Maassamme ilmestyi 1900-luvun jälkipuoliskolla 57 suomenkielistä vierassanakirjaa, ja 2000-luvulla suomenkielisten sivistyssanakirjojen julkaiseminen on jatkunut: teoksia on jo ilmestynyt yhteensä kymmenen. Näistä Erkki Lyytikäinen arvosteli Helsingin Sanomissa (21.10.2001) kaksi (alla olevan teosluettelon kohdat 1 ja 4) kirjoituksessaan Kaksi vankkaa vierassanojen aittaa. Arvostelija antaa teoksille ansaittua tunnustusta, mutta esittää samalla rakentavaa kritiikkiä. Hän myös toteaa sivistyssana-termin aikansa eläneeksi, vaikka se pitääkin sitkeästi pintansa myös uudella vuosisadalla julkaistujen teosten nimiöissä. Lyytikäinen katsoo teosten toimivan hyvin myös oikeinkirjoitusoppaina. Toteamus pitänee pääosin paikkansa, mutta antaa aiheen kiinnittää huomiota yhteen oikeinkirjoitukseen liittyvään yksityiskohtaan: suhuäänteiden (š, ž, tš) merkitsemisen horjuvuuteen. Ilmiön tarkastelun kohteeksi olen valinnut seuraavat neljä vuosina 2000–2002 julkaistua sivistyssanakirjaa:
1) Veli Valpola: Suuri sivistyssanakirja. Päätoimittaja Kalevi Koukkunen. Toimittaja Jukka Keränen. WSOY. 1. p. Juva 2000. 1284 s.
2) Sivistyssanakirja. Nykysuomen opas. Päätoimittaja Kalevi Koukkunen. Toimittajat Vuokko Hosia ja Jukka Keränen. WSOY. 1. p. Juva 2002. 930 s.
3) Gummeruksen suuri sivistyssanakirja. Timo Nurmi, Ilkka Rekiaro, Päivi Rekiaro ja Timo Sorjanen. Jyväskylä 2001. 629 s.
4) Kaarina Turtia: Sivistyssanat. Otava. Keuruu 2001. 1063 s.
Sanojen oikeinkirjoituksessa vuodesta 1945 tapahtuneiden muutosten seuraamiseksi olen käyttänyt vertailuaineistona seuraavia kahta teosta:
VS:1. Vierasperäiset sanat. Ääntämisen ja oikeinkirjoittamisen ohjeluettelo. Toim. M. Airila. SKS. Helsinki 1945. 173 s.
VS:2. Nykysuomen sivistyssanakirja. Vierasperäiset sanat. Toim. Nykysuomen laitos (Arvo Keinonen, Ritva Salonen, Silva Sola ja Jouko Vesikansa). SKS & WSOY. Porvoo 1973. 462 s.
Näistä edellinen on vierassanojen ääntämis- ja oikeinkirjoitusluettelo vailla sanojen merkitysten selitystä. Kumpaakin voi pitää oikeinkirjoitusta johdonmukaisesti normittavina ja monia rinnakkaismuotoja vieroksuvina ohjekirjoina.
Esimerkkiotoksessani on sata suhuäänteiden sananalkuista esiintymistapausta. Mukana on sanoja, joilla on kahdesta seitsemään rinnakkaismuotoa. Sanakirjojen rinnakkaisina esittämät muodot on erotettu toisistaan kaarella (~ ). Nuolimerkki ( < tai >) tarkoittaa viittausta suositeltava(mpa)an muotoon.
