Ennen sotia Suomeen kuului kuusi kieleltään karjalaista pitäjää Laatokan Karjalassa: Salmi, Ilomantsi, Korpiselkä, Suojärvi, Suistamo ja Impilahti. Näistä pitäjistä Salmissa puhuttiin aunuksenkarjalaa, muiden kielimuoto oli eteläkarjala. Tarkkaan ei tiedetä, kuinka moni Suomessa nykyisin puhuu tai ymmärtää karjalaa, arviot vaihtelevat 4 000:n ja 12 000:n välillä.
Raija Pyölin laatima Livvinkarjalan kielioppi käsittelee aunuksenkarjalaa. Livvi on aunuksenkarjalaisten itse kielestään käyttämä nimitys. Suomen kielessä on yleensä käytetty termiä aunuksenkarjala, sillä livvi on helppo sekoittaa liiviin, joka on Latviassa puhuttu suomen sukukieli. Aunuksenkarjalaisten valtaosa elää Venäjällä Karjalan tasavallassa, Aunuksen kannaksella Petroskoin ja Aunuksenkaupungin vaiheilla.
Venäjällä on luotu oma kirjakieli kolmelle karjalaiskielelle, vienalle, aunuksenkarjalalle ja eteläkarjalaa edustavalle tverinkarjalalle, jota puhutaan Tverissä lähellä Moskovaa. Suomessa on viime aikoina alettu elvyttää aunuksenkarjalaa 70-vuotisesta unesta, jota kieli on uinunut pelkästään kotien käytössä. Vuonna 2012 Suomessa ilmestyi peräti kolme karjalankielistä teosta. Pyölin kielioppi on yksi osa tätä kielen elvytystä.
Livvinkarjalan kielioppi perustuu, kuten tekijä alkusanoissaan toteaa, Ljudmila Markianovan aunuksenkarjalaksi kirjoitettuun karjalan kielioppiin, joka on tarkoitettu Venäjän Karjalan koulujen käyttöön. Livvinkarjalan kielioppi on kirjoitettu suomeksi, vain esimerkit ovat karjalaa. Tämä on ymmärrettävää, onhan lukijakunta joko täysin suomenkielistä tai suomea pääasiallisena sivistyskielenään käyttävää. Myös kielioppitermistö noudattelee suomalaista käytäntöä.
Suomen kielen suuri osuus selittää sen, että Raija Pyölin kieliopissa on usein historiallinen näkökulma. Se ei oikeastaan kuulu nykykielen kuvailevaan kielioppiin, mutta tämä valinta on ymmärrettävä siltä kannalta, että opiskelijoiden pääkieli epäilemättä on suomi. Niinpä aunuksenkarjalan ehkä leimallisin äänteenmuutos, sananloppuisen a:n muuttuminen u:ksi (ja ä:n vastaavasti y:ksi) tietyntyyppisten sanojen yksikön nominatiivissa, selitetään nimenomaan muutokseksi, esim. paikku ’paikka’, leugu ’leuka’, leibü ’leipä’. Aunuksenkarjalaa äidinkielenään puhuvalle tämä ilmiö on itsestäänselvyys, joka ehkä lueteltaisiin muiden äännevaihteluiden joukossa. Näin tehdään sekä suomen että karjalan kieliopeissa, kun käsiteltävänä on tuohon aunuksenkarjalan vaihteluun rinnastuva vaihtelu vaikkapa i:n ja e:n välillä kivi : kiven -tyyppisissä sanoissa.
Kirjassa on paljon hyvin valittuja esimerkkilauseita, joita lukemalla oppii huomaamattaan yhtä ja toista aunuksenkarjalan sanastosta ja rakenteesta. Suomenkieliselle lukijalle lauseet aukeavat aika pitkälle, mutta sitten kuitenkin joutuu miettimään ja ponnistelemaan: Lapsien sovat ollah puhtahat ’lasten vaatteet ovat puhtaat’; Pidänöü kaččuo mitahto filmu ’pitänee katsoa jokin elokuva’.
Suomenkieliselle on myös mielenkiintoinen tieto, että omistusliitteitä käytetään aunuksenkarjalassa vain yksikössä ja siinäkin vain sukulaissanojen ja itse-pronominin yhteydessä. Monikossa käytetään pelkästään persoonapronominien genetiivimuotoja: Teijän poijal kai on hüvin ’pojallanne on kaikki hyvin’. Tällaiseen omistusliitteitä hylkivään suuntaanhan suomenkin puhekielen muodot ovat kulkemassa.
Pyöli, Raija: Livvinkarjalan kielioppi. Karjalan Kielen Seura 2011.