Adjektiiveja komparoitaessa on käytössä kolme vertailuastetta: positiivi (pieni), komparatiivi (pienempi) ja superlatiivi (pienin). Komparaatiossa syntyneitä johdoksia taivutetaan sijamuodoissa, kuten muitakin nomineja. Osa komparatiivi- ja superlatiivimuodoista on jopa täysin leksikaalistunut eli muuttunut itsenäisiksi sanoiksi. Vakiintuneimmat ovat myös erillisinä hakusanoina sanakirjoissa, esimerkiksi Suomen kielen perussanakirjassa: aiempi, lähempi, vanhempi; alin, enin, sisin.

Komparaation piiri

Paitsi adjektiiveja ja partisiippeja myös niistä johdettuja tekemisen tapaa ilmaisevia adverbeja komparoidaan, esimerkiksi hienosti, hienommin, hienoimmin; luovasti, luovemmin, luovimmin. Näistä superlatiivi herättää joskus kysymyksiä, koska sillä on olemassa kaksi erilaista adverbijohdinta, -in ja -ten. Joihinkin sanatyyppeihin voidaan liittää kumpi vain: parhaimmin ~ parhaiten (kuten eniten ja vähiten), helpoimmin ~ helpoiten, pahimmin ~ pahiten. Useimpiin sanatyyppeihin kuitenkin käy vain -in (hurjimmin, suloisimmin), joka kannattaa valita, jos on epävarma (esimerkiksi kauneimmin eikä ”kauneiten”).

Piirros: Irma Nissinen

Suomessa on mahdollista komparoida myös substantiiveja, etenkin sellaisia suuntaa ja paikkaa ilmaisevia sanoja kuin vaikkapa länsi ja ranta: lännempi, rannimpana. Toisaalta sanaluokkien rajat myös häilyvät, niin että sama sana voi olla sekä substantiivi että adjektiivi. Tällaisia ovat esimerkiksi kansallisuutta osoittavat sanat, kuten suomalainen, tai värien nimet (sekä varsinaiset, esim. vihreä, että substantiiveista värejä luonnehtimaan siirtyvät, esim. minttu). Substantiivia saatetaan käyttää adjektiivina (naatti, timantti) varsinkin slangissa. Tällaiset sanat osallistuvat myös komparaatioon (vielä timantimpi tapaus).

Verbien partisiippimuodoista monet vakiintuvat adjektiiveiksi (kattava, luova; oppinut; rakastettu, hillitty). Tällöin ne myös komparoituvat muiden adjektiivien tapaan (rakastetuin kaikista saduista; ks. kohtaa Partisiipit).

Poikkeuksellisia vertailumuotoja

Suomen vertailumuodot ovat melko säännönmukaisia, eikä poikkeuksia ole kovin paljon. Kuten joissain muissakin kielissä adjektiivi hyvä on erityistapaus; sen komparaatiomuodot parempi ja paras (~ parhain) perustuvat vanhaan, muuten kielestämme jo kadonneeseen para-adjektiiviin. Paras ei olekaan superlatiivi muodoltaan vaan ainoastaan merkitykseltään. Poikkeuksellinen komparaatio on myös adjektiivilla lyhyt, jolla on sekä säännönmukaiset vertailumuodot lyhyempi ja lyhyin (vrt, ohuempi, ohuin) että vanhaan lyhä-sanaan perustuvat komparaatiomuodot lyhempi ja lyhin. Sanalla pitkä taas on kaksi hyväksyttävää komparatiivimuotoa, sekä pitempi että pidempi, superlatiivi on pisin. Sanan paljo komparatiivimuodot ovat enempi ja enin (yleiskielestä on kadonnut perusmuoto enä, joka kuitenkin tunnetaan paikannimien osana). Tavallisemminhan niitä käytetään adverbeina: paljon, enemmän, eniten.

