Suomen kieltä on kuultu EU-rakennusten käytävillä ja kokoushuoneissa jo reilu neljännesvuosisata eli vuodesta 1995, kun Suomesta tuli Euroopan unionin virallinen jäsen. Samalla suomen kielestä tuli yksi EU:n virallisista kielistä. Vaikka tätä merkkipaalua ei päästy juhlistamaan korona-aikojen keskellä, on saavutus melkoinen. Alkuvuosien uhkakuvista on tultu tilanteeseen, jossa suomi on yhtenä osana unionin monikielisyysjärjestelmää ponnistamassa kohti entistä moniäänisempää Eurooppaa.
Suomi on hyvä esimerkki pienestä maasta, jossa vuosikymmeniä jatkunut työ kielen ja erityisesti virkakielen kehittämiseksi voi inspiroida muitakin. Selkeän virkakielen edistäminen Suomessa on näkynyt myös keskustelussa eurokielestä ja sen suunnasta, ja on peräänkuulutettu myös eurosuomen selkeyttä. Vuosien saatossa keskustelu on laajentunut kielen ymmärrettävyyteen eli siihen, miten kieli saavuttaa lukijansa ja kuulijansa. Tässä suomen kielellä ja kielentutkimuksella on paljon annettavaa.
Liitosta unioniin
Kun Suomen liittymistä Euroopan unioniin valmisteltiin 1990-luvulla, nähtiin useita suomen kieleen kohdistuvia uhkia. Olihan suomi ensimmäinen suomalais-ugrilainen kieli muutoin indoeurooppalaisessa kieliyhteisössä. Yksi uhkakuva oli suomen jääminen muiden, usein suurempien kielten jalkoihin ja siten vieraskielisten termien ja rakenteiden kulkeutuminen suomen kieleen. Pulaa oli myös resursseista, tässä tapauksessa ranskaa taitavista valmistelijoista ja kääntäjistä, sillä vielä 1990-luvun alussa ranska oli EU-tekstien pääasiallinen laadintakieli (ks. esim. Vihonen 1995, Koskinen 2006).
Suomen liittyminen EU:hun sijoittui myös kiinnostavaan vaiheeseen eurooppalaisen yhteistyön historiassa. Vuonna 1993 aukenivat sisämarkkinat ja ratifioitiin Maastrichtin sopimus, joka synnytti uuden käsitteen, Euroopan unionin (aiemmin Euroopan yhteisöt). Samalla yhteistyön osa-alueet laajentuivat muun muassa taloudelliseen ja oikeudelliseen yhteistyöhön. Kaikissa yhteisön virallisissa kielissä tarvittiin monia uusia termejä.
Keskeisestä unionin käsitteestä käytiin Suomessa liittymisvaiheessa keskustelua pitkään: pitäisikö suomeksi puhua Euroopan unionista, jolla on vastine monessa muussa eurooppalaisessa kielessä, vai kotoisammin Euroopan liitosta? Aktiivisen kielenhuollon ja termityön lisäksi tiedotusvälineillä on kautta aikain ollut tärkeä rooli uusien termien tuomisessa kielenkäyttöön, ja niin oli myös tässä tapauksessa. Osa tiedotusvälineistä käytti termiä Euroopan liitto, ja osa puhui Euroopan unionista.
Kuten termien vakiintumisessa useimmiten tapahtuu, ajan myötä jokin vaihtoehdoista saa enemmän jalansijaa ja toinen taas jää taka-alalle. Näin kävi myös Euroopan liitolle, joka vähitellen terminä haudattiin. Pääsipä termitaisto myös Helsingin Sanomien uutisen aiheeksi, kun lehti tammikuussa 1994 totesi siirtyvänsä käyttämään unionia liiton sijaan.
Yhdenvertaisia mutta erilaisia kieliä
Koska suomen kieli oli ensimmäinen ei-indoeurooppalainen kieli Euroopan unionissa, oli Suomi tienraivaaja muun muassa termi- ja tekstipankkiasioissa. Esimerkiksi myöhemmin liittynyt Viro on voinut toivottavasti hyötyä tästä työstä. EU:n lainsäädäntö on jo itsessään kokonaisuus, jossa viittaukset aiempaan säädäntöön ja termeihin ovat arkipäivää. Niinpä suomalaiset kääntäjät saattoivat liittymisvalmistelujen keskellä kaiholla seurata, miten unionisäädäntö siirtyi ruotsin kieleen tanskankielisten käännösten toimiessa merkittävänä vertailukohtana ja tukena. Ruotsalaisethan olivat päättäneet hakea unionin jäseneksi samoihin aikoihin kuin Suomi, ja toimipa Ruotsi myös Suomen mallina hakuaikatauluja laadittaessa.
Suomen kielelle vastaavaa käännösmallia ei ollut, ja termit ja säädösrakenteet luotiin monesti miltei tyhjästä. Kielenhuolto ja -huoltajat olivat käännöstyössä merkittävänä tukena, samoin kansainvälisten säädösten käännökset, joita muun muassa ulkoministeriön kansainvälisellä osastolla oli jonkin verran tehty. Unionilainsäädännön käännöstyön mittakaava oli kuitenkin valtava, ja joitain aluksi tehtyjä ratkaisuja jouduttiin myöhemmin viilaamaan. Yksi esimerkki tästä ovat säädösten välimerkit, jotka eivät sellaisenaan vastanneet suomen kielen käytäntöjä.
