Viron kielen ohjailun alku

Viron kielen ohjailu on jo yli vuosisadan ikäistä. 1850- ja 1860-luvulla kiisteltiin vielä viron kielen oikeasta kirjoitustavasta, kunnes uusi kirjoitustapa syrjäytti vanhan aivan 1860-luvun lopussa. Kirjoitustavan vakiintumisen jälkeen oli luonnollista, että 1870-luvun alussa alettiin miettiä kirjakielen yhtenäistämistä: tuonaikainen ortografia, muoto-oppi samoin kuin yhteen ja erikseen kirjoittaminen olivat sangen epäyhtenäisiä.

Tuolloin pidettiin tarpeellisena, että kielen ohjailun tarkemmat periaatteet lausuu vasta perustettu Viron Kirjanoppineiden Seura (Eesti Kirjameeste Selts), jonka tehtäviin myös uuden kirjoitustavan propagointi kuului. Ensimmäiseksi kielen ohjailun johtajaksi tuli seuran esimies Jakob Hurt, joka on nykyisinkin erityisen ajankohtainen sen takia, että tänä vuonna tulee kuluneeksi 150 vuotta hänen syntymästään. Hurt pani alulle kollektiivisen päätöksenteon ja suositusten tradition viron kielen ohjailussa. Hän ymmärsi, että kirjakielen kehittämisessä on Viron Kirjanoppineiden Seuran päätöksillä huomattavasti suurempi arvo kuin yksityisten ihmisten ehdotuksilla – olkoon ehdotus vaikka seuran esimiehen tekemä. Koska Hurtin kotimurre oli võru, on ymmärrettävää, että hän tahtoi rikastaa Pohjois-Viron keskimurteeseen perustuvaa viron kirjakieltä Etelä-Viron piirteillä. Tuonaikaisten monien rinnakkaisilmausten ja -muotojen joukosta tuli hänen mielestään valita se ilmaus tai muoto, joka on kielihistoriallisesti vanhin, joka tunnetaan parhaiten viron murteissa, jota kielen auktoriteetit puoltavat ja joka on kieliopillisesti säännönmukainen.

Hurtin ehdotusten pohjalta teki Viron Kirjanoppineiden Seura vuonna 1872 ensimmäisen kielenohjailupäätöksensä. Tätä vuotta onkin pidetty virolaisen kielenohjailun alkuna. Alku oli tosin vain symbolinen — kuten tällaiset aloituspäiväykset toisinaan ovat – sillä tietoinen sananmuodostustyö ja muukin kielenohjailu tunnettiin jo aikaisemmin. Mutta nyt olivat kypsyneet yhteiskunnallisetkin tekijät niin paljon, että maakielestä voitiin alkaa tehdä kulttuurikieltä – oli kansallisen heräämisen aika. Olipa olemassa objektiivinen edellytys, jota ilman yhdenkään kielen ohjailu ei ole ajateltavissa: viron kieltä oli tutkittu kyllin ansiokkaasti. 1869 oli ilmestynyt Ferdinand Johann Wiedemannin virolais-saksalainen sanakirja, 1871 hänen ohjelmakirjoituksensa Viron murteet ja viron kirjakieli ja 1875 saman tekijän viron kielen tieteellinen kielioppi.

Kollektiivinen kielenohjailu jatkui myös Viron Kirjanoppineiden Seuran päätösten jälkeen. Vuosina 1908–1911 pidettiin neljä kielikonferenssien nimellä tunnettua kokousta viron kirjakielen yhtenäistämiseksi. Näihin Tapassa, Tallinnassa ja Tartossa pidettyihin kokouksiin osallistuivat kaikki vuosisadan alun kuulut virolaiset kielitieteilijät. Ja vaikka osanottajien kesken ilmeni suuriakin erimielisyyksiä, mahdollisti yhteinen haave – kirjakielen yhtenäistäminen – sekä päätösten tekemisen monista asioista että päätöksistä tiedottamisen.

Kielen kehittämisen kaksi suuntaa

1910-luvulla ryhtyi Johannes Aavik toimimaan kielenuudistuksen eli kirjakielen radikaalin uudistamisen parissa. Kielenuudistuksen valtakausi osui vuosiin 1912–1924, mutta sen vaikutus niin kielenohjailun teoriaan kuin käytäntöönkin on kantanut ajassa kauaksi eteenpäin. Ehkä kielenuudistus ei saavuttanut omia ihanteitaan (näistä ihanteista on esimerkkejä Aavikin 1930-luvun käännöksissä), mutta se tarjosi paljon aineksia kirjakielen kehittämiseksi.

