyttiin. Painokseen oli tehty joitakin muutoksia ja lisäyksiä; ne oli  toimittanut Otavan kirjallinen johtaja Ilmari Ahma.

Nyt Virittäjäkin kiinnostui Saratie-vainajan oppaasta: Lauri Hakulinen kirjoitti siitä pitkähkön arvostelun (Vir. 1928, 55–59). Yleisarvio on varsin myönteinen: Saratien oikeakielisyysohjeet todistavat ”hyvää kielivaistoa ja kehittynyttä arvostelukykyä”. Sitä osoittavat sekä teoksen alkuosan oikeakielisyyskirjoitelmat (niistä monta lainausta) että varsinaiset ohjeet. Hakulinen esittää kuitenkin myös runsaasti huomautuksia ”siltä varalta että tästä pirteästi ja taitavasti kirjoitetusta hyvän suomen oppaasta vast’edes vielä tarvittaisiin – kuten on syytä toivoa – uutta painosta”.

Huomautuksissaan kielentutkija oikoo joitakin maallikon virheitä: Kun oppaassa neuvotaan käyttämään pitkävokaalisia muotoja maailma, käärme, piispa, tiivis ym. ”lyhennettyjen” muotojen mailma, kärme, pispa, tivis sijasta, Hakulinen toteaa, että vaikka ohje on sinänsä oikea, ei lyhytvokaalisia muotoja voi sanoa ”lyhennetyiksi”, lukuun ottamatta maailmaa, koska niiden alkuperäisestä kestoasteesta ei voi sanoa mitään varmaa: todennäköisesti ainakin sanoissa käärme ja piispa lyhyt vokaali on alkuperäinen.

Saratien ohjeesta ”adverbeissa nyttemmin – sittemmin kirjoitetaan  muiden superlatiivien mukaisesti kahdennettu m” Hakulinen huomauttaa: ”Mainitut adverbit ovat tietenkin komparatiivisia ja kuuluvat aivan eri ryhmään kuin ensimmäinen ym. superlatiiviset adjektiivit.”

Vierasperäisten sanojen kirjoitusohjeissa Hakulinen puuttuu oppaan asuihin komparatio, agitatio, obligatio ja huomauttaa, että Airilan–Cannelinin vierasperäisten sanojen ohjeluettelossa, jota kirjassa näkyy yleensä noudatetun, kirjoitetaan komparaatio  (tai -atsioni) jne. Hän lisää pisteliäästi: ”Ei olisi käytävä muuttelemaan mainitun ohjeluettelon harkittuja, jo yleisesti noudatettavia muotoja. Jos jokainen kirjailija katsoo asiakseen poiketa niistä vaikkapa jossakin pikku seikassa, on toivottavaa vakavuutta vierasperäisten sanain oikeinkirjoituksessamme mahdoton saavuttaa.”

Hakulinen puuttuu myös joidenkin ohjeiden liialliseen tiukkuuteen, kuten tähän Saratien ohjeeseen: ”Palella verbiä käyttävät monet, etenkin hienostelua yrittävät, persoonallisena: ’Minä palelin hirveästi eilisellä ajomatkalla, etenkin jalkani palelivat.’ – – Tätä sanaa saa kuitenkin käyttää vain persoonattomasti: minua paleli, jalkojani paleli.” Hakulinen huomauttaa ohjeesta: ”Tässä lienee lausuttu liian varmasanainen tuomio monipersoonaisesta palelen-verbistä, jonka tuntevat monet kansanmurteetkin (ja Lönnrotin sanakirja), eivät vain ’hienostelijat’.” Samoin Hakulinen lieventäisi riippua-verbin ohjetta seuraavasti: ”– – pelko, että riippua-verbin käyttäminen muussa kuin konkreettisessa merkityksessä olisi yleensä kartettavaa muukalaisuutta, lienee liiallista.” Hänen mielestään ei ole tarpeen vastustaa ”sen kaltaista, kieltä luontevalla tavalla rikastuttavaa vierasta vaikutusta, kuin mitä edustaa esim. riippua-verbin käytön laajentaminen myös abstraktisiin merkintötehtäviin”. – Hakulisen vapaamielinen kannanotto yllättää, sillä monissa myöhemmissäkin kielioppaissa puututaan Saratien tavoin  riippua-verbin käyttöön.

Hakulisen arvostelun korjausehdotuksilla ei ollut juuri käytännön merkitystä, sillä Saratien oppaasta ei otettu enää uutta painosta. Arvostelu osoittaa kuitenkin, että Saratie sai lopulta oppaallaan huomiota ja arvostusta fennistipiireissäkin, valitettavasti vain liian myöhään.

1Suomalaisuuden Liitto (per. 1906) ryhtyi edistämään suomen kielen käyttöä mm. julkaisemalla lehdissä oikeakielisyyskirjoituksia. Niitä koottiin julkaisuksi ”Suomalaisuuden Liiton Lippaan kirjotelmia” (WSOY 1912). Kirjoitusten päätehtävä oli muukalaisuuksien torjunta.