Muodollisesti oikein johdetut ”hyvempi” ja ”hyvin” ovat yleiskielen kannalta vääriä tai lastenkielisiä. Jotkut kielenkäyttäjät näkevät muodoissa merkityseroa esimerkiksi siksi, että parempi sydän kuulostaa lääketieteelliseltä ominaisuudelta, kun taas ”hyvempi sydän” kuvaisi henkistä ominaisuutta (Kielikello 2/1999: Hyvä, hyvempi, hyvin, ks. Lue myös). Myös ruoasta puhuttaessa olisi merkityseroa sillä, onko se ”hyvempää” (maku) vai parempaa (ravintoarvo). Ruotsissa on kehittynyt tällainen merkitysero. Suomessa tällaista erontekoa kielenkäytössä ei ole virallisesti tehty.

Seuraavassa tarkastellaan niitä komparaatiotapauksia, joiden käytössä saattaa tulla vaikeuksia. Äidinkielenpuhujalle ongelmattomia tapauksia ei käsitellä tässä.

Vertailuasteiden muodostus

Komparatiivin tunnus on mpi, (taivutettaessa mpa/mpä : mma /mmä). Superlatiivin tunnus on in (taivutettaessa impa/impä : imma/immä, monikossa impi : immi). Komparaatiomuotoja koskevista oikeinkirjoitusongelmista yleisin on se, tuleeko taivutusmuotoihin n vai m. Ääntämyksen mukainen m on oikein myös kirjoitettaessa, komparatiivissa aina: suurempaa (ei: ”suurenpaa”), suuremman; superlatiivin taivutusmuodoissa on m aina paitsi t:n edellä: suurimmat, suurimpien; suurinta.

Hienoin ja pyhin. Tunnuksia adjektiiveihin liitettäessä sanavartaloissa tapahtuu erilaisia äänteenmuutoksia ja -katoamisia. Kaksitavuisten adjektiivien loppuvokaalit o, ö, u ja y säilyvät sekä komparatiivissa että superlatiivissa (hieno, hienompi, hienoin; tyly, tylympi, tylyin). Sen sijaan loppuvokaalit a ja ä muuttuvat e:ksi komparatiivissa ja katoavat superlatiivin i:n edellä (arka, arempi, arin (ei: ”aroin”); sula, sulempi, sulin; pyhä, pyhempi, pyhin).

Vain laihin ja vankin, mutta joko saidin tai saidoin. Edellä mainittuihin sääntöihin on aikaisemmin hyväksytty yksi poikkeus, nimittäin kiva, jonka vertailumuodot voivat olla sekä kivempi, kivin, että kivampi, kivoin. Nykynäkemyksen mukaan myös joistakin harvinaisista tai (kivan tavoin) arkityylisistä adjektiiveista voidaan käyttää samaan tapaan rinnakkaisia muotoja. Esimerkiksi sanan saita superlatiivi voi olla paitsi saidin myös saidoin ja adjektiivin risa komparatiivi risampi ja superlatiivi risoin. Tavallisimmin kuitenkin sääntö pätee, eli komparoidaan esimerkiksi laiha, laihempi, laihin ja vankka, vankempi, vankin.

Suurempi, suurin; kiltimpi, kiltein. Kaksitavuisten, perusmuodossa i-loppuisten mutta taivutettaessa e:llisten (eli e-vartaloisten) adjektiivien e säilyy komparatiivissa mutta katoaa superlatiivissa: suuri, suurempi, suurin. Sen sijaan i:llisinä taipuvien eli ns. i-vartaloisten adjektiivien superlatiiviin tulee muodon hahmoa selkeyttävä e: kiltti, kiltimpi (ei ”kiltempi”), kiltein; siisti, siistimpi, siistein. Samalla lailla komparoituvat myös useampitavuiset i-loppuiset sanat (stabiili, stabiilimpi, stabiilein).

Alttein, kaunein, raittein ja tiivein. Sellaisten i-vartaloisten adjektiivityyppien kuin altis, raitis ja tiivis superlatiivi tuottaa joskus vaikeuksia. Muistisääntönä voi pitää, että se on samanlainen kuin tutumman, useammin käytettävän kaunis-adjektiivin superlatiivi – siis alttein, raittein, tiivein, kuten kaunein. Uudempi ns. slangijohdostyyppi, jota edustaa esimerkiksi sana liikkis (’liikuttava’), on e-vartaloinen. Se kuuluu toiseen, ks:llisenä ja kolmitavuisena taivutettavaan sanatyyppiin, johon sisältyviä adjektiiveja on vanhastaan vähän. Mallina on oikeastaan vain sana veres (vereksempi vereksin). Sen tavoin komparoidaan liikkis, liikkiksempi, liikkiksin; symppis (’sympaattinen’), symppiksempi, symppiksin.

