”Ilveillys kahdessa näytelmässä”: 1800-luvun teatteritermejä

Kärjistäen voi sanoa, että suomen kirjakieli on syntynyt kahdessa vaiheessa ja että sillä on kaksi isää: Mikael Agricola ja Elias Lönnrot. Kirjakielemme toisen syntyvaiheen käynnisti autonomian ajalla virinnyt kansallinen herääminen. Alkoi varhaisnykysuomen kaudeksi nimitetty nopea kehitysvaihe (n. 1810–1880). Tekstien tarve ja määrä kasvoi kasvamistaan. Tarvetta myös tietoisesti kasvatettiin. Vielä tärkeämpää oli suomenkielisten julkaisujen aiheiden monipuolistuminen. Keskenään puhuessaan maan valtaväestö oli vuosisatojen ajan käyttänyt suomea. Näiden maalla asuvien suomalaisten runsas sanavarasto oli tietenkin riittänyt heidän tarpeisiinsa. Nyt tilanne muuttui: suomea ruvettiin käyttämään kirjallisesti, eri alojen kirjallisuutta suomennettiin, sanoja luotiin ja lainattiin, nimityksiä kehitettiin, ja suomesta tuli vähitellen myös koulujen opetuskieli. 1870-luvun lopulla suomen voidaan sanoa täyttäneen sivistyskielelle asetettavat vaatimukset.

Pietari Hannikainen ja hänen näytelmänsä

Myös suomenkielinen teatteri syntyi 1800-luvulla. Ylioppilaiden keskuudessa heräsi seuranäytelmäinnostus, joka synnytti suomenkielisten näytelmien tarpeen. Ajan näytelmäkirjailijoista on tuotteliaimpia Pietari Hannikainen, jonka kuolemasta tuli vuonna 1999 kuluneeksi sata vuotta. Hannikainen oli ahkera ja aikaansaapa mies: hän toimi maanmittarina, lehtimiehenä, kirjoittajana, kääntäjänä ja perheenisänä. Hän suhtautui aktiivisesti suomen kielen kehittämiseen. Ennen kaikkea hänen työnsä Kanava-lehden toimittajana vuosina 1845–1847 oli merkittävää.

Pietari Hannikaisen nimi saattaa palauttaa mieleen farssinäytelmän ”Silmänkääntäjä”. Muista Hannikaisen näytelmistä ei juuri kukaan tiedä mitään. Kun etsin kirjastoista ja arkistoista Hannikaisen tekstejä, yllätyin. Näytelmiä löytyi peräti 13; niistä yhdeksän on julkaistu, ja lisäksi on tallessa neljän muun käsikirjoitus.

Varhaisimmat näytelmänsä Hannikainen julkaisi Kanava-lehdessä. Niistä hänen itse sepittämiään on kolme: Silmänkääntäjä, Sukuylpeys ja Joululahjukset. Neljäs, Anttonius Putronius eli Antto Puuronen, on hänen mukaillen tekemänsä suomennos Holbergin komediasta. Silmänkääntäjän Hannikainen lienee kirjoittanut jo 1830-luvun lopulla; näyttämölle se pääsi ensi kerran 1846, ja 1850-luvulla sitä esitti Yli-oppilasten näytelmä-yhtiö. Käsikirjoituksina ovat säilyneet Hannikaisen sepittämät Lapsuuden ystävät ja Siri Trolle sekä käännökset Luulosairas ja Hernani; näytelmät ovat luettavissa Kirjallisuusarkistossa.

Lapsuuden ystävät on huvinäytelmä. Suomalainen Teatteri esitti sitä eri puolilla Suomea 1873–77. Yksi näytelmän kielellisistä yllätyksistä on seminaristi Hanneksen vuorosanoissa; hän on olevinaan kreivi ja matkii kreivin suomea:

”Minä osamas niin hoonosti Soomekeelt – ah, kun minä tahtos fröökkinälle teiti tyttärelle puhella kaikki ne ihmeet, joita minä näkimäs Sveitsis, Italias, Amerikas, Intias, Kiinas, Labradoris, Honolulus – –. Mutta siellä ei laittamas sellaisia tuhmuuksia kuin kouluja – ne tekemäs ihmiset tuhmiksi – tarhapöllöiksi.”