Aavikin toimintaa kieliasioissa on helpompi tarkastella, jos tutustuu hänen teoreettiseen pääteokseensa ”Keeleuuenduse äärmised võimalused” (Kielenuudistuksen äärimmäiset mahdollisuudet, ilmestyi 1924, kirjoitettu 1914–1918). Tässä kirjassa Aavik on ilmaissut oman teoriansa perusteet: ”Älköön kieltä pidettäkö ainoastaan jonkin kansan tuotteena; kansan, joka juuri kieleen on painanut ominaisleimansa; kansan, jonka sielu ilmenee kielessä ja joka sen tähden pitää kieltä arvokkaana omaisuutenaan, kansallisena aarteenaan ja oman kansallisen yksilöllisyytensä parhaimpana tunnusmerkkinä ja luojana. Ei, vaan kieli tulee käsittää ennen kaikkea inhimillisen toiminnan apuvälineenä, työkaluna, koneena, jonka tarkoituksena on ajatusten ilmaisu ja sitä myöten usein myös esteettisen vaikutuksen saavuttaminen!”

Tällaisen välineellisen suhtautumisen vuoksi Aavik pani kirjansa motoksi sittemmin kuuluisaksi tulleen lauseen: ”Kielenuudistusta tulee jatkaa loppumattomiin!” Kieltä tulee parantaa kauttaaltaan, kaikin mahdollisin keinoin. Sitä Aavik yrittikin tuomalla viron kirjakieleen hyvin paljon aineksia kansankielestä, lainaamalla suomesta, tekemällä taitavia sananjohdoksia ja luomalla keinotekoisesti uusia sanoja. Vaikka tavallisesti on tapana korostaa Aavikin ansioita viron sanavarojen rikastajana, tähdentäisin tässä yhteydessä hänen tuloksellista työtään viron muoto-opin täydentäjänä. Ainoastaan erittäin hyvä viron kielen rakenteen, käytännön ja kehityssuuntien tuntija olisi kyennyt tuomaan niin suuressa määrin ilmi viron kielen mahdollisuuksia ja toteuttamaan niitä käytännössä: lyhyt ja diftongillinen monikon partitiivi (jälgi ’jälkiä’, tube ’huoneita,, ideid ’ideoita’, paremaid ’parempia’), lyhyt illatiivi (toimetusse ’toimitukseen’, merre ’mereen’, öhe ’yöhön’, i-monikko (vanul päevil ’vanhoilla päivillä’, sügavais mõtteis ’syvissä mietteissä’), i-superlatiivi (suurim ’suurin’, rikkaim ’rikkain’), instruktiivi (lehvivi hõlmu ’liehuvin helmoin’). Lähes yhtä huomattavan työn kuin muoto-opin alalla Aavik teki johto-opin ja lauseopin alalla.

Kielenuudistuksen toteutumista auttoi jossakin määrin professori Lauri Kettusen autoritaarinen ja puoltava kannanotto (Kettunen toimi vuosina 1919–1924 Tarton yliopiston professorina; vuonna 1919 ilmestyi Tallinnassa hänen teoksensa ”Arvustavad märkused keeleuuendusnõuete puhul”, Arvioivia huomioita kielenuudistusvaatimuksista). Mukanaolo kirjakielenä nuoren ja taipuisan sukulaiskielen suuruudistamisessa teki Kettusesta sen vapaamielisen kielenhuoltajan, jollaisena suomalainen yleisö oppi hänet myöhemmin tuntemaan.

Suurin piirtein samaan ajanjaksoon osuu toisenkin suuren kielenkehittäjän toiminta. Myös Johannes Voldemar Veski aloitteli omaa työtään vuosisadan alussa, ja hänestä tulikin toisen, ns. kielenhuoltosuunnan johtaja. Tämän suunnan valtakausi ajoittuu vuosiin 1925–1935. Kun näitä vuosia vertaa kielenuudistuksen vuosilukuihin, voi saada sen väärän vaikutelman, että Veskin suunta olisi syntynyt Aavikin pohjalta, voittanut ja lopettanut sen. Aavikin ja Veskin omana aikana saattoi kysymyksessä ollakin vastakkainasettelu. Jälkeenpäin arvioiden kysymyksessä oli silti pikemmin vastakohtien dialektinen yhtyminen, toinen toisensa täydentäminen. Kahden huomattavan miehen toiminta – miehen, joista kummallakin oli vahva puolensa – pelkästään hyödytti viron kieltä.