Tällainen aikaisempiin valintoihin palaaminen ja niiden arvioiminen uudelleen kertoo jotain olennaista kielenhuollon luonteesta: kertaluonteinen asiantuntijatyö ei riitä maailmassa, jossa kieli kehittyy ja muuttuu jatkuvasti. Kotimaisten kielten keskuksessa vuodesta 1998 lähtien työskennellyt EU-kielenhuoltaja onkin ollut neljännesvuosisadan ajan tällainen kiintopiste, jota toimiva viranomaisviestintä kaipaa (EU-kielenhuoltajan työstä enemmän Erkka Vuorisen ja Kaija Rinnan kirjoituksessa). Pienelle kielelle on välttämätöntä kielen tärkeydestä muistuttaminen ja sen vaaliminen, koska markkinavoimiin ei voi tukeutua.
Kertaluonteinen asiantuntijatyö ei riitä maailmassa, jossa kieli kehittyy ja muuttuu jatkuvasti.
Termien lisäksi EU-suomen alkuvuosikymmeninä keskusteltiin usein EU-lakitekstien ”kiemuraisesta” rakenteesta, joka tuntui suomen kielelle vieraalta. Kompromisseja jouduttiin tekemään, kun näitä monesti ranskan kielestä periytyviä rakenteita käännettiin liittymisvaiheessa suomeen (mm. Piehl 2006). Monelle ensikosketus EU-tekstien maailmaan tuli juuri säädösrakenteiden kautta, ja kääntämisellä ja kääntäjillä oli näin ollen suuri rooli uuden kielimuodon synnyttämisessä.
Vaikka omasta kielikunnasta ei käännösmalleja EU:ssa löytynytkään, löytyi kuitenkin hyviä esimerkkejä käännöstyön organisoinnista. EU:ssa on panostettu muun muassa termityöhön aivan alusta eli 1950-luvulta lähtien, jolloin Euroopan yhteisöt perustettiin. Ensimmäisellä näistä yhteisöistä – Euroopan hiili- ja teräsyhteisöllä – oli vuodesta 1952 lähtien myös ensimmäinen monikielinen käännöspalvelu, johon kuuluivat olennaisena osana terminologit.
Termityön tärkeydestä ovat todisteena monet vuosikymmenien aikana laaditut sanastot, jotka on tätä nykyä sisällytetty monikieliseen termipankki IATEen. Myös käännösmuistien laajamittainen käyttö 2000-luvun alusta lähtien on yhdenmukaistanut ja nopeuttanut EU-tekstien kääntämistä niin suomeen kuin muihinkin EU-kieliin.
Oma kieli, oma EU
Mahdollisuus käyttää omaa äidinkieltään EU-yhteyksissä on paljon muutakin kuin maininta virallisissa sopimuksissa tai lainsäädännön käännökset. Virallisen kielen asema Euroopan unionin monikielisessä järjestelmässä tarkoittaa myös sitä, että omaa äidinkieltä voi käyttää asioitaessa EU:n kanssa tai vaikkapa tulkattuna monikielisissä kokouksissa. Myös EU:n tiedotusmateriaali on saatavilla eri kielillä esimerkiksi unionin verkkosivuilla. Vaikka itsestä saattaisi tuntua, että tekstejä voi lukea myös muulla kuin äidinkielellä, vaikkapa englanniksi, moni muu voi ajatella toisin. Vieraalla kielellä luetun tekstin ymmärtäminen voi olla heikkoa, tai teksti ei välttämättä saavuta kohdettaan lainkaan.
Euroopan unionissa tutkittiin vuonna 2014 käyttäjäkyselyssä ihmisten toiveita verkkotekstien kielestä. Tällöin yhdeksän kymmenestä ilmoitti lukevansa tekstit verkossa mieluiten omalla kielellään (European Commission 2014). Eikä kyse ole varmastikaan pelkästä mukavuudesta tai helppoudesta – vaikka toki mukavuusalueesta äidinkielen käyttämisessä usein onkin kyse – sillä omalla kielellä toimiminen tuo mukanaan varmuutta ja selkeyttä. Se, että jokin on ilmaistu lukijan äidinkielellä, ei tietenkään itsessään takaa viestin selkeyttä, vaan kielen ymmärrettävyys edellyttää jatkuvaa laadunvalvontaa ja kehitystä, niin kuin mikä tahansa huippuunsa säädetty järjestelmä.
Suomen kielen parissa on tutkittu ja edistetty kielen ymmärrettävyyttä jo vuosikymmeniä, kauan ennen EU-kielen tuloa osaksi kieliympäristöämme unionijäsenyyden myötä. Työn tuloksista on myös EU-suomi päässyt hyötymään esimerkiksi Kotuksessa toimivan EU-kielenhuoltajan avustuksella. Alkutekstien laadun tärkeydestä muistutetaan muun muassa opaskirjassa Käännetäänkö tekstisi, tulkataanko puheenvuorosi (Piehl & Vihonen 1999). Siinäkin korostetaan kielenhuollon tärkeyttä monikielisessä viestinnässä, sillä ilman selkeää alkutekstiä ei voi olla selkeää käännöstä.
Käännökset ovat kaikkiaan tärkeä osa kieliympäristöämme. Vuosina 2006 ja 2007 toteutetun lukupäiväkirjatutkimuksen mukaan käännöstekstien osuus kaikesta päivittäin luetusta oli tutkimukseen osallistuneilla peräti 40 prosenttia (Mäkisalo 2006, Vihonen & Salmi 2007). Käännösten kautta suomen kieleen virtaa uusia sanoja ja vaikutteita. Ei siis ole mitenkään merkityksetöntä, miten käännöstekstejä huolletaan ja kehitetään, niin EU:ssa kuin Suomessakin.
EU-kieli muuttuu myös tulevaisuudessa
Sekä kääntäjillä että virkakielen huoltajilla on tärkeä rooli selkeän EU-kielen tuottamisessa. Viime vuosina vaatimukset entistä selkeämmästä virkakielestä ovat lisääntyneet kaikkialla, onhan kielen laatu ensisijaisen tärkeää maailmassa, jossa viranomaistieto hankitaan useimmiten lukemalla. EU on myös laatinut direktiivin, jossa säädetään tuotteiden ja palvelujen esteettömyysvaatimuksista. Sen yhtenä vaatimuksena on tietojen esittäminen ”ymmärrettävässä muodossa”. Suomessa monet viranomaiset, kuten Kela, ovatkin jo kehittäneet viestintäänsä ymmärrettävämmäksi.
Yksi tärkeimmistä keinoista luoda ymmärrettävä monikielinen teksti on varmistaa, että jo alkuteksti on ymmärrettävä. Tähän tavoitteeseen päästään kielenhuollon ja käännösammattilaisten systemaattisella yhteistyöllä. Kieli muuttuu ja huollettavaa riittää, joten toivottavasti tuloksekas yhteistyö jatkuu myös tulevaisuudessa. Virallisen kielen asema EU:ssa ei yksinään takaa kielen elinvoimaisuutta, vaan tarvitaan myös aktiivista kielenkäyttöä ja -huoltoa tänään ja tulevaisuudessa.
Tässä artikkelissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajan omia eivätkä välttämättä edusta Euroopan komission virallista kantaa.
Katso myös
Vuorinen, Erkka – Rinta, Kaija 2022: Neljännesvuosisata EU-kielenhuoltoa. – Kielikello 4/2022. https://www.kielikello.fi/-/neljännesvuosisata-eu-kielenhuoltoa(avautuu uuteen ikkunaan)
Lähteet
Commission européenne 2009: La traduction à la Commission. 1958–2010.
Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EU) 2019/882 tuotteiden ja palvelujen esteettömyysvaatimuksista. http://data.europa.eu/eli/dir/2019/882/oj(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Eurooppa-tiedotus 2022: Perustietoa EU:sta. Historia. https://eurooppatiedotus.fi/perustietoa-eusta/historia/(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
European Commission 2014: User language preferences online. Flash Eurobarometer 313.
IATE-termipankki. https://iate.europa.eu/home(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Karvonen, Pirjo 1997: Suomi eurooppalaisessa kieliyhteisössä. Helsinki: opetusministeriö.
Koskinen, Kaisa 2006: Kymmenen vuotta eikä suotta? Suomenkielinen käännöstoiminta Euroopan komissiossa. – Aino Piehl & Inkaliisa Vihonen (toim.), Vuosikymmen EU-suomea. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus.
Kukkonen, Pekka 1994: Helsingin Sanomat vaihtaa Euroopan liiton Euroopan unioniin (EU). – Helsingin Sanomat 23.1.1994. https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000003301664.html(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Mäkisalo, Jukka 2006: Kuinka paljon käännöksiä luetaan? Lukupäiväkirjan esitutkimus. – Virittäjä 111. https://journal.fi/virittaja/article/view/40483(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Piehl, Aino 2006: Jos laki on direktiivin lapsi, millaiseksi haluamme sen kasvavan? – Aino Piehl & Inkaliisa Vihonen (toim.), Vuosikymmen EU-suomea. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus.
Piehl, Aino – Vihonen, Inkaliisa 1999: Käännetäänkö tekstisi, tulkataanko puheenvuorosi? Helsinki: valtiovarainministeriö.
Vihonen, Inkaliisa 1995: Säädöskielen eurokunnosta. – Kielikello 3/1995. https://www.kielikello.fi/-/saadoskielen-eurokunnosta(avautuu uuteen ikkunaan)
Vihonen, Inkaliisa – Salmi, Leena 2007: Arjen käännöstekstien jäljillä. Käännökset ympärillämme -hankkeen jatkoa. – MikaEL. Kääntämisen ja tulkkauksen tutkimuksen symposiumin verkkojulkaisu. Vol. 1. https://www.sktl.fi/@Bin/41152/Vihonen+Salmi.pdf(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)