Muita 1800-luvun suomenkielisiä näytelmiä

Suomenkieliset näytelmätekstit olivat 1800-luvun alkupuoliskolla ja puolivälissä harvinaisia. Hannikaisen lisäksi voidaan mainita vain muutama muu näytelmäntekijä: länsisuomalaiset Jaakko Juteini, Antero Varelius, K. Kiljander, Heikki Seliini ja J. F. Granlund sekä itäsuomalaiset J. F. Lagervall ja Fredrik Ahlqvist. Kukaan heistä ei tuottanut läheskään sellaista näytelmätekstien määrää kuin Hannikainen.

Juteinin näytelmiä eli ”kanssapuheita” on kaksi: Pila Pahoista Hengistä ja Perhe-Kunda. Ne painettiin jo 1817; nämä näytelmiä enteilevät vuoropuhelut ovat huomionarvoisia varhaisuutensa vuoksi.

Granlundin näytelmä Sisaren sukkelus on suomennosmukaelma ruotsista. Se painettiin kolmesti, 1847, 1848 ja 1853. Näytelmän kielessä on kiintoisia piirteitä, ja Granlund on kirjoittanut näytelmäänsä esipuheen, jossa hän selittää, miksi on poikennut ”muutamien ja paikottaisin yhteisestäkin kirjotus-tavasta”. Syy on se, että hän haluaa loitontaa repliikkien kieltä kirjakielestä. Niinpä hän käyttää runsaasti persoonapronomineja, koska niitä ”puhekielessä kuullaan, jonka mukaisen tämänlaisen kirjan tulee olla”.

Satakuntalainen Varelius oli yksi niistä neljästä opiskelijasta, jotka 1847 perustivat Suometar-lehden. Seuraavana vuonna hän sai palkinnon näytelmästään Vekkulit ja Kekkulit. Lagervall puolestaan kirjoitti kahdenlaisia näytelmiä, useimmat runomittaisia (jo 1834 Ruunulinna; 1847 Josephi, Judithi, Kaini ja Tuhkapöperö) ja yhden suorasanaisen. Tämä Nimien suomentaminen julkaistiin Kanavassa.

Kuopiolainen Fredrik Ahlqvist, August Ahlqvistin velipuoli, suomensi lastennäytelmän Ole armelias köyhille vuonna 1857. Ruotsalaisen alkutekstin vaikutus ilmenee sekä sanastossa että lauserakenteissa, mutta kielessä on savolaispiirteitäkin: ”Kuinhan olisia [’kunpa olisitte’] nähnyt äiti!”

1860-luvun jälkeen kiihtyi into suomentaa näytelmiä. Eikä näytelmiä vain käännetty, niitä myös kirjoitettiin. Syntyi julkaisusarjoja: Näytelmäkirjallisuutta, Näytelmistö, Näytelmiä, Näytelmäkirjasto, Annikka, Teateri-kirjasto, Suomalaisen Seuran teaatteri-kirjasto, Seuranäytelmäkirjallisuutta ym. Kun Kaarlo Bergbom vuoden 1872 alussa laati Kirjalliseen Kuukauslehteen artikkelin ”Muutamia sanoja nykyisistä teateri-oloistamme”, oli suomenkielisiä näytelmiä hänen laskujensa mukaan jo lähes 70. Saman vuoden toukokuussa perustettiin Suomalainen Teatteri.