Tutkitusta sadan sanan aineistosta esittelen tilansäästösyistä vain runsaan kolmasosan, seuraavat 36 esimerkkiä.
| RYHMÄ I: 7 rinnakkaismuotoa (1 tapaus) sotiisi ~ sottise ~ Schottisch ~ > sottiisi (1), sottiisi ~ sotiisi (2), šotiisi > sottiisi (4); VS:1 schottisch ~ šottis, VS:2 schottisch ~ sotiisi |
| RYHMÄ II: 6 rinnakkaismuotoa (2 tapausta) simsetti ~ semisetti ~ simpsetti > chemisette (2); VS:1 sem(i)setti ~ šemisetti ~ chemisette, VS:2 simsetti ~ chemisettešarmantti ~ sarmantti (1, 2), šarmantti ~ šarmikas ~ charmikas > charmantti (4); VS:1 charmant, VS: charmantt |
| RYHMÄ III: 5 rinnakkaismuotoa (3 tapausta) seviotti < ~ cheviot(ti) ~ sheviotti ~ ševiotti (1), seviotti < ~ sheviotti ~ ševiotti (2), seviotti ~ ševiotti (4); VS:1 cheviot ~ ševiotti, VS:2 cheviot ~ seviotti |
| RYHMÄ IV: 4 rinnakkaismuotoa (12 tapausta, mm.) sabloni < sapluuna (1), sabloni < ~ sapluuna (2), sabloni < ~ sabluuna ~ sapluuna (3,4); VS:1 šabloni, VS:2 sabloni |
| RYHMÄ V: 3 rinnakkaismuotoa (21 tapausta; mm.) sampinjoni ~ > champignon (1,2), sampinjoni ~ šampinjoni (3), sampinjoni (4); VS:1 šampinjoni, VS:2 champignon ~ sampinjoni |
| RYHMÄ VI: 2 rinnakkaismuotoa (61 tapausta; mm.:) saali (2,3), saali ~ šaali (4); VS:1 saali ~ šaali, VS:2 saali |
Rinnakkaismuotoja entistä enemmän
2000-luvun teoksissa rinnakkaismuotojen määrä on lisääntynyt tuntuvasti varhaisempiin sanakirjoihin verrattuna. Kun Airilan ohjeluettelossa 67 sanasta 80 %:lla oli kaksi ja 17 %:lla kolme rinnakkaismuotoa ja Nykysuomen sivistyssanakirjassa 84 sanasta 71 %:lla kaksi ja 27 %:lla kolme rinnakkaismuotoa, on 2000-luvun kirjoissa 100 sanasta vain 5 %:lla kaksi, mutta jo 62 %:lla kolme ja 20 %:lla neljä rinnakkaismuotoa.
Sananalkuisen alkuperäisen š:n, ž:n ja affrikaatta tš:n merkinnän edustus koko aineistossa:
a) š:s (164); š (163); sh (68); ch (58); sch [Sch] (16); sc (3 )
b) ž: g (3)
c) tš: tš (26); ch (9); ts (8)
Se, että hajonta alkuperäisen soinnittoman suhu-s:n oikeinkirjoituksessa on näin suuri, saattaa oikeuttaa päättelemään, että ortografiasuosituksissamme tämä yksityiskohta on tulkinnanvarainen ja että valinnanvaraa vaihtoehtojen kesken pidetään ainakin hyväksyttävänä, jollei peräti suositeltavana. Suomen kielen perussanakirjaankin on omaksuttu ilman paremmuussuositusta rinnakkaisia kirjoitusmuotoja (tosin kunkin sanan kohdalla vain kaksi): esim. šakki (rinn. shakki); šamaani, samaani; sekki, šekki; shop = soppi; shortsit = sortsit.
Vierassanojen vakiokäyttäjä ei ehkä kiinnitä huomiota rinnakkaismuotojen suureen määrään. Satunnaiselle käyttäjälle sanojen monimuotoinen kirjoitustapa ja niiden löytyminen eri kohtiin aakkostettuina on hämäävää ja ”oikean” kirjoitustavan päätteleminen mahdotonta. Tutkimieni kuuden teoksen esipuheissa tai johdannoissa ei esiinny yksityiskohtaisia perusteluja oikeinkirjoitusratkaisuille. Uusimmissa lähteissä (3 ja 4) kyllä mainitaan pyrkimyksestä noudattaa Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen suosituksia. Lähteessä VS:2 Matti Sadeniemi esittää suppean katsauksen š- ja ž-äänteiden asemaan vuodesta 1907 alkaen. Hän toteaa sen kielessämme erikoiseksi ja niin harvinaiseksi, ”että se ei kunnolla jaksa puolustaa asemaansa kielen järjestelmässä”. Selkeä kannanotto s:n, š:n tai sh:n paremmuuteen jää siis tästäkin katsauksesta uupumaan.
