Varsinkin menneinä aikoina on ollut tavallista, että uuden ilmiön löytäjä tai keksinnön tekijä on jättänyt jälkensä myös kieleen. Moni keksintö on saanut nimityksensä tutkijan tai keksijän sukunimestä, josta on tullut pienellä kirjoitettava, keksintöä kuvaava yleisnimi. Näin ovat syntyneet mm. sanat diesel (< Rudolf Diesel), röntgen (< Wilhelm Röntgen) ja celsius(aste) (< Anders Celsius). Louis Pasteur taas kehitti bakteereja tuhoavan lämpökäsittelyn eli pastöroinnin, ja Léon Charles Albert Calmettea saadaan kiittää tuberkuloosi- eli calmetterokotteesta, jonka ansiosta kansantautina aikanaan levinnyt keuhkotuberkuloosi on saatu Suomesta lähes häviämään.
Kuhnimista kuhneammeessa
Myös kansanlääkinnästä löytyy esimerkki erisnimen yleisnimistymisestä. Suomen kieleen, varsinkin kansankieleen, on jättänyt jäljen saksalainen Louis Kuhne, joka 1800-luvun puolivälissä kehitteli teorian sairauksien synnystä ja menetelmän niiden parantamiseksi. Kuhnen hoitomenetelmänä olivat kylmät istumakylvyt ja erilaiset haudekylvyt, joita otettiin suuressa, korkeaselkäisessä ammeessa, kuhneammeessa eli kuhnepunkassa.
Kuhnen hoitomenetelmä sai Suomessa suuren suosion, ja kuhnekylpyjä (ääntyy suomalaisittain ”kuhnekkylpyjä”) käytettiin yleisesti monen vaivan hoitoon. Kansan suussa menetelmän kehittäjän nimi alkoi elää omaa elämäänsä, ja siitä muodostui paitsi yhdyssanojen alkuosa kuhne- (taipuu kuhne : kuhneen kuten vene : veneen) myös teonsana kuhnia. Se syntyi luontevasti toisen kuhnia-verbin (mm. ’kuhnailla, vitkastella’) mallin mukaan. ”Kuhniminen teki hyvvää ko paikkoja särki” on sanottu Loimaalla, ja vanha teiskolainen kansanviisaus on: ”Kuhnikaa pojjaat, kyllä tukka kasvaa!” (ks. Suomen murteiden sanakirja, hakusanat kuhnia 1 ja kuhnia 2, linkki jutun lopussa).
Kuhnekylpy ja kuhniminen ovat esimerkkejä sanan synnystä kielenkäyttäjien oman ”etymologioinnin” kautta. Lainasana yhdistyy puhujan mielessä jo olemassa olevaan sanastoon muodoltaan ja osin merkitykseltäänkin, ja nämä erilähtöiset sanat tulkitaan yhteen kuuluviksi: onhan kuhneammeessa kuhniminen omanlaistaan hidasta oleilua ja viipyilyä, siis kuhnailua.
Tinnitystä korvissa
Lääketieteenkin sanastoon on saatu muutama kansanetymologiaan perustuva termi. Kivuliaan känsän eli liikavarpaan nimitys perustuu väärin tulkittuun ruotsin sanaan liktorn (lik ’ruumis’ + torn ’piikki’). Alkuosa lik- on tulkittu samaksi sanaksi kuin suomen liika: onhan tuollainen känsä vähän kuin ylimääräinen varvas.
Toinen kansanetymologia on korvien soimista merkitsevä substantiivi tinnitys, jonka taustalla on samamerkityksinen latinan sana tinnitus. Se puolestaan juontuu verbistä tinnire ’kilistä’. Tinnitus muistuttaa hahmoltaan kovasti suomen kielen sanaa, ja merkityksensäkin puolesta se vaikuttaa ääntä kuvailevalta sanalta. Niinpä tinnitus on voitu hahmottaa suomen sanaksi, ja se on varsinkin puhekielessä saanut rinnalleen paremmin suomeen sopivan asun tinnitys. Substantiivin lisäksi käytössä on myös verbi tinnittää. Tavallisesti sitä käytetään kuten soida-verbiä: sanotaan ”korvani tinnittävät” kuten ”korvani soivat”. Jonkin verran esiintyy myös ilmaisutapaa ”korvaani tinnittää”.
Lisää tietoa
Sanastokeskus ry(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Suomen murteiden sanakirja(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)