Teatteritermit kehittyvät

1800-luvun näytelmissä teatteritermien käyttö ei ole vakiintunut. Luin näytelmiä lähes 130 ja tarkkailin termien muuttumista. Nykyisissä näytelmäteksteissä toistuvia vakiintuneita sanoja ovat näytelmä, näytös, kohtaus, näyttämö, henkilöt, esirippu, joita käyttävät lähes kaikki näytelmien kirjoittajat.

Varhaisnykysuomen kaudella tilanne oli toinen. Esimerkiksi henkilöt saattoivat silloin olla persoonia, asianomaisia, jäseniä, henkiä tai henkileitä. Nykyinen suomenkielinen termistö näyttää olevan peräisin varhaisnykysuomen kaudelta, osaksi niistä ensimmäisistä suomenkielisistä teksteistä, jotka syntyvät kauden alkukymmeninä, ja osaksi Suomalaisen Teatterin syntyyn johtaneen innostuksen vuosilta. On luonnollista, että vuosina 1840–1870 julkaistujen näytelmien suomessa on vaihtelua. Suomeksi kirjoittavia ei termikysymyksissä vielä sitonut yhdenmukaisen kirjakielen vaatimus.

Esittelen seuraavassa 1800-luvun teatteritermien kirjavuutta ja vähittäistä vakiintumista. Kun lähdeaineistona on ollut 130 näytelmää, saadaan tarkasteltavien ilmausten käytöstä ja yleisyydestä luotettava, joskin hiukan sekava kuva.

Näkypaikasta näyttämöön

Näyttämö-sanan varhaisen esiintymän, ehkä ensiesiintymän, on Martti Rapola löytänyt eräästä sanakirjasta, joka ilmestyi 1865. Sana on kuitenkin harvinainen vielä 1870-luvullakin. Näyttämö puuttuu Lönnrotin Suomalais-Ruotsalaisesta Sanakirjasta (1866–80), mutta se sisältyy sanakirjan lisävihkoon.

Näkymö tuli kirjakieleen 1860-luvulla. Se on myös Lönnrotin suuressa sanakirjassa, jossa sen vastineita ovat teater, skådeplats. Sanakirjan lisävihossa näkymön synonyymiksi annetaan näyttämö.

Näyttämön ja näkymön sekä mahdollisten muiden synonyymien löytämiseksi luin teatteria käsitteleviä lehtikirjoituksia Kirjallisesta Kuukauslehdestä, joka vuodesta 1866 alkaen seurasi Suomalaisen Teatterin syntyä ja suomenkielisten näytelmien yleistymistä. Näkymö osoittautui lehdessä yleiseksi: sitä käyttävät ’näyttämön’ merkityksessä ainakin J. W. Calamnius, K. Bergbom, E. Aspelin, B. F. Godenhjelm ja Yrjö Koskinen. Myös Hannikaisen eräässä näytelmässä esiintyy näkymö: ”Menee näkymön yli ja istuikse suureen keno-tuoliin – –.” Näytelmä ilmestyi Kirjallisessa Kuukauslehdessä, jonka kieleen näkymö kuului. Hannikaisen muissa teksteissä ei näkymö esiinny; näytelmissä eivät näyttämöä merkitsevät sanat tavallisia olekaan.

Näyttämö-sanan harvinaisuutta tässä vaiheessa osoittaa se, että esimerkiksi J. W. Calamnius pitää tarpeellisena selittää sitä sanalla scena. Julius Krohn taas turvautuu yhdyssanaan näyttämäpermanto ja Törnroos-Tuokko yhdyssanaan näytelmä-silta. Yrjö Koskisen kielessä taas näyttämö tarkoittaa teatteria.

’Näyttämöä’ tai ’teatteria’ merkitseviä sanoja voi löytää myös Raamatun hakusanakirjojen avulla. Teatteri esiintyy uusimmassa Uudessa testamentissa kolmesti, Apostolien tekojen 19. luvussa. Eri-ikäisissä raamatunsuomennoksissa käytäntö vaihtelee:

Vuonna 1992:

Vuonna 1938:

Vuonna 1867:

Vuonna 1642:

Agricola ei Uuden testamentin suomennoksessa vuonna 1548 ollut käyttänyt sanaa katsel(l)uspaikka; hänellä on näkypaikka:

Agricolan näkypaikka on käännöslaina saksasta tai ruotsista.