Vuonna 1913 kirjoitetussa ohjelmallisessa kirjoituksessa ”Viron kirjakielen kehitysmahdollisuuksista” oli Veski sanonut: ”Kieli on omalla tavallaan elävä olento: se itää, kehittyy, kasvaa ja luovuttaa versoessaan pois itselleen tarpeettomiksi muuttuneet tuotteet. Se pudottaa osia pois, mutta rikastuu samalla uusilla aineilla ja käsitteillä saavuttaen suuremman taipuisuuden ja vivahteikkuuden, suurentuen mutta samalla tihentyen niin ajassa kuin tilassakin. Ja tätä alituisen täydentymisen ja tihentymisen tietä, jota pitkin kielen on pakko kulkea oma elämäntiensä pysähtymättä etenevän elämän vaatimuksesta ja oman olemassaolonsa hyödyksi, kieli vaeltaa niin kauan kuin on olemassa joku, joka kieltä tarvitsee omien ajatustensa ilmaisemisen apuvälineeksi – –.” Myös Veski tahtoi kehittää viron kieltä, jotta se tyydyttäisi kehittyvän elämän vaatimuksia. Kehitykseen tarvittavan aineksen Veski näki viron kielessä itsessään, tosin vielä paljolti peittyneenä. Määrätietoisesti kehitettynä ”kohoaa kielemme ennen pitkää kauniiksi rakennukseksi”.

Veski oli koulutukseltaan luonnontieteilijä, ja tämä näkyy hänen suhtautumisessaan kieleen: hän haluaa systemaattisesti saada aikaan ”kauniin rakennuksen”. Siksi hän käyttää luonnontieteilijän rohkeutta ja muuttaa kielessä paljon sellaista, mikä ei ole säännönmukaista. Erikoisalojen sanaston kehittämisessä tällainen uskaliaisuus on hyödyllistä, ja niinpä Veskin ansiot ovat suurimmat juuri tällä alalla.

Kielenohjailun nousu- ja laskukaudet yhteiskunnallisen elämän heijastajina

Kolmikymmenluvulla päättyi vuosisadan toisella kymmenellä alkanut viron kirjakielen nopeutetun kehityksen kausi. Niin Aavik kuin Veskikin olivat tähän mennessä tehneet suurimman osan elämäntyöstään, ja oman panoksensa kehitykseen olivat antaneet Elmar Muuk ja Andrus Saareste, jotka kumpikin tunsivat hyvin käytännön viron kielen ja ottivat sen huomioon kieltä kehittäessään. Erityisen arvokas oli Muukin toiminta kahden suunnan yhdistämiseksi. Tuonaikainen kielellinen elämä oli rikasta ja monitahoista. Viron kieli ei ollut hajaantunut uudistuneeksi ja viralliseksi kieleksi, vaan siitä oli tullut kehittynyt kirjakieli, joka kelpasi valtion viralliseksi kieleksi sekä korkeimman opetuksen kieleksi ja jonka avulla pystyttiin tyydyttämään vaativimmatkin kielenkäytön tarpeet kaunokirjallisuudesta tieteelliseen tekstiin asti.

Viron tasavallan loppuminen ja Eestin sosialistisen neuvostotasavallan syntyminen yhdessä toisen maailmansodan kanssa katkaisivat viron kirjakielen rauhallisen kehityksen kauden ja jopa taannuttivat kirjakieltä parin vuosikymmenen ajan.

Monet lahjakkaat kielenhuoltajat olivat paenneet kotimaastaan länteen (Aavik, Saareste, Tauli), Muuk oli viety itään ja siellä hän oli kuollutkin. Kielenohjailua asettuivat johtamaan kotimaahan jäänyt Veski ja koulumestarimaiset kielimiehet Ernst Nurm, Arnold Kask ja Elmar Elisto. He olivat hyviä työmiehiä, mutta heidän tietonsa yleisestä kielitieteestä ja kielenohjailuteoriasta olivat heikohkot. Lisäksi heidän piti työskennellä vaikeana aikana, jolloin ratkaisut saneli 1930-luvun lopun saavutukset mitätöivä suhtautuminen. Kielen latistamiseen johtavat pyrkimykset saivat heidät hyväksymään omat kielellisesti sangen ahdasmieliset näkemyksensä.

