Monet ruumiinosien nimityksistä kuuluvat suomen kielen vanhimpaan omaperäiseen sanastoon. Ikää näille sanoille kertyy ainakin 7 000 vuotta. Muinaisilta uralilaisilta esi-isiltämme ovat peräisin muun muassa sanat kynsi, polvi, poski, pää, silmä ja suu. Melkein yhtä vanhoja ovat jalka, käsi, olka ja povi. Jonkin verran nuorempi on sormi, mutta ikää silläkin on jo muutamia tuhansia vuosia. Sanalla on samaa tarkoittavia vastineita paitsi kaikissa itämerensuomalaisissa kielissä myös vähän etäisemmissä sukukielissämme saamessa ja mordvassa.
Eri sormien nykyiset nimitykset näyttäisivät vakiintuneen suomen kieleen jo melko varhain. Peukalon tuntee Mikael Agricola 1540-luvulla, etusormen Samuel Forseen 1738, keskisormi mainitaan vuonna 1644, ja nimetön on mukana Daniel Jusleniuksen Suomalaisessa Sana-Lugun Coetuksessa vuodelta 1745. Vain pikkusormi ilmestyy kirjoihin vasta 1800-luvulla. Sen sijasta vanhassa kirjallisuudessa puhutaan sakarisormesta 1500-luvulta lähtien.
Sormien nimitykset voidaan jakaa kahteen ryhmään sen mukaan, missä yhteydessä niitä käytetään. Ensinnäkin ovat tavallisessa kielenkäytössä esiintyvät varsinaiset nimitykset, joihin kuuluu yleiskielisten ilmausten lisäksi joukko murteellisia nimityksiä. Toisen ryhmän muodostavat sormiloruissa tavattavat lukuisat nimet. Käsittelen näitä molempia ryhmiä erikseen.
Peukalo keskellä kämmentä
Monissa kielissä kulkee selvä ero peukalon ja muiden sormien nimitysten välillä. Muita sormia tarkoittavat sanat ovat usein yhdyssanoja tai sanaliittoja, kun taas peukaloa varten on oma yhdistämätön sana (esim. ruotsissa tumme, englannissa thumb, saksassa Daumen). Peukalolla on anatomisestikin hiukan toisenlainen merkitys kuin muilla sormilla: se mahdollistaa tarttumisen, joten se ansaitsee siis erityisen nimityksensä.
Peukalo on yleissuomalainen nimitys, ja sillä on vastineet kaikissa itämerensuomalaisissa kielissä. Pohjois-Karjalan ja Itä-Savon murteissa käytetään muotoa peikalo, jonka tunsivat myös laatokankarjalaiset. Varsinais-Suomessa puhutaan peukasormesta ja vähän pohjoisempana länsimurteiden alueella peukalosormesta. Puhekieleen on yleistynyt lastenkielestä peukku. Eri tahoilla länsimurteissa on lisäksi isovarvasta sanottu peukalovarpaaksi.
Peukalon varhaisempi menneisyys on edelleen hiukan hämärän peitossa, mutta otaksuttavasti se lienee epäsäännöllinen johdos sanasta *pelkä, jolla on etymologisia ja samaa tarkoittavia vastineita saamessa, mordvassa ja permiläisissä kielissä. *Pelkä puolestaan voi olla johdettu uralilaisesta kannasta *pexli, joka on tarkoittanut lähinnä ’reunaa’ ja ’ulkopuolta’. Toisaalta peukaloa on ehdotettu myös germaaniseksi lainaksi.
Muutamassa Varsinais-Suomen pitäjässä peukaloa on sanottu isosormeksi, vaikka muuten Länsi-Suomessa tällä on yleensä tarkoitettu keskisormea.
Etusormi, nenäsormi
Nimitys etusormi viittaa sormen sijaintiin: siinä se on heti peukalosta seuraavana, muiden edessä ja muita ennen. Paikoin Kaakkois-Suomessa sitä sanotaan myös esisormeksi. Vanhat sanakirjat tuntevat nimityksen ensimmäinen sormi: yhden tavan mukaan sormia aletaan laskea etusormesta, jolloin peukalon ajatellaan olevan ikään kuin muista erillään. Vastaavasti virossakin etusormen yksi nimitys on esimene sõrm.
Etusormella on ollut lukuisia tärkeitä tehtäviä, jotka näkyvät sormen kansanomaisista nimityksistä. Satakunnassa, Pohjois-Hämeessä ja Etelä-Pohjanmaalla on puhuttu nuolusormesta, Pohjois-Suomessa nenäsormesta. Lähinnä sormia leikkisästi lueteltaessa on muutamassa kannakselaisessa pitäjässä etusormi nimetty potinnuolijaksi; potti tarkoittaa siellä ruukkua. Pohjoiskarjalaisille se taas oli tupakkanäppi. Eri puolilla maata etusormi on mainittu myös voinlappajana; lorussa sen rinnalla peukalo on täintappaja, jolla on muuten vastineita myös virossa: täitapja, täitapper.
Monissa kielissä etusormea nimitetään ”osoitussormeksi”. Näin on laita esimerkiksi ruotsissa (pekfinger), saksassa (Zeigefinger) ja unkarissa (mutatóujj). Suomessakin osotussormi on päässyt muun muassa Elias Lönnrotin Suomalais-ruotsalaiseen sanakirjaan (1880), mutta murretaustaa sillä ei ole, eikä sana levinnyt yleiseen käyttöön. Sen sijaan karjalassa ja virossa nimitys tunnetaan, ehkä käännöslainana venäjästä tai virossa saksasta.
Keskisormella sormikoukkua
Keskisormen nimitykset viittaavat useimmiten joko sen sijaintiin sormista keskimmäisenä (suomen keskisormi, englannin middle finger, saksan Mittelfinger) tai kokoon (ruotsin långfinger). Keskisormi on varhain yleistynyt nimitys, mutta on puhuttu myös keskimmäisestä sormesta ja paikoin Hämeessä keskusormesta.
Keskisormen kokoon pohjautuvia nimityksiä tapaa suomessakin sekä murteista että vanhoista sanakirjoista. Isosormi on levikiltään länsisuomalainen, suursormi kaakkoismurteinen ja pitkäsormi tunnetaan paikoin eri puolilla maata. Lönnrot mainitsee sanakirjassaan keskisormen nimityksinä myös pisin sormi, pitkä sormi, iso sormi ja keskusormi.
Keskisormea on käytetty, kun on harrastettu eräänlaista voimienkoetusleikkiä, sormikoukun vetoa. Siitä on Kainuun seudulla saatu sormelle nimi koukkusormi. Myös koukkuseksi sormea on sanottu.
Nimetön sormussormi
Nimettömään sormeen liittyy sormista eniten erilaisia kansanuskomuksia. Sitä on käytetty apuna esimerkiksi monenlaisissa taioissa ja parannusmenoissa. Nämä heijastuvat sormen nimityksiinkin.
Samaan tapaan kuin suomessa on neljättä sormea kutsuttu nimettömäksi vanhastaan monissa muissakin suomalais-ugrilaisissa kielissä. Samanlainen nimeämistapa tunnetaan myös monissa turkkilaisissa ja slaavilaisissa kielissä, toisin sanoen itäisessä Euroopassa. Voisi kuvitella, että sormea on alettu kutsua nimettömäksi sen takia, että sillä ei äkkipäätään ajatellen ole sellaisia muista erottavia piirteitä tai tehtäviä kuin toisilla sormilla. Näin ei kuitenkaan ole.
Uskomus, että nimettömällä sormella on jonkinlaista, lähinnä parantavaa voimaa, on laajalti tunnettu eri kulttuureissa. Sormessa olevan voiman on uskottu myös suojaavan pahalta. Kun sormella on ollut näin merkityksellinen rooli, sen nimi on haluttu pitää salassa nimittämällä sitä kiertäen nimettömäksi. Nimettömän tärkeys myös suomalaisessa kansanuskossa näkyy Kalevalastakin, jossa Pohjan akka ”Siitä sampoa tavoitti sormella nimettömällä”. Hiljan ilmestyneen savonkielisen Kalevalan tekijä Matti Lehmonen on kuitenkin käännöksessään vaihtanut sormen, ilmeisesti runomitan vuoksi: ”Vielä kisko kirjokantta, riuhto pikkurillilläsä” (s. 329).
Nimettömään liittyvään toisenlaiseen parannustapaan viittaavat joidenkin kielten vanhat nimitykset. Ruotsin kielessä kyseistä sormea on ainakin viime vuosisadalle asti kutsuttu nimellä läkefinger ( = ”parantava sormi”). Vastaavasti saksassa yksi nimettömän vanhoista nimistä oli Artzfinger ( = ”lääkärisormi”). Molemmat lienevät mukaelmia muinaislatinalaisesta nimityksestä digitus medicus, ”parantava sormi”. Nimettömän ja pikkusormen välistä kulkee verisuoni, jonka on sanottu olevan sopiva kohta suoneniskennälle. Tällä keinoinhan on vanhastaan parannettu monenlaisia sairauksia.
Vanhan uskomuksen mukaan nimettömästä sormesta kulkee ”hermo” tai suoni suoraan sydämeen. Tähän viittaa saksan kielen vanha nimitys Herzfinger ( = sydänsormi). Kullan oletetun vahvistavan ja suojaavan voiman uskottiin vaikuttavan tällä paikalla erityisen hyvin, ja siksi kultainen sormus pujotettiin juuri nimettömään ja useimmiten vasempaan.
Sormukseen liittyviä nimityksiä on nimettömällä monissa kielissä. Nykykielisiä ovat ainakin ruotsin ringfinger, englannin ring finger, saksan Ringfinger ja unkarin gyúrúsujj. Suomen murteissa tunnetaan sormussormi vain Ruijassa ja Ruotsin Vermlannissa, toisin sanoen seuduilla, missä on oltu tiiviissä kanssakäymisessä skandinaavisten kielten puhujien kanssa. Sormussormi onkin käännöslaina naapureilta. Vermlannissa on puhuttu myös rengassormesta.
Kultaan viittaavia nimityksiäkin on, mutta moni lienee jo jäänyt pois käytöstä, kuten ruotsin guldfinger ja saksan Goldfinger ( = kultasormi). Suomen murteissa näitä on koko joukko, mutta niitä käytetään etupäässä vain sormiloruissa. Tavallisimpia ovat kultaralli, kultarilli, kultakranni ja kultarälli.
Pikkusormen ympäri
Viidennen ja pienimmän sormen nykyiset nimitykset viittaavat odotuksenmukaisesti lähes aina sen kokoon: suomen pikkusormi, ruotsin lillfinger, saksan kleiner Finger, unkarin kisujj.
Suomen pikkusormi lienee yleistynyt kielessä vasta 1800-luvulla. Sitä ennen käytössä on ollut sakarisormi, jonka alkuosa on luultavasti johdos sanasta sakara. Tähän viittaa sekin, että paikoin Kaakkois-Suomessa pikkusormi on nimenomaan sakarasormi. Pikkusormen nimityksenä sakarisormi on ollut vanhastaan käytössä etenkin Itä- ja Pohjois-Suomessa. Muutamissa pitäjissä sen on tosin sanottu tarkoittaneen nimetöntä sormea. Harvinaisia pikkusormen nimityksiä murteissa ovat lisäksi sakerisormi, pieni sakeri ja sakarivaari. Pikkuvarvasta on vastaavasti kutsuttu sakarivarpaaksi.
Pikkusormen ohella on samalla sormella nykykielessä toinenkin tavallinen nimitys, pikkurilli. Pikkusormi ja pikkurilli näyttävät levinneisyydeltään eroavan selvästi toisistaan: pikkusormi on länsimurteinen ja pikkurilli itämurteinen. Maan pohjoisosissa tunnetaan molemmat. Tavallinen pikkusormen nimitys idässä on myös pien(i)sormi. Muutamissa länsimurteisissa pitäjissä puhutaan lisäksi vähäsormesta.
Pikkurilli lienee tullut yleiskieleen lastenkielestä ja sormiloruista. Sanasta on lukuisia erilaisia muunnoksia, joista yleisimpiä ovat itämurteiset pikirilli ja pikkirilli, länsimurteinen pikkulilli ja lähinnä kainuulainen pikkutilli. Kaakkois-Hämeessäkin sormella on oma nimensä: piippanen tai piippasormi. Muussa yhteydessä piippa tarkoittaa muun muassa juuri maan pinnalle noussutta viljan orasta tai maasta pilkottavaa heinän kortta.
Pikkusormellakin on oma tehtävänsä. Tähän viittaa muun muassa Grimmin laajasta ja perusteellisesta saksan kielen sanakirjasta löytyvä nimitys Ohrfinger tai Ohrenfinger, ”korvasormi”. Yleismaailmallinen tapa käyttää pikkusormea korvan puhdistimena ei näytä kuitenkaan suomessa antaneen aihetta nimetä sormea sen mukaan.
Pikkusormeen liittyy koko joukko sanontoja. Hemmoteltu lapsi saa vanhempansa alistumaan tahtoonsa eli kiertää heidät pikkusormensa ympäri. Joku toinen taas haluaa pysyä asiasta täysin erillään eikä koske siihen pikkusormellaankaan. Näihin sisältyy jonkinlainen viittaus pikkusormen vähäisyyteen.
Sormilorut
Sormilorut ovat perinnettä, joka siirtyy pääasiassa aikuiselta lapselle. Monet lapsille luetut tai lasten hokemat riimit ja lorut juontavat alkunsa satojen vuosien takaa. Sormiloruista on satoja erilaisia muunnelmia, ja niillä on monesti oma levikkialueensa. Joku loru tunnetaan vain yhdessä tai parissa pitäjässä, joku toinen on, ehkäpä myös kirjallisuuden avulla, levinnyt laajalle. Suomen kansan vanhat runot -teossarjassa sormilorujen toisintoja on mukana noin 120, ja Suomen murteiden sana-arkistosta niitä löytyy useita satoja.
Sormiloruissa luetellaan yleensä sormet järjestyksessä peukalosta pikkusormeen, toisinaan myös päinvastoin. Joskus mainitaan molempien käsien sormilla olleen omat nimityksensä. Suuri osa nimityksistä on hypokoristisia, hellittelevän sävyisiä, kuten monesti ilmaukset, joita käytetään erityisesti lapsille puhuttaessa. Loruissa sormien nimitykset ovat yleensä yhdyssanoja, eivätkä niiden osat yleensä esiinny muuten itsenäisinä sanoina.
Peukalopukki
Suuri osa sormilorujen peukalon nimityksistä on yhdyssanoja, joiden määriteosana on peukalo (Itä-Suomessa peikalo). Jälkiosa alkaa usein alkusointuisesti niin ikään p-kirjaimella: peukalopotti, peukalopukki, peukaloputti, peukalopuntti. Yleisimmillä nimityksillä on melko selvät levikkialueensa: peukalopotti on itäinen, peukalopukki läntinen ja peukaloputti tunnetaan vanhastaan lähinnä keskiosissa maata. Sormien nimitykset ovat usein myös riippuvaisia toisistaan siinä mielessä, että jos peukalo on peukalopotti, niin samalla seudulla etusormi on yleensä suomensotti. Vastaavasti yhdessä esiintyviä ovat peukalopukki ja suomensukki sekä peukaloputti ja suomensutti.
Paikoin Pohjois-Hämeessä ja Keski-Pohjanmaalla ovat muutamat peukalon ja etusormen nimitykset s-loppuisia: peukalopeppis, -pettis, -pottis, -puttis, suomensottis, -suttis.
Muutamissa maan lounaisosista ja Hämeestä tallennetuissa loruissa peukalo on tummentukki, tuumentukki tai nummentukki. Alkuosa siinä voisi olla lainaa ruotsin peukaloa tarkoittavasta sanasta tumme; loppuosaltaan se on mukautunut muihin vastaaviin nimityksiin. Yksi muunnelma näistä lienee myös lounaismurteisen lorun tuumastukki, vaikka se onkin siten langennut yhteen sen laajalti tunnetun tuumastukin kanssa, joka tarkoittaa (metri)mittaa tai tuumajärjestelmäistä mittakeppiä. Yhteinen lähtökohta niillä on tosin lainanantajatahollakin ruotsissa: pituusmittaa tarkoittava tum on samaa alkuperää kuin tumme ’peukalo’.
Suomensukki
Monet sormilorujen etusormen nimityksistä ovat suomen-alkuisia. Yleisimpiä ovat suomensotti, suomensukki, suomensuntti, suomensutti, suomentotti, suomentukki, suomenlotti ja suomentutti. Lastenkielisiä muunnelmia näistä ovat tuomentotti, joka on suurin piirtein samalta alueelta kuin suomensotti, sekä tuomentukki, tuomentutti, vieläpä tuonentukki ja tuomiototti.
Mistä sitten on sanan alkuosa suomen- lähtöisin? Mihin se viittaa? Vanhassa tutussa, Kantelettarestakin löytyvässä lastenrunossa Onnimanni on lukuisa joukko erilaisia yhdyssanoja ja sanaliittoja, joita voidaan nimittää lorusanoiksi. Kuten Onnimannin sanoihin perehtynyt Jaakko Sivula toteaa (Kieliposti 2/1993), niillä ei aina ole mitään varsinaista omaa merkitystä tai muuta käyttöä, vaan ne ovat vain runollisia luomuksia. Kantelettareen otetussa versiossa tulee ”sopukasta Suomen kirkko, Suomen kirkosta kipinä”. Runon toisinnoissa Suomen kirkon variantteja ovat muun muassa Suomen kirja, Suola-Matti ja sormikimppu. Tällaisesta rönsyilystä ei Sivulan mukaan juuri kannata etsiä logiikkaa, mutta esimerkiksi alkusointua on voitu käyttää hyväksi.
Lankamanni
Keskisormen nimityksissä kiinnittyy huomio siihen, että monet niistä ovat -manni-loppuisia. Osa niistä on selvästi väännöksiä ruotsinkielisestä ilmauksesta lång man ’pitkä mies’, ja ne viittaavat siten sormen pituuteen. Näitä ovat lankamanni, lankamänni ja lankomanni, jotka kaikki ovat levinneisyydeltään aika pohjoisia. Jotkut murteen puhujat ovat tosin arvailleet lankamannin saaneen nimensä siitä, kun suutari ommellessaan on kiertänyt rihman juuri keskisormen ympäri. Näihin ruotsin vaikutuksesta syntyneisiin keskisormen nimiin kuuluvat myös muutamassa pitäjässä tuttu lonkamanni ja läntinen lonkermanni. Jämsästä on tieto osaksi suomennetusta nimestä pitkämanni. Joissakin paikoin keskisormi on myös pitkämies. Vertailun vuoksi voisi mainita suomen murteissa tutun lankalauantain, joka tarkoittaa pitkäperjantain jälkeistä lauantaita. Se on muodostettu vanhemman, pitkäperjantaita merkitsevän lankaperjantain mallin mukaan. Lankaperjantai on lainattu ruotsista, ja sen lanka perustuu lång-sanan vanhaan muotoon langa.
Siellä täällä maan lounaisosissa keskisormi saattaa sormiloruissa olla laarmanni, laalmanni, lalmanni tai lalvamanni. Saman näköisiä ovat myös tiettyä virka- tai arvonimeä tarkoittavan laamannin murremuodot samoilla seuduin.
Toinen vanha ammattinimike, jolla keskisormea on loruissa kutsuttu, on oltermanni. Nimitys on tuttu etenkin Etelä-Pohjanmaalla, jossa oltermanni oli kylän vanhin tai kylän järjestyksenvalvoja. Paikoin Lounais-Suomessa oltermanni oli ammattikunnan esimies tai päällysmies, rannikolla myös luotsivanhin ja Keski-Pohjanmaalla palotarkastaja. Sana on lainaa ruotsista. Keskisormen nimenä siitä on eri tahoilla länsimurteita eri näköisiä väännöksiä: ootermanni, okkermanni, ookermanni, ongelmanni, ostervalli, tokkermanni.
Etenkin itämurteissa yleinen keskisormen nimitys on lekkermanni. Nimityksen tausta lienee vielä selvittämättä. Murteissa lekkermannilla ei ole muita merkityksiä.
Muita lorujen -manni-loppuisia keskisormen nimityksiä ovat muiden muassa kaakkoismurteiden engelsmanni, keskisuomalainen honkamanni, Vampulan fuurmanni, joka tarkoittaa myös kuorma-ajuria ja jonka lähtökohta on ruotsin forman, sekä Kittilän liikamanni, Iin teermanni ja Kivijärven tengelmanni. Osa näistä voi olla useammasta nimityksestä aikaansaatuja sekamuodosteita.
Keskisormen asemaan pisimpänä sormena viitataan myös loruissa, kuten muutamista mainituista nimityksistä on jo voinut huomata. Osa näistä on muodostettu siten, että perusosana on tavallinen miehen nimi: pitkäpietari on tuttu etenkin Kaakkois-Suomessa, pitkäheikki laajalti maan itäosissa. Muita ovat esimerkiksi pitkäjaakko, pitkämatti, pitkäpaavo, pitkähinrikki ja isoheikki. Tätä nimeämistapaa on käytetty myös ainakin virossa, jossa keskisormen yksi nimi on pikkpeeter, mutta luultavasti tapa on vanhastaan tunnettu myös muualla.
Etupäässä Etelä-Pohjanmaalla, mutta paikoin myös hämäläismurteissa ja Inkerissä, on sormilorun keskisormi pikipietari, Nurmossa jopa pikiöljypietari. Nämä voisivat olla muunnelmia pitkästäpietarista.
Kultaralli
Monet sormilorujen nimettömän nimityksistä liittyvät tapaan pitää sormusta juuri tässä sormessa. Kultaralli on näistä laajimmalle levinnyt. Siitä on murteissa lukuisia erilaisia harvinaisempia muunnelmia: kultarilli, kultatrilli, kultarälli, kultaträlli, kultaränni, kultakranni, kultaranni, kultapalli. Muutamassa Keski-Pohjanmaan pitäjässä puhutaan kauniisti kultamarjasta ja Yläneellä kultarengistä.
Laajalti Kaakkois-Suomessa ja aina Pohjois-Karjalassa asti mainitaan loruissa neljännen sormen nimeksi nimetönmatti. Tälle on jälleen vastine virossa, nimetamats. Nastolassa on puhuttu myös nimitysmatista ja Kangaslammilla nenättömästämatista.
Sormiloruissa nimetöntä on voitu kutsua myös esimerkiksi jerkkajussiksi, karapiikiksi, kyykkyväärtiksi tai kyykkyvääräksi ja vieriäiseksi.
Pikkurilli
Lapsen sormet, ja varsinkin pienin niistä, ovat pienuudessaan hellyttävän näköisiä. Kun sormiloruja on hoettu nimenomaan lapsille ja lapsen sormista, niin juuri pikkusormi on saanut osakseen erityisen runsaasti erilaisia hellitteleviä nimityksiä.
Yleisin näistä on jo aiemmin mainittu yleiskieleenkin tullut pikkurilli. Muunnoksia tästä ovat muiden muassa pikirilli, pikkirilli, pikkukilli, pikkulilli, pikkuralli, pikkutilli ja pikurilli. Keski-Pohjanmaalta mainitaan pikkulipi. Linnuksi sormea on myös sanottu, ja silloin sanaa monesti vielä vahvistetaan erilaisin määrittein: pikku pikilintu, pikkanen pikilintu, pikku pipilintu, pikku tirulintu. Tämä vertailu lintuun on tuttu paikoin maan lounaisosissa ja Hämeessä.
Muutama miehen nimeen pohjautuva nimityskin on. Karjalan kannaksella loruiltiin pienantista; keskisormi oli silloin pitkäheikki ja nimetön nimetönmatti. Kaakkois-Hämeessä pienin oli vähähanssu tai vähähansu.
Suosittuja leikinalkajaisloruja tutkittaessa on tultu siihen tulokseen, että niistä monen alkuperää on etsittävä latinalaisista riimeistä, jotka keskiajalla levisivät ympäri Eurooppaa (ks. esim. Virtanen: Antti pantti pakana, s. 142. 1972). Sormiloruja ja niissä esiintyviä nimityksiä on toistaiseksi tutkittu varsin vähän, mutta luultavasti osa näistäkin nimityksistä on kulkeutunut kauempaa kuin naapureilta. Ajallisesti niiden juuret voivat myös ulottua melko kauas.
Kirjallisuutta
Koski, Mauno: Ihmisen ruumiinosien nimitykset suomessa ja ruotsissa. Kontrastiivista kielentutkimusta 1. Fennistica 8. 1987.
Mokány, Sándor: Néhány ujjnevünk eredetéhez. Néprajz és nyelvtudomány 28. 1984.
Sahlgren, Jöran: Förbjudna namn. Namn och bygd 6. Tidskrift för nordisk ortnamnsforskning. 1918.
Sipócz, Katalin: The semantic study of body-part terminology in Uralic languages. Finnisch-ugrische Forschungen 55. 1999.