On näin ollen vaikeata päätellä, minkälaisia normittavia suosituksia suhu-ässän merkinnästä voi antaa. Pyrin seuraavassa lähestymään kysymystä ensisijaisesti nykypäivän ongelmana ottaen huomioon erityisesti Euroopan pienten kielten aseman ja merkityksen.
Suhuäänteillä sijansa suomessakin?
Jossakin määrin epäselviksi ovat jääneet ne perustelut, joilla edelleenkin halutaan torjua lainanantajakielissä yleisesti esiintyvän š-äänteen hyväksyminen osaan vierassanoistamme. Kirjoitettuna ja oikein äännettynä tämä äänne ja kirjain havainnollistaa sanojen kieltenvälisen yhteenkuuluvuuden ja useimmiten alkuperänkin. Torjuntaa on perusteltu joskus š:n vierasperäisyydellä ja vaikealla äännettävyydellä. Kuitenkin nykysuomalainen oppii jo lapsena mm. hyssyttelyyn käytettävän puolipitkän tai pitkän š:n ääntämyksen sekä sen ja s:n merkityksen eron. Toisen kotimaisen kielen, ruotsin, äännerakenteeseen kuuluu erilaisin konsonattiyhtymin ilmaistava š, ja kaikkiin kouluissamme opetettaviin muihinkin eurooppalaisiin kieliin sisältyvänä tämä äänne opetetaan tuntemaan, ääntämään ja kirjoittamaan.
Kielenhuollossa on joskus puolustettu mm. oikeinkirjoituskysymyksissä periaatetta, jonka mukaan ”vakiintuneeseen ei tule kajota”. Niinpä esimerkiksi fasisti-sanaa ei enää vuosikymmeniin ole kirjoitettu eikä äännetty š:llisenä. Esimerkkiaineistossani on runsaasti vastaavanlaisia, joskin sananalkuisia, s-tapauksia, mutta š:llisiä muotoja silti lähes saman verran. Sovelletun valintaperusteen tapauskohtaista johdonmukaisuutta on kuitenkin vaikeata todeta. Jos hyväksytään edellä mainittu vakiintuneisuuden periaate, ohjenuorana voisi toimia kunkin käsitteen iän ja käyttöfrekvenssin määrittäminen ja vahvistaminen; vakiintuneisuuden voisivat määrittää kielenhuollon asiantuntijat. Silti ainakin harvoin ja suppeissa yhteyksissä käytettävät, mutta jatkuvasti lisääntyvät tieteen erikoisalojen vierassanat voisi jättää muutoksen š > s ulkopuolelle. Oman selkeän ryhmänsä muodostavat tietenkin kiistattomat homonymiatapaukset, jotka erotetaan merkintätavan avulla: sakki ~ šakki.
Myös uusien EU-kielten haaste
Merkittävä osa kieleemme ilmaantuneista uudehkoista vierassanoista on peräisin englannin kielestä tai ne on omaksuttu englannin välityksellä, jolloin niiden oikeinkirjoituskin on haluttu säilyttää lainanantaja- tai välittäjäkielen mukaisena eli tässä tapauksessa siis sh:llisena. – Sama ilmiö on tuttu myös ranskan, saksan ja italian kielestä peräisin olevien sitaattilainojen kirjoittamisessa lainanantajakielten mukaisina ch:lla, sch:lla ja sc:llä: chenille, schäfer, scirocco. Menettelyä voitaneen puolustaa sitaattilainojen osalta niiden kieltenvälisellä yhteenkuuluvuudella ja tunnistettavuudella.
Omaksumalla ortografiaamme nykyistä laajemmin suhuäänteiden suositellut omat kirjainmerkit š ja ž saavutettaisiin vierassanojen oikeinkirjoituksen yhdenmukaistamisen ohella myös muita etuja. Ensinnäkin nykyistä useampien eurooppalaisten kansalliskielten nimistön oikea kirjoitusasu mahdollistuisi. Seitsemän Euroopan valtion pääkielen, joista kuusi on nyt myös EU-kieliä, kirjaimistoon sisältyy ˇ-tarketta käyttäviä kirjainmerkkejä. Se esiintyy s:n ja z:n lisäksi myös ainakin kirjainten c, e, n ja r yhteydessä (č, ě, ň, ř). Monia tunnettuja slaavilaisia erisnimiä (Koštunica, Košice, Škoda) kirjoitetaan meillä edelleen ilman suhuässän tarketta, vaikka oikea kirjoitusmuoto on tarkistettavissa tietosanakirjoista tai kotimaisten kartastojen hakemistoista. Jotta näitä henkilön- ja paikannimiä pystyttäisiin kirjoittamaan yhtä korrektisti kuin esimerkiksi espanjan-, ranskan- ja tanskankielisten nimiä jo nyt, olisi hankittava lisäfontti, jossa ˇ (”hattu”) on käytettävissä myös itsenäisenä, eri peruskirjaimiin liitettävänä tarkkeena.
Toiseksi kyrillisen kirjaimiston johdonmukainen siirrekirjainnus yleistyisi. Venäjän kyrillisen kirjaimiston ш ja ж-kirjainten suositeltuina siirrekirjainnusmerkkeinä ovat meillä yli sadan vuoden ajan olleet š ja ž, ja sama koskee myös viiden muun Euroopan slaavilaisen kielen kyrilliikan translitterointia.
Koska kyseinen ortografiaongelma näin ollen koskee sekä vierasperäisten sanojen oikeinkirjoitusta että siirrekirjainnusta, oikeinkirjoituksen samanaikainen vakiinnuttaminen kummankin osalta olisi vihdoinkin paikallaan.
Mallia virosta?
Tässä lienee aiheellista palauttaa mieliin lähisukukielemme viron käytäntö. Kolmessa tutkimassani viron vierassanakirjassa1 ei – toisin kuin suomessa – korvata š:ää s:llä, ja konsonanttiyhtymä sh esiintyy vainenglanninkielisissä sitaattilainoissa sanan alussa. Muuten vierassanoissa suhu-s:n merkintänä on š. Kyrillisen kirjaimiston siirrekirjainnuksessa ш ja ж translitteroidaan virossa merkeillä š ja ž, siis aivan samoin kuin meilläkin suositetaan tehtävän. Ohjeet on julkaistu Kielikellon 2/2003 kirjoituksessa "Jevgeni vai Yevgeniy? – Kyrillisen kirjaimiston siirrekirjainnus suomessa" ja Suomen standardisoimisliiton standardissa SFS 4900.
Viron kielen johdonmukainen käytäntö voisi toimia myös oman ortografiamme mallina. Meillähän on kehitetty puhtaasti omalta kansalliselta pohjalta samansuuntaiset ratkaisut jo 1800-luvulla, vaikkakin niiden toteuttaminen käytännössä on jäänyt pahasti puolitiehen. Uusien EU-kielten asema ja niiden ortografia tulisi nyt ottaa huomioon ja suosittaa mm. š:n ja ž:n omaksumista nykyistä laajempaan käyttöön ainakin virallisissa ja asiakirjateksteissä sekä suomenkielisessä tutkimuskirjallisuudessa.
1 Võõrsõnade leksikon. Koost. R. Kleis & teis. Tallinn 1961; Võõrsõnastik. Peatoim. R. Mägi. Tallinn 1999; Võõrsõnade leksikon. E. Vääri & teis. Tallinn 2000.