Sanaa hapan voidaan sijamuodoissa taivuttaa joko a:llisena tai e:llisenä (happaman ~ happamen), samoin komparoitaessa: happamampi ~ happamempi; superlatiivi on happamin.

Kateempi ja södempi. Kaksitavuisissa e-loppuisissa sanoissa on myös kaksi eri taivutustyyppiä. Valtaosa kuuluu samaan vanhaan tyyppiin kuin tuore (tuoreen), jonka komparaatiomuodot ovat tuoreempi ja tuorein; huomaa astevaihtelu sanassa kade : kateempi, katein. Aivan uusissa puhekielen sanoissa on myös sellaisia, joissa e pysyy lyhyenä komparaatiossa, kuten sijataivutuksessakin: style (’tyylikäs’) : stylen : styleä – style, stylempi, stylein. Näissä ei liioin ole astevaihtelua: söde (’söpö’), södempi, södein.

Matalampi ja tanakin (tai tanakoin). Useampitavuisten adjektiivien komparaation erona kaksitavuisiin on varsinkin se, että niiden loppuvokaalit a ja ä säilyvät eivätkä siis muutu e:ksi. Esimerkiksi sanan matala komparatiivi ei ole ”matalempi” vaan matalampi.

Vanhastaan ohjeeksi on annettu myös, että kaikkien a- ja ä-loppuisten adjektiivien loppuvokaali katoaa superlatiivin i:n edeltä, joten samalla tavalla kuin sanasta matala tulee matalin, tulee kikkarasta kikkarin ja tanakasta tanakin.

Suomalaisten kielitaju ei kuitenkaan ole tässä aivan yksimielinen, vaan monen korva hyväksyy superlatiivimuodon tanakoin ellei jopa pidä sitä parempana. Suomen kielen lautakunta onkin todennut, että kka- ja kkä-loppuisten useampitavuisten adjektiivien superlatiiviksi voidaan säännönmukaisen muodon rinnalle hyväksyä myös o:llisia muotoja. Sen sijaan muut useampitavuiset a/ä-loppuiset adjektiivit olisi syytä komparoida säännönmukaisesti. Tämän mukaan esimerkiksi sanan tanakka superlatiivi voi olla paitsi tanakin myös tanakoin, mutta sanan höppänä superlatiivi vain höppänin. Puhekielessä rajat kuitenkin herkästi liukuvat.

Kotoisa, kotoisampi; kotoinen, kotoisempi. Useilla adjektiiveilla on suomen kielen monimuotoisuuden ansiosta samakantaisia läheisiä synonyymeja, joiden johtimet ja siksi myös taivutus ja komparaatio poikkeavat toisistaan. Niinpä esimerkiksi sanan kotoisa komparatiivi on kotoisampi, mutta sanan kotoinen komparatiivi kotoisempi. Kielessä sanoja käytellään ongelmitta rinnakkain, eikä vertailumuotoa tule edes miettineeksi, ellei sitten synny kiistaa siitä, kumpi tai mikä muodoista on oikein.

Joskus muotoja käytetään niin ristiin, että puhutaan erityisestä sekataivutuksesta eli sekaparadigmasta. Sellaista edustavat sanatyypit kuulakka ja kuulakas. Kuulakka komparoituu kuten vaikkapa tanakka, joten komparatiivi on kuulakampi ja superlatiivi kuulakin tai kuulakoin.

Kuulakas-sanan komparaation malliksi voidaan ottaa jokin samaan taivutustyyppiin kuuluva sana, vaikkapa tehokas, ja saadaan komparaatiomuodot kuulakkaampi ja kuulakkain. Näillä sanoilla on vieläpä kolmaskin synonyymi, kuulas, jonka komparaatiomuodot ovat kuulaampi ja kuulain. Ei siis ihme, jos kirjoittajalta ja opettajaltakin, saati sitten suomea vieraana kielenä opiskelevalta, menee joskus pää sekaisiin muotoa pohtiessaan. Vaikka kaikki mainitut muodot ovat oikeita, ja niitä voi usein käyttää rinnakkain ja ristiinkin, on ehkä hyvä selvittää itselleen, mistä tämä kirjavuus johtuu.

Adjektiivi adjektiivissa

Suomessa on runsaasti inen-loppuisia yhdyssana-adjektiiveja, joiden alku- eli määriteosa jo on adjektiivi: kirkasvetinen, kirkasotsainen. Mikäli sanan merkitys on konkreettinen, komparatiivimuoto voidaan johtaa yhtä hyvin joko määriteosasta (kirkkaampivetinen) tai loppu- eli perusosasta (kirkasvetisempi) – molempia osia ei komparoida, eli muoto ”kirkkaampivetisempi” on väärin. Jos sanan merkitys on eriytynyt (kuvallistunut, abstrakti), komparoidaan vain perusosaa (kirkasotsaisempi). Raja saattaa tietysti häilyä, ja sanalla voi olla sekä konkreettinen että kuvallinen merkitys, esimerkiksi suurisuinen tarkoittaa paitsi sitä, jolla on suuri suu, myös sitä, jolla on suuret puheet. Niinpä pullo voi olla myös suurempisuinen mutta kerskaileva ihminen vain suurisuisempi.

Myös inen-loppuisen yhdyssanan määriteosana olevat pronomini moni komparoituu: monitavuinen, useampitavuinen; ei kuitenkaan, jos sanalla on kuvallinen merkitys: monimielinen, monimielisempi; monipolvinen, monipolvisempi.

Näiden sanojen (joiden alkuosana siis on nominatiivimuotoinen adjektiivi) superlatiivi voidaan muodostaa vain perusosasta: kirkasvetisin, suurisuisin. Sen sijaan sellaiset genetiivialkuiset adjektiivit kuin kirkkaanvärinen komparoituvat joko määrite- tai perusosaltaan paitsi komparatiivissa myös superlatiivissa: kirkkaimmanvärinen ~ kirkkaanvärisin. Monien kielitajussa alkuosan komparoiminen on luontevampaa, mikä selittyy sillä, että yhdyssana on hyvin lähellä sanaliittoa, ja erikseen kirjoitettaessa komparoitaisiin tietenkin määritettä (kirkkaimman värinen).

Partisiipit

Partisiipit ovat verbien nominaalimuotoja, joita taivutetaan samalla tavalla kuin nomineja. Merkitykseltään ne ovat lähellä adjektiiveja, ja monet partisiipit ovat adjektiivistuneet kokonaan, niin ettei niiden verbilähtöisyyttä yleensä tule ajatelleeksi (jännittävä, väsynyt, hillitty). Partisiipista voi joskus kehittyä myös substantiivi, esimerkiksi etsivä.

Aikaisemmissa ohjeissa on neuvottu kiertämään partisiippien komparaatio siten, että niiden yhteydessä käytettäisiin vertailussa täydentäviä sanoja, esimerkiksi enemmän aikaansaava. Mitä verbimäisemmässä ja vähemmän adjektiivimaisessa asemassa partisiippimuodot ovat, sitä luontevampaa näin onkin tehdä: helpommin nähtävä, pahimmin vastaan hangoitteleva. Varsinainenkin komparaatio on kuitenkin aivan tavallista, kun kyseessä on adjektiivistunut partisiippi. Esimerkiksi luovempi on täysin syrjäyttänyt aiemmin suositetun ilmauksen enemmän luova. Kahden ihmisen katseista toinen voi olla palavampi (adjektiivinen, erikoistunut merkitys), mutta verrattaessa kahta nuotiota toinen voi olla vaikkapa sähäkämmin palava (konkreettinen, sananmukainen merkitys).

Luovempi ja sydämeenkäyvempi, mutta kutkuttavampi. Partisiippeja komparoidaan samoin kuin vastaavanrakenteisia adjektiiveja. Niinpä kaksitavuisten loppuvokaali muuttuu e:ksi (luova, luovempi), useampitavuisten säilyy a:na tai ä:nä (kutkuttava, kutkuttavampi). Yhdyssanoissa vokaali joskus horjuu; korva ei esimerkiksi aina sano, onko vaikkapa sydämeenkäyvempi parempi kuin ”sydämeenkäyvämpi”. Tällöinkin on oikein muuttaa loppuvokaali e:ksi: aikaansaavempi, sydämeenkäyvempi, mutta vastaanottavampi. Sanoissa hyvänsuopa ja pahansuopa vaikuttaa myös astevaihtelu: hyvänsuovempi, hyvänsuovin; pahansuovempi, pahansuovin.

On myös joitakin adjektiivin tapaan käytettäviä infinitiivimuotoja, niin sanottuja agenttipartisiippeja, joihin tarvittaessa (siis varsin harvoin) sovelletaan samoja sääntöjä: löylynlyömä, löylynlyömempi, löylynlyömin; pakkasenpurema, pakkasenpuremampi, pakkasenpuremin.

Mitä arvokkain vanhempi herra

Komparatiivimuotojen käytössä syntyy joskus sekaannuksia sanan mitä yhteydessä. Ilmaus mitä – sitä edellyttää komparatiivia: mitä suurempi, sitä parempi. Mutta jos kyseessä on niin sanottu absoluuttinen superlatiivi, jolla ilmaistaan ominaisuuden erittäin suurta määrää, komparatiivi ei käy. Sanotaan siis vaikkapa mitä omituisimpia (ei: ”mitä omituisempia” tarinoita; mitä suurin ja mitä parasta. Sama pätee adverbien yhteydessä: mitä parhaiten.

Komparaatiomuotoja käytettäessä pitäisi ilmetä, mihin kyseenä olevaa ominaisuutta verrataan. Komparatiivissa vertailukohta osoitetaan usein sanan kuin avulla (nuorempi kuin Pekka) mutta myös vertailukohteena olevan sanan partitiivimuodolla: pekkaa pahempi. Partitiivia käytettäessä on hyvä olla tarkka, että ilmaisee vertailukohdan oikein. (Näistä kirjoittaa tarkemmin Paavo Pulkkinen Kielikellossa 2/2000: Tiivistä mutta sumeaa vertailua, ks. Lue myös.) Vertailuun käytetään myös vahvistuspartikkeleita, esim aina parempaa, entistä enemmän, yhä useampi.

Sellaiset ruotsinvoittoiset ilmaukset kuin ”suurempi summa rahaa” ovat nykyään aika harvinaisia, kun kyseessä on suurehko tai melko suuri tai yksinkertaisesti suuri summa rahaa. Joissain hieman epävirallisissa yhteyksissä yksinäinen komparatiivi kuitenkin elää sitkeästi. Varsinkin ystävänhakupalstoilla tapaa edelleen ”vanhempia” ja ”varttuneempia herroja”. Syynä voi olla se, että komparatiivi kuulostaa pehmeämmältä kuin sana vanhahko, vanhasta puhumattakaan. Vai onko kyseessä vain tekstilajiin kuuluva perinne? Joka tapauksessa asia tulee kai ymmärretyksi näinkin.

Komparatiivi on vakiintunut joihinkin ammattinimikkeisiin (nuorempi lehtori, vanhempi suunnittelija). Vertailukohtaa ei tarvita, kun kyseessä ovat itsenäisiksi sanoiksi kiteytyneet komparaatiomuodot (esim. aiempi). Komparatiivi esiintyy vertailukohdatta myös sellaisissa fraaseissa kuin ei ihmeempää, ei kummempaa (vastauksena kysymykseen ”Mitä kuuluu?”). Komparatiivi on usein mahdollinen erilaisissa elliptisissä ilmauksissa, joissa vertailukohtaa ei sanallisesti osoiteta, mutta sellainen kuitenkin on selvästi olemassa: isommille lapsille omaa ohjelmaa [pienistä on ollut puhetta jo aiemmin]; pitemmälle [kuin Eurooppaan] matkustavat tarvitsevat yleensä rokotuksia. Vain superlatiivia käytetään sellaisissa ilmauksissa, joissa vertailukohdetta ei ole: viisaimmatkin erehtyvät.

Vertailun rajoituksia ja mahdollisuuksia

Adjektiiveista eräät ovat taipumattomia (aimo), eikä niistä myöskään käytetä vertailumuotoja. Lisäksi adjektiiveissa on joitain ryhmiä, jotka eivät komparoidu, esimerkiksi hko-loppuiset (suurehko). Komparoitumattomia ovat myös niin sanotut bahuvriihit (pellavapää, sinisilmä) sekä harvinaiset läntä- ja niekka-loppuiset (vähäläntä; viiksiniekka), samoin esimerkiksi possessiiviset adjektiivit (huivipäinen, kannellinen). Ainoutta osoittavat sanat, esimerkiksi pelkkä, eivät komparoidu, eivät myöskään pronomineista johdetut (sellainen) eivätkä lukusanan sisältävät adjektiivit (kaksinkertainen, viisivuotias).Viimeksi mainituissa on kuitenkin sellaisia, joilla on erikoistunut merkitys (yksinkertainen, kaksimielinen) ja joita siksi käytetään vertailuasteissakin (yksinkertaisempi laskutoimitus, kaksimielisin vitsi).

Viimeisin = toistaiseksi viimeinen. Jonkin ominaisuuden ääripäätä jo sinänsä kuvaavat adjektiivit eivät yleensä komparoidu. Näitä ovat vaikkapa ilmainen ja valmis. Sellaiset sanat kuin laitimmainen, reunimmainen, taimmainen ~ taaimmainen sisältävät jo superlatiivin, eikä niitä tarvitsisi komparoida; siitä huolimatta asiaa ikään kuin varmistetaan ja vahvistetaan komparoimalla niitäkin: äärimmäisintä varovaisuutta noudattaen (riittäisi äärimmäistä varovaisuutta).

Jo itsessään äärimmäisyyttä osoittavan sanan viimeinen superlatiivi viimeisin on kielenhuoltajien ja äidinkielenopettajien ohjeista huolimatta sitkeästi elänyt kielessä, mikä on kertonut sen tarpeellisuudesta ilmaisukeinona. Sanaa ei ole hahmotettu superlatiiviksi, ja se tarkoittaa eri asiaa kuin viimeinen. Tämän on todennut myös suomen kielen lautakunta, jonka mukaan sanalle viimeisin on kehittynyt itsenäinen merkitys ’toistaiseksi viimeinen’, eikä sen käyttöä enää pidetä virheenä (Kielikello 4/1999: Viimeisin, ks. Lue myös).

Joissakin ohjeissa sanotaan myös puuttumista osoittavien ton-, tön-johdosten eli karitiiviadjektiivien olevan komparoitumattomia. Joskus näin onkin (hapeton, yläosaton), mutta on myös suuri joukko karitiiviadjektiiveja, joilla kuvataan suhteellista eli verrattavissa olevaa ominaisuutta (huoleton, onneton). Vaikka toinen olisi kuinka peloton, toinen voi olla vielä pelottomampi. Kuten aina, jos sanalla on kuvallista käyttöä, vertailu käy mahdolliseksi (selkärangattomampi luonne). Tämä pätee muihinkin äärimmäisyyttä osoittaviin adjektiiveihin. Jopa niinkin lopullista tilaa kuin kuolemaa voidaan käyttää kuvallisesti: kuollein pikkukaupunki, mitä kuvitella saattaa.

Juuri kuvallinen käyttö antaa loputtomiin mahdollisuuksia ajateltavissa oleville tavoille komparoida sanoja. Kielellä ei vain välitetä tietoa, vaan leikitään, liioitellaan, houkutellaan ja herätetään huomiota. Kaunokirjallisuuden tai vaikka mainosten maailmassa esiintyy odotuksenvastaisia muotoja. Tavallista kielenkäyttöä laajemmin komparoidaan vaikkapa substantiiveja: esimerkiksi eräässä iskelmässä ei ruusu voi ruusummaksi tulla.

1960-luvulla pysäytti iskulause ”Kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”. Se on lainaa englannista (alun perin George Orwellin klassikkoteoksesta Animal Farm, Eläinten vallankumous). Lause herätti huomiota, koska tasa-arvoinen on sana, jonka yleensä oletetaan jäävän komparaation ulkopuolelle. Lentävä lause kotiutui suomeenkin, ja sitä varioitiin monin tavoin. Omalta pieneltä osaltaan se kertoo siitä, etteivät kielestä toiseen lainaudu vain sanat vaan myös niiden käyttötavat.