Näkymö-termiä (merkityksessä ’näyttämö’) käyttäneet varhaisnykysuomen kauden kirjoittajat lähtivät samasta näkyä-verbistä kuin Agricola.

Nykysuomen sanakirjan aineskokoelmista ilmenee, että näkymöä ovat vielä 1920- ja 30-luvulla käyttäneet monet kirjailijat. Nykysuomen sanakirjassa (1954) on sanalla näkymö seuraava selitys: ’tapahtumapaikka, näköpiiri, näyttämö (kuv.)’.

Näytelmä viidessä kuvauksessa

’Näytelmää’, ’näytöstä’ ja ’kohtausta’ tarkoittavien nimitysten kirjo on melkoinen. Kirjoittajat ovat käyttäneet samoja sanoja myös eri merkityksissä. Sanasta näytelmä on olemassa Martti Rapolan kaksikin julkaisua, ja esittelen sitä sen vuoksi tässä vain lyhyesti. Rapola pitää Reinhold von Beckeriä ensimmäisenä näytelmä-sanan käyttäjänä. Becker käyttää eräässä vuoden 1844 asetustekstissä ilmausta ”oudot luonnon näytelmät”. Näytelmä-sanaa käytetään kuitenkin vielä vuonna 1852 myös merkityksessä ’näyttely’, kun Suometar-lehdessä nimitetään Lontoon maailmannäyttelyä ”Londonin näytelmäksi”. Pari vuotta myöhemmin lehti kirjoittaa ”maailman käsitöiden näyttelöstä”.

Juteinilla on vuonna 1817 ilmestyneissä näytelmissään ’näytöksen’ merkityksessä sana osa, ja ’kohtausta’ tarkoittaa hänellä näyttö. Kumpaakaan sanaa eivät näissä merkityksissä käytä muut. Ahlqvistin ”Ole armelias köyhille” taas on ”Lasten näytelmä kolmessa osakkeessa”, eli ’näytöstä’ merkitsee tässä osake.

1850-luvulla suomentaa K. Kiljander tragedian yhdyssanalla murhekuvailema. Lagervall puolestaan käyttää sanaa murhekuvaus. ’Näytöstä’ hänellä merkitsee tapaus; tapaukset jakautuvat kohtauksiin kuten nykyisetkin näytökset. Myös Kanavassa julkaistussa Lagervallin näytelmässä merkitsee näytöstä tapaus, mutta tyypillistä termien vakiintumattomuutta osoittaa se, että ’kohtausta’ merkitsemässä onkin nyt näytelmä. Niissä kuvauksissa, jotka Lagervall julkaisi 1847, merkitsee puolestaan kohtaus ’näytöstä’ ja näytös ’kohtausta’.

Vuoden 1845 Kanavassa ilmestyi Schildt-Kilpisen pieni ”Ilo-osotelma” eli huvinäytelmä ja vuoden 1858 Suomettaressa nimimerkki E. L:n ”Tapaus-osotelma”. Osotelma on Lönnrotin sanakirjan mukaan ”mimisk framställning; skådespel, dram”, siis sama kuin näytelmä. Jo Schildt-Kilpinen käytää sanaa kohtaus sen nykymerkityksessä. Alun horjunnan jälkeen termi kohtaus vakiintui nykyiseen merkitykseensä nopeasti.

Hannikaisen Silmänkääntäjä oli ”ilveillys kahdessa näytelmässä”; sana näytelmä tarkoittaa tässä näytöstä. Ilveillys-sanaa käytti komediasta myös August Ahlqvist. Nimitystä farssi(näytelmä) ei 1800-luvulla käytetty. Myös huvinäytelmä on harvinainen. Se esiintyy E. Salmelaisen näytelmäsuomennoksessa vuonna 1862, mutta sen jälkeen vasta 1870-luvun lopussa ja 1880-luvulla. Ilveilys on yleinen. Sitä käyttävät mm. August Ahlqvist (1860, 1876, 1895), K. J. Gummerus (1863), Teno Heimo (1869), G. Corander (1877), Kustaa Killinen (1877), J. Lamberg (1889), Mikko Helander (1896) ja Samuli Suomalainen (1898). Variantti ilveily tuli ensimmäisen kerran käyttöön, kun Kirjallinen Kuukauslehti julkaisi vuonna 1866 Aleksis Kiven näytelmän Kihlaus. Tuttua ilveilys-asua se ei kuitenkaan syrjäyttänyt; seuraavat ilveily-sanan esiintymät löytyvät 1890-luvulla ilmestyneistä näytelmistä.

Hannikaisen Joululahjukset on ”Komedia 3:sa kuvassa”; tässä kuva on siis ’näytös’. K. Kiljanderin suomentamassa ”murhekuvailemassa” on sanalla näytös merkitys ’kohtaus’. Eräs hänen ilveilyksensä ei myöskään jakaannu näytöksiin vaan tapauksiin. Granlundin näytelmä Sisaren sukkelus on 1. painoksen mukaan (1848) ”Leikin Teko yhdessä näytelmässä”, mutta 2. painoksessa (1853) on nimessä parannus: ”Leikin-teko yhdessä näytöksessä”. Muutokseen on voinut vaikuttaa Vareliuksen ”Leikki-näytelmä kahdessa näytöksessä”. Termit näytelmä ja näytös ovat hitaasti vakiintumassa. Vuonna 1878 julkaistiin eräs ”kansannäytelmä 5:ssa nä’ytöksessä, 7:ssä vaihoksessa” (= vaihdoksessa). Kirjoitusasu nä’ytös osoittaa, että kirjoittaja on käsittänyt sanan liittyvän näkyä-verbiin.

Teatteritermien vakiintumista asiantuntijan teksteissä osoittaa se, että 1860-luvun alusta lähtien on Hannikaisen näytelmissä, sekä julkaistuissa että käsikirjoituksiksi jääneissä, näytöstä aina merkitsemässä näytös ja kohtausta kohtaus. Myös Minna Canthin näytelmien otsikoissa on yleensä selitys ”näytelmä kolmessa näytöksessä” tai ”näytelmä viidessä näytöksessä”. Mutta vuonna 1883 julkaistu Murtovarkaus on ”Näytelmä viidessä kuvauksessa”. Termi säilyi toisessakin painoksessa.

Jäsenistä henkilöiksi

Sanasta henkilö tuli varsin hitaasti teatterialan termi. Henkilö on varhaisnykysuomen kaudella käyttöön tullut oppitekoinen termi, Schildt-Kilpisen vuonna 1857 luoma.

Juteinin henkilöluettelon otsikkona on Personat elli Asian omaiset. Vareliuksen näytelmässä henkilöt ovat nähtävät. Muita todisteita en ole löytänyt näiden sanojen käytöstä, mutta T. J. Dahlbergin suomentamassa ”kolmilohkoisessa” näytelmässä Viuluniekka (1863) henkilöistä käytetään termiä näyttäjät. Myös eräästä Hannikaisen näytelmästä löytyi sana näyttäjä ’näyttelijä’: ”Katsojille sekä näyttäjille yht’aikaa – –.” Harvinainen on myös näkijät ’katsojat’; sitä on käyttänyt O. Toppelius eräässä lehtiartikkelissaan.

Lagervallin näytelmissä henkilöt ovat jäseniä. Myös K. Kiljander (1848 ja 1855) käyttää henkilöistä sanaa jäsenet. Jäsenten yleistyminen jatkuu 1860-luvun ja 1870-luvun alun näytelmäsuomennoksissa. Sanaa käyttävät Ahlqvist, Hannikainen, Kaarlo Santala, Eero Salmelainen, Erik Joh. Blom, K. J. Gummerus, J. Bäckvall sekä Tuokko. Termin käyttö harvenee 1870-luvulla, mutta se kelpaa kuitenkin vielä 1870-luvun lopulla moniin Törmäsen näytelmäsuomennoksiin.

Aleksis Kiven näytelmissä vaihtelevat termit jäsenet ja henkilöt. Jäsenet on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisemissa näytelmissä Kullervo, Nummi-suutarit ja Karkurit sekä Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran painattamassa näytelmässä Lea. Henkilöt taas on terminä Kirjallisen Kuukauslehden julkaisemassa komediassa Kihlaus sekä näytelmässä Yö ja päivä. Vaihteluun lienevät vaikuttaneet pikemminkin julkaisijat kuin Kivi itse.

Minna Canth käyttää henkilöistä sanaa jäsenet näytelmässään Roinilan talossa (1885; 2. painoksessa samoin), mutta ei huomatakseni muulloin. Myös Robert Kiljanderin näytelmissä jäsenet on harvinainen. Vuonna 1889 julkaistussa näytelmässä Pahassa Pulassa se kuitenkin esiintyy. Vielä 1890-luvullakin jäsentä käyttävät esimerkiksi Tyko Hagman, Kustaa Killinen ja J. Korhonen.

Henget merkityksessä ’henkilöt’ on varhaisnykysuomen ajan näytelmissä melko harvinainen. Sen valitsee kielimies Granlund vuosina 1848 ja 1853 sekä Seliini vuonna 1850. Fredrik Ahlqvistin näytelmän alussa on Henkiluettelo. Henget-termiä käyttää Hannikainenkin näytelmissä Joululahjukset ja Gringoire. Lisäksi hänellä on henget kahdessa julkaisematta jääneessä näytelmässä.

Termien vakiintumisen hitautta osoittaa osaltaan se, että myös kielikysymyksissä tarkka August Ahlqvist käyttää näytelmän Riita-asia (1860, samoin 2. painoksessa 1876) suomennoksessaan sanaa henget ’henkilöt’. Muita esiintymiä olen löytänyt 1860-luvulta vain yhden: K. K. Wiwolin käyttää kerran henget-termiä.

J. H. Erkon runonäytelmä Tietäjä ilmestyi 1887. Kirjan alussa on seuraava omistus: ”Suomen Runottaren Tienraivaajalle Herra Professori August Ahlqvistille Kiitollisuudella ja kunnioituksella omistettu.” On syytä otaksua, että Erkko kiinnitti huomiota näytelmänsä kieleen. Henkilöitä merkitsevänä terminä on Erkolla tässä näytelmässä, mutta ei muissa, johdos henkileet. Kyseessä tuskin on painovirhe. Muita tämän sanan käyttäjiä en ole löytänyt, eikä henkilettä mainitse myöskään Lönnrotin Suomalais-Ruotsalainen Sanakirja; siinä on vain rinnakkaisasut henkilö ja henkiö ’person, individ’. Variantin henkiö olen tavannut vain eräässä näytelmässä, joka julkaistiin Suomettaressa vuonna 1858.

1860- ja 70-luvulla ei henkilön käyttäjiä ollut monta: Julius Krohn saksasta suomentamassaan näytelmässä (1863), A. Rahkonen (1868) ja Teno Heimo (1869). Erkolla on 1873 henkilöt kahdessa näytelmässä. 1870-luvun käyttäjiä on myös J. Enlund. Pietari Hannikaisen painettujen näytelmien kieleen henkilöt ei vielä kuulu. Se tavataan kyllä hänen kahdesta käsikirjoituksestaan sekä näytelmästä Työväen elämästä (1899). Sana henkilöt on voinut tulla käsikirjoitusteksteihin varsin myöhään.

Minna Canthin 1880- ja 90-luvulla julkaistuissa näytelmissä henkilöt on vakiintunut termi, samoin Robert Kiljanderin huvinäytelmissä. Monen muunkin 1880- ja 90-luvun näytelmänkirjoittajan tai -suomentajan (Kustaa Killinen, J. Lamberg, Mikko Helander, Martti Humu, Emmi Haapanen, Vihtori Niemi) teksteissä se on ainoa vaihtoehto, ja kun vanhoista näytelmistä otettiin uusia painoksia, vaihdettiin entisen jäsenet- tai henget-sanan tilalle henkilöt.

Esirippu lankee

Näytelmän lopussa oli 1800-luvulla usein tapana ilmoittaa esiripun laskemisesta. Esirippu on Agricolan Uudesta testamentista lähtien merkinnyt edessä olevaa verhoa, väliverhoa, usein nimenomaan Jerusalemin temppelin väliverhoa. Sellaisia sanoja, joissa rippu-osan sijasta olisi riippu, ei Vanhan kirjasuomen sanakirja mainitse. Ehkä niitä ei ollutkaan, ainakaan kirjoitetussa asussa.

Lyhyt-i:llinen esirippu on myös varhaisnykysuomen kaudella normaali asu. Kaksi poikkeusta löysin: Schildt-Kilpisen näytelmän lopussa ”Esiriippu putoo”, ja A. Rahkosen näytelmä taas alkaa: ”Esiriipun noustessa kuullaan – – Ainan laulavan”. Kumpikin käyttäjä lienee yhdistänyt esirippu-sanan riippua-verbiin.

Vaihtelua ilmenee verbien käytössä. 1840-luvulla esirippu lankee, putoo tai putoaa, ja 1850-luvulla esivaate kerran laskeuupi. Myös 1860-luvulla esirippu lankee, putoo tai putoaa, lisäksi se lankeaa, laskeuu tai laskeutuu. Näytelmän viimeisen repliikin jäljessä saattaa myös olla lyhyt toteamus Loppu. Ilmausten kirjavuuteen lienee vaikuttanut osin näytelmien määrän kasvu, osin kielen vakiintumattomuus. Vielä 1880- ja 90-luvullakin esirippu usein laskee, mutta nyt tulee tavalliseksi lopettaa näytelmä sanoihin: Esirippu alas.

Väliverho tai verho on lukemissani 1800-luvun näytelmissä suhteellisen harvinainen ilmaus, erityisesti tekstin lopussa. Esimerkiksi 1860-luvulla väliverho-sanaa käyttävät vain Kivi Kullervossaan ja Tuokko näytelmässään Saul.

Näytelmäsuomennosten sananvalintoihin vaikuttaa tietenkin myös lähtöteksti. Esimerkiksi Cajanderin Shakespeare-käännöksissä näytökset yleensä päättyvät lakoniseen huomautukseen: Menee tai Menevät. Lähtötekstien vaikutus 1800-luvun näytelmäsuomennosten kieleen ansaitsisikin oman selvittelynsä.

 

Silva Kiuru on vanhan kirjasuomen ja varhaisnykysuomen asiantuntija. Kirjoituksen aineistona käytettyjen näytelmien luettelo on saatavissa mm. Kielikellon toimitukselta.

 

Kirjallisuutta:

Aspelin-Haapkylä, Eliel: Suomalaisen Teatterin historia I–IV. SKST 115. Helsinki 1906–1910.

Bergbom, K.: Muutamia sanoja nykyisistä teateri-oloistamme. Kirjallinen Kuukauslehti 3/1872.

Kanava, Sanansaattaja Viipurista. 1845–1847.

Rapola, Martti: Näytelmä. Kielen kuvastimessa. WSOY, Porvoo–Helsinki 1962.