Kolmekymmentä vuotta äidinkielen ylioppilasaineiden (nykyisin tekstitaidonkokeiden ja esseiden) tarkastajana on antanut hyvän tuntuman siihen, miten kirjoittaminen on lukioissa vuosikymmenten mittaan muuttunut. Ainakin se muutos on ilmeinen, että kirjoitustaidon ääripäät ovat loitonneet yhä kauemmas toisistaan. Aina on tietenkin ollut niin hyviä aineita (esseitä), että sensorikin voi vain ihmetellä, miten sellaisia suorituksia on pystytty tuottamaan kuudessa tunnissa. Toisessa ääripäässä sitten tapaa valitettavasti suorituksia, joista niistäkään ei voi kuin ihmetellä, miten sellaisella kirjallisen ilmaisun taidolla on voitu selvitä lukiossa. Tarkastelen tässä kuitenkin väliin jäävän suuren enemmistön kirjoittamista ja sitäkin vain oikeinkirjoituksen näkökulmasta.
Ainakin 1990-luvun puolivälistä saakka on voinut havaita, että keskitasoisissakin kirjoituksissa esiintyy yhä enemmän varsin yksinkertaisia oikeinkirjoitusvirheitä, enemmän kuin vielä kymmenen vuotta aikaisemmin. Se on yleinen havainto, johon on etsitty syytä niin äidinkielentuntien vähentymisestä kuin tietotekniikan lisääntymisestä. Otan esiin muutamia virhetyyppejä, jotka ovat yleistyneet.
Kirjoitetaan niin kuin äännetään?
Suomen kielen oikeinkirjoitusta pidetään yleisesti helppona sen tähden, että suomea kirjoitetaan niin kuin äännetään. Enimmäkseen kirjoitusasu vastaakin ääntämystä. Aikoinaan on kuitenkin tehty eräitä oikeinkirjoituspäätöksiä, jotka eivät noudata tätä yleisperiaatetta. Monia nykyisin esiintyviä kirjoitusvirheitä voidaankin osittain puolustaa sillä, että ne johtuvat ääntöasun ja kirjoitusasun erilaisuudesta. Siten selittyvät esimerkiksi kirjoitusmuodot ”niimpä”, ”kumpa”, ”ompa”. P:n edellä n ääntyy m:ksi. Liitepartikkeli -pa/-pä on kuitenkin irrallinen osa, ja sen edellä sananloppuinen n säilyy (niin + pä) kirjoitettaessa, vaikka sekin ääntyy m:ksi. Siksi pitää erikseen opetella, että ääntämisestä huolimatta tulee kirjoittaa niinpä, kunpa, onpa. (Huomaa kuitenkin ompi, jossa -pi ei ole liitepartikkeli vaan vanha preesensin tunnus.)
Tavallisia virheitä ovat myös kirjoitusasut ”sydämmen”, ”hyväsydämminen”, ”avoimmuus”, avaimmenperä”. Sanan perusmuodon (sydän, avoin, avain) loppu-n muuttuu monissa taivutusmuodoissa ja johdoksissa m:ksi, mutta toista m:ää niihin ei kirjoiteta, vaikka siten usein äännetäänkin. Oikea muoto on siis sydämen, hyväsydäminen, avoimuus, avaimenperä.
Päinvastaisiakin virheitä m:n ja n:n vaihtelussa näkyy: ”useinmiten”, ”suurinpana”, ”äärinmäistä”. Syynä ei näissä voi olla korvan mukaan kirjoittaminen vaan pikemminkin sen vastustaminen. Ehkä kirjoittaja muistaa, että joissain tapauksissa pitää kirjoittaa n vaikka kuullaan m, mutta soveltaa oppia väärässä paikassa. Pitää siis kirjoittaa useimmiten, suurimpana, äärimmäistä.
Puhekielen (ja murteiden) vaikutusta lienevät seuraavienkin sanojen virheelliset kirjoitusmuodot: ”viellä”, ”kuullostaa”, ”puollustaa”, ”arvelluttava”, ”erillainen”, ”erinlainen”, piirrustus” (po. vielä, kuulostaa, puolustaa, arveluttava, erilainen, piirustus). Niissä siis l:n (joskus myös r:n) kesto horjuu sanojen keskellä, toisinaan kahdentumisen sijaan myös toiseen suuntaan: ”kierätettävä”, ”sairaaloinen”, ”kiinostus” (po. kierrätettävä, sairaalloinen, kiinnostus). – Myös vokaalien pituuden virheitä näkee: ”hälyyttävä”, ”suureellinen”, ”yleellinen”, ”mielummin” (po. hälyttävä, suurellinen, ylellinen, mieluummin).
Ääntämisen ja kirjoittamisen erosta johtuvat myös sellaiset hämmästyttävästi yleistyneet virheet kuin ”asijoita”, ”utelijaita”, ”ei aijo”, ”aijemmin”, ”ijän”. Vaikka i:n ja seuraavan tavun vokaalin välissä ääntyy helposti j, sitä ei pidä kirjoittaa (po. asioita, uteliaita, ei aio, aiemmin, iän) – ei edes ”reijän” (po. reiän). Samoin kuin äännettäessä kuuluu i:n jälkeen j,kuuluu myös u:n jälkeen v: ”kauvan”, ”tauvoilla”. Säännön mukaan v:täkään ei kirjoiteta, vaan kirjoitetaan kauan, tauoilla. – Myös päinvastaista virhettä näkee -ja/-jä-loppuisissa tekijännimissä: kun pitäisi kirjoittaa taiteilija, lukija, tapaakin tekstissä muotoja ”taiteilia”, ”lukia”.
Tavallista on myös, että sananloppuisen liitepartikkelin -kin, -kaan/-kään eteen kirjoitetaan virheellisesti toinen k: ”ollakkin”, ”jollekkin”, ”ihmisellekkin”, ”selvästikkään”, ”tiedäkkään”. Näihinkin kirjoitusmuotoihin on ilmeinen selitys: ne ääntyvät kaksi-k:llisina. Se taas johtuu siitä, että kyseisten sanojen (ja muototyypiltään vastaavien) lopussa ennen liitettä kuuluu puheessa ns. rajakahdennus eli loppukahdennus: tietynmuotoisen sanan jäljessä olevan sanan alkukonsonantti kahdentuu. Samasta syystä näkee myös ‑pa/-pä -liitteen edellä p:n kahdentumista: ”tuleppa”.
1800-luvulta lähtien on ohjeena ollut, ettei rajakahdennustapauksissa kirjoiteta ääntämisen mukaista kahta konsonanttia: ollakin, jollekin, millekään, tiedäkään; tulepa. 1800-luvulta ovat peräsin ohjeet myös mm. i:n ja j:n merkinnästä: ”sia” (po. sija), ”ijän” (po. iän), ”lukia” (po. lukija). (Kielenkäyttöohjeiden historiasta kirjoitan enemmän kirjassani ”Kielenhuollon juurilla”, SKS 2014.)
Puhekieli ja kirjoituskieli lähentymässä toisiaan?
Suomen kieltä ei siis aina kirjoiteta niin kuin äännetään. Puhekielisten kirjoitusmuotojen lisääntyminen ”kielenhuollettujen” sijaan selittynee sillä, että etenkin nuoret kirjoittavat paljon sosiaalisessa mediassa. Se on usein hyvin puhekielistä viestintää, jossa nopeus on valttia eikä kirjoitussääntöjä ehditä miettiä – ehkä niitä rikotaan tahallaankin. Kirjoittajat vahvistavat toistensa kirjoitustapaa, ja on syntynyt suorastaan oma kirjoittamisen alakulttuurinsa, jossa ei piitata välimerkeistä, ei isoista alkukirjaimista, ei yhdyssanoista eikä edes virkerajoista. Useimmat kyllä ymmärtävät että on eri asia kirjoittaa koulun kokeisiin kuin kaverille. Kirjoitusviestinnän muodot lähenevät kuitenkin vähitellen toisiaan, niin kuin puheviestinnänkin muodot, ja siksi ylioppilaskirjoituksissakin tapaa entistä enemmän puhekielisyyksiä.
Opettajan ei silti pidä lyödä hanskoja tiskiin. Oikeinkirjoitusta, myös ääntämisen ja kirjoittamisen pieniä eroja, pitää opettaa. Suurin osa oppii kyllä. Tärkeää on myös pitää esillä nuoria kiinnostavia ja kieleltään hyviä kirjoja, joista oikeinkirjoituksen malli voisi siirtyä aivoihin kuin itsestään.