Monitahoinen kielenohjailu korvautui yksisuuntaisesti äärimmäisyyteen pyrkivällä. Tällainen yhtenäistäminen ja samanlaiseksi tekeminen koski koko yhteiskunta- ja talouselämää eikä voinut olla toisin kielitieteessäkään. Kansankielisyys nostettiin ainoaksi oikeaksi periaatteeksi. Ainakin iskulauseissa oli kansa korkein tuomari kaikessa, niin myös kielessä. Kansanmurteiden sijalle oli syntynyt kansan yhteinen puhekieli, jota kirjakielenkin oli heijastettava ja vahvistettava. Paljon sellaista, millä kirjakieltä oli rikastettu edellisillä vuosikymmenillä, julistettiin formalistiseksi, rappiolliseksi, estetisoivaksi, kansanvastaiseksi – sellaiseksi, mikä piti juuria pois. Todellisuudessa oli kysymys kansankielisyyden iskulauseen vulgaarista käytöstä; tällä pyrittiin toteuttamaan alkeellisia ideoita, joiden esittäjät eivät itse olleet saavuttaneet 1930-luvun kielenohjailun tasoa. (Vuonna 1953 ilmestynyt pieni oikeakielisyyssanakirja heijastaa aikaansa eikä yllä sotaa edeltävien sanastojen tasalle.)

1950-luvun lopun ja 1960-luvun alun yhteiskunnallinen vapautuminen heijastui selvästi myös viron kielen ohjailuun. Välillä hylätyt muodot nostettiin taas esille, mieleen palautettiin unohdettuja sanoja ja uudissanojen luomisessa miltei yksinomaisesti vallinneen yhdyssanojen luomisen rinnalla alettiin käyttää muitakin sanansepittämisen keinoja. Uusi nousukausi vaikutti erityisesti viron kielen erikoisalojen sanaston kehitykseen. 1960-luvun keskipaikkeilta lähtien ilmestyi useiden erikoisalojen sanastoja, jotka olivat monipuolisia niin sisällöltään kuin muodoltaan.

Vuonna 1960 ilmestynyt laaja oikeakielisyyssanakirja synnytti kiinnostuksen aallon kielenohjailuteoriaa, virolaisen kielenohjailun periaatteita ja kielen normeja kohtaan. Samanlaisen aallon nostatti vuonna 1976 ilmestynyt oikeakielisyyssanakirja, mutta tasoltaan tämän kirjan synnyttämä keskustelu ei noussut edeltäjänsä herättämää ajatustenvaihtoa korkeammalle, vaikka niin olisi tuona aikana jo voinut odottaa. Keskustelu vaikutti kuitenkin paljon kielen konkreettisten normien muuttamiseen. Muuttunut kieli-ilmapiiri pakotti myös sodanjälkeisten vuosien kielenmääräilijät perääntymään.

Juuri kuusikymmenluvun puolivälissä alettiin määräilymentaliteetista siirtyä kohti kielisuosituksia. Lukumäärältään pieni kielenohjailun eliitti omaksui suositukset nopeasti ja on siitä lähtien puhunut uuden suhtautumistavan puolesta aina nykypäiviin saakka. Uuden suhtautumistavan kannattajia on nykyisin jo enemmän kuin aikaisemmin, mutta olisi hätiköityä väittää, että uusi asenne on saavuttanut hallitsevan aseman. Käskyjen hengessä on kasvatettu monta sukupolvea, ja yhdenmukaiset käskyt on ollut helpompi omaksua kuin tavan takaa muuttuvat ja valintakykyä edellyttävät kielisuositukset. Tämä suunta liittyy nykyään käynnissä olevaan Viron yhteiskunnalliseen demokratisoitumiseen, ja toivomme yleisen virran vauhdittavan myös kielenohjailun demokratisoitumista.

Viron kielen ohjailun nykyiset periaatteet

Käytännön kielenohjailun lisäksi Virossa on aina ollut tapana puhua kielenohjailun periaatteista. Jo Jakob Hurtilla oli periaatteensa, ja kielenuudistaja Johannes Aavikilla periaatteet kehittyivät kelpo teoriaksi. Aavik esitti myös ensimmäisenä periaatteiden tärkeysjärjestyksen:

1) tarkoituksenmukaisuus, jonka piiriin kuuluvat

a) rikkaus (erityisesti sanaston rikkaus)

b) selkeys ja täsmällisyys (jokaisella kielellisellä ilmauksella olkoon mahdollisuuksien mukaan vain yksi merkitys)

c) lyhyys

d) oppimisen ja omaksumisen helppous

2) kauneus, jonka piiriin kuuluvat

a) äänteellinen sointuvuus eli eufonia

b) lