Satavuotiaan Suomen kielet

Maailmassa on noin 240 itsenäistä valtiota, jos lukuun sisällytetään liitännäisvaltiot (mm. Andorra, Marshallinsaaret, San Marino). Maailmassa puhutaan noin 7 000:ta kieltä, mutta näistä vain 106:lla on virallisen kielen asema yhdessä tai useammassa valtiossa. Valtioita, joissa on kaksi virallista kieltä, on maailmassa noin 40.

Kansalliskielet

Suomi kuuluu kaksikielisiin valtioihin. Kansalliskielemme eli viralliset kielemme ovat suomi ja ruotsi. Nimitys kansalliskieli on esiintynyt säädöksissä koko itsenäisyyden ajan. Valtiopäiville kokoontunut eduskunta sääti Suomen hallitusmuodosta vuonna 1919, ja säännöksen 14. pykälän ensimmäisessä momentissa todetaan, että ”Suomi ja ruotsi ovat tasavallan kansalliskielet”.

Valtiollisen kaksikielisyyden historia on yhtä vanha kuin Suomenkin, mutta käytännössä kaksikielisyyden historia on paljon pitempi, koska Suomi oli pitkään osa Ruotsia ja ruotsin kieli säilyi hallinnossa vahvana myös autonomian aikana. Kansalliskielten asema on säilynyt jotakuinkin samanlaisena koko itsenäisyyden ajan. Kansalliskielillä on perustuslain turva, ja niiden asemaa voi muuttaa vain perustuslain säätämisjärjestyksessä.

Vanhoja Suomen kieliä: saamen kielet, romani, karjala

Suomessa asuu noin 9 200 saamelaista. Saamelaisilla on kotiseutualueellaan omaa kieltään ja kulttuuriaan koskeva itsehallinto, jota toteuttamaan saamelaiset valitsevat vaaleilla keskuudestaan saamelaiskäräjät. Saamelaisten kotiseutualueeseen kuuluvat Enontekiön, Inarin ja Utsjoen kunnat sekä Sodankylän kunnassa sijaitseva Lapin paliskunnan alue. Suomessa puhutaan kolmea saamen kieltä: pohjoissaamea, koltansaamea ja inarinsaamea. Pohjoissaamea puhuu äidinkielenään noin 1 500 saamelaista, koltansaamea 330 ja inarinsaamea 250. Koltansaame ja inarinsaame ovat uhanalaisia kieliä, joiden käyttöä pyritään elvyttämään.

Saamen kielilaissa säädetään saamelaisten oikeudesta käyttää omaa kieltään viranomaisissa. Sääntely koskee etupäässä saamelaisten kotiseutualuetta. Nykyisin selvästi yli puolet saamelaisista asuu kuitenkin kotiseutualueen ulkopuolella, mikä vaikeuttaa saamen käyttöä ja on saanut pohtimaan uusia, nykyaikaan sopivia asiointimuotoja. Kaupunkisaamelaisilla on lapsille kielipesätoimintaa mm. Rovaniemellä ja pääkaupunkiseudulla.

Romanikieli kuuluu indoeurooppalaisen kielikunnan indoarjalaiseen alaluokkaan, ja sen historia juontaa sanskritiin. Suomen romaneja arvioidaan olevan noin 13 000, joista noin 3 000–4 000 asuu Ruotsissa. Kenttätutkimuksessa on selvinnyt, että noin 30 % romaniväestöstä puhuu ja ymmärtää romanikieltä, eli romanikielen taitajien määrä on noin 3 000–4 000. Kielenpuhujien määrä kuitenkin vähenee erittäin nopeaa vauhtia, minkä tähden kieli on uhanlainen.

Karjala on pääosin Venäjällä mutta myös Suomessa puhuttava kieli. Sitä ei pidä sekoittaa suomen kielen kaakkoismurteisiin (”Karjalan murteeseen”). Karjalan kielen kaksi päämurretta ovat varsinaiskarjala ja aunuksenkarjala eli livvi. Puhujia, joiden äidinkieli on karjala ja jotka käyttävät kieltä aktiivisesti, on Suomessa noin 5 100. Suomenkarjalaisia puhujia on noin 2 800 ja Venäjän karjalaisalueilta muuttaneita noin 2 300 henkeä.

Muita kieliä

Itsenäisessä Suomessa on toki aina puhuttu kansalliskielten ja vanhojen Suomen alueella käytettyjen kielten lisäksi muitakin kieliä. Taulukossa esitetään suomen, ruotsin ja erittelemättä muiden kielten puhujamäärät vuodesta 1910 nykypäivään.

Taulukko. Kieltenpuhujien määrän kehitys 1910–2016 (lähde: Tilastokeskus).

Suomenkielisten määrä on kasvanut viime vuosisadan loppupuolelle asti, paljolti samaa tahtia kuin väestökin, mutta äidinkieleltään suomenkielisten määrä ei enää lisäänny. Ruotsinkielisten absoluuttinen määrä on vähentynyt sadassa vuodessa hieman, suhteellinen enemmän. Ennen 1990-lukua vieraskielisten osuus oli hyvin pieni. Vieraiden kielten puhujien määrän reipas kasvu yhdistyy kolmeen viime vuosikymmeneen, ja tahti kiihtyy lisääntyvän maahanmuuton vuoksi.

Kaupungistuminen on yleismaailmallinen trendi, jota Suomikin seuraa hidasta tahtiaan. Kaupunkiväestö on kaikkialla sekakoosteisempaa kuin maaseudun. Maan sisäisiin kielioloihin vaikuttaa ennen muuta se, että maahanmuutto suuntautuu kaupunkeihin. Valtaosa Suomen vieraskielisistä asuu muutamassa suuressa kaupungissa, ja taas toisaalta jokainen Suomen kolkka ei ole monikielinen eikä tule koskaan olemaankaan. Maahanmuuton lisäyksestä huolimatta Suomi on edelleen kielioloiltaan maailman tasakoosteisimpia maita. Vieraskielisten suhteellinen osuus väestöstä on pienimpiä, joita Länsi-Euroopan maissa tavataan.

Mitä kieliä Suomessa puhutaan?

Vuoden 2016 väestökirjanpidon mukaan Suomessa puhutaan 157:ää eri äidinkieltä (tosiasiassa määrä lienee useita satoja). Muuta kuin jompaakumpaa kansalliskieltä äidinkielenään puhuvia on noin 354 000, kun laskuista jätetään perinteisten Suomen alueella puhuttujen pienten kielten käyttäjät (mm. saame). Seuraavassa taulukossa esitetään 10 yleisimmän vieraan kielen puhujamäärät vuoden 2016 tilanteen mukaisena ja näiden kielten puhujamäärien kehitys 1990−2016. Luvut havainnollistavat paitsi nykyhetkeä myös maahanmuuton virtaussuuntia. Mukana on pari kieltä, joita ei Suomessa puhuttu lainkaan neljännesvuosisata sitten.

Taulukko. 10 yleisimmän vieraan kielen puhujamäärien kehitys 1990–2016 (lähde: Tilastokeskus).

Vieraiden kielten puhujamäärien jakauma on tilastoitujen äidinkielten kokonaismäärää olennaisempi tieto. Kymmenen yleisimmän kielen puhujia on yhteensä noin 238 000 eli kaksi kolmasosaa vieraskielisistä. Kolmenkymmenen yleisimmän kielen puhujia on yhteensä noin 315 000 eli 90 % vieraskielisistä. Loput noin 40 000 vieraan kielen puhujaa jakautuvat noin 130 kielen käyttäjiksi, mutta eivät tietenkään tasaisesti. Tilastoissa on noin 70 kieltä, joilla kullakin on alle 100 puhujaa. Alle 10 puhujan äidinkieliä on nelisenkymmentä.

Häviävätkö kansalliskielemme?

Suomen ja ennen kaikkea Suomessa puhuttavan ruotsin asemasta kannetaan huolta. Väistyvätkö kansalliskielemme käytöstä, englannin tieltä? Huhut kansalliskieltemme kuolemasta ovat ennenaikaisia, ainakin jos olemme valppaita. Maailman kielistä tiedetään, että kielen kato uhkaa ennen kaikkea vain puhuttuina esiintyviä pieniä kieliä, joiden yhteiskunnallinen asema on heikko ja joilta puuttuu dokumentaatio ja kirjallinen traditio. Kaupungistuminen ja yhteiskunnan modernisaatio hävittävät tällä hetkellä voimakkaimmin pieniä kieliä, sillä yhteiskunta kehittyy paljolti valtaa pitävien kielten ehdoilla.

Maan virallisen kielen asema perustuu yleensä sekä oikeudelliseen sääntelyyn että laaja-alaiseen käyttöön yhteiskunnassa. Virallisen kielen aseman vahvuutta ja elinvoimaisuutta voi tarkastella tiettyjen tunnusmerkkien valossa. Mitä useampi seuraavista viralliseen kieleen yhdistettävistä tunnusmerkeistä täyttyy, sitä vahvempi kielen asema on.

• Kielen olemassaolo turvataan perustuslaissa tai muussa painavassa säädöksessä.
• Kieltä käytetään julkishallinnossa sekä yhteiskunnan päätöksenteossa ja viestinnässä.
• Kieltä käytetään politiikassa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa.
• Kielelliset oikeudet kirjoitetaan säädöksiin ja niitä noudatetaan.
• Kieltä käytetään laaja-alaisesti median kielenä ja eri taidemuodoissa, mm. teatterissa ja kirjallisuudessa.
• Kieltä käytetään varhaiskasvatuksessa ja koulutuksessa, eritoten perusopetuksessa ja lukiotasoisissa opinnoissa, mutta myös yliopistossa.
• Keskeisiin yhteiskunnallisiin tehtäviin ja muihin ydintehtäviin on määritelty kielitaitovaatimus.
• Puheyhteisö asennoituu suopeasti kieleen ja pitää sen asemaa tärkeänä.
• Maassa asuville taataan vähintään sellainen kielitaito-opetus, että he kykenevät käyttämään kansalliskieltä asioidessaan viranomaisissa ja hakiessaan palveluja.

Suomen kieli selviää tarkastelusta verraten hyvin, ruotsi auttavasti. Toisaalta yleisiä vaaran merkkejäkin on. Esimerkiksi korkea-asteen koulutus on lipunut laajalti englanninkieliseksi virran mukana.

Monikielinen Suomi

Monikielisyys kuuluu vapaaseen yhteiskuntaan. Suomen kansalaisilla ja myös kaikilla muilla Suomessa olevilla on laajat perusoikeudet. Perustuslakimme kulmakiviä ovat yhdistymisvapaus, vapaa itsensä ilmaisemisen oikeus sekä oikeus kieleen ja kulttuuriin. Jokaisella Suomessa olevalla on oikeus puhua ja käyttää vapaasti mitä hyvänsä kieltä ja edistää sen käyttöä.

Maahanmuutto voimistuu ja vieraskielisten määrä kasvaa itsenäisyyden toisella vuosisadalla. Tämä aiheuttaa sen, että kielten asema ja kielelliset oikeudet vaativat jatkuvaa yhteiskunnallista keskustelua. Keskeistä on tarkastella yksilön, kieliryhmien ja julkisen vallan välisiä suhteita.

Julkisen vallan rooli tulee näkyviin ennen kaikkea oikeudellisen sääntelyn kautta. Virallisten kieltemme käyttöalasta säädetään perustuslaissa ja kielilaissa, ja myös vanhojen Suomen alueella puhuttujen kielten asemaa käsitellään säädöksissä. Kotimaisten kielten keskuksessa toimii viisi kielilautakuntaa, joissa on edustettuina suomi, ruotsi, romanikieli, viittomakielet ja saamen kielet.

Saamen kielillä ja viittomakielellä on erilliset kielilakinsa. Karjalan kieli ja romanikieli ovat mukana prosessissa, jossa seurataan alueellisia kieliä tai vähemmistökieliä koskevan eurooppalaisen peruskirjan täytäntöönpanoa Suomessa. Valtion sisällä on kaksi hallinnollisesti määriteltyä kielellistä erityisaluetta: saamelaisalue ja Ahvenenmaa. Ahvenanmaan kieli on ruotsi.

Kielitilanne elää koko ajan. Suomessa on satoja kieliä, joilla on äidinkielisiä puhujia, mutta joiden käytöstä ei ole sääntelyä eikä oikeastaan voikaan olla. Ratkaisevaa onkin, minkälaisilla kielipoliittisilla toimilla pieniä kieliä voisi auttaa, niin että kieli voisi säilyä elävänä, jos puheyhteisö niin tahtoo. Tämä koskee niin vanhoja elvytystä tarvitsevia kieliä kuin uusia kieliryhmiäkin. Kielikoulutukseen ja kansalaistoimintaan tarvitaan varoja. Keskeinen asia on riittävän digitaalisen tuen ja kieliteknologisten ratkaisujen turvaaminen pienille kielille. Tekniikka voi myös monipuolistaa viestinnän muotoja, joilla erikieliset puhujat voivat pitää yhteyttä.

Virallisten kielten opettamista maahanmuuttajille ei saa unohtaa. Muistettakoon esimerkiksi se, että kansalaisuutta hakevan on osattava kansalliskieltä tai Suomessa käytettävää viittomakieltä. Suomen kansalaisuuden saaminen edellyttää vähintään tyydyttävää suullista ja kirjallista suomen tai ruotsin kielen taitoa tai näiden sijasta tyydyttävää suomalaisen tai suomenruotsalaisen viittomakielen taitoa.

Kirjallisuutta

Hedman, Henry – Westerlund, Hanna 2017: Suomen romanikieli. Kenttäselvitys romanikielen asemasta, kielitaidosta ja kieliasenteista Suomessa. Suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitos. Helsinki: Helsingin yliopisto.

Karlsson, Fred 2017: Suomen kielet 1917–2017. Lingsoft Language Library 1/2017. Turku: Lingsoft Oy.

Sarhimaa, Anneli 2017: Vaietut ja vaiennetut. Karjalankieliset karjalaiset Suomessa. Tietolipas 256. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Tietoa Suomen kielistä. Verkko-osoite: https://www.kotus.fi/kielitieto/kielet(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun).

Tilastokeskuksen tilastotietokannat. Verkko-osoite: http://tilastokeskus.fi/tup/tilastotietokannat/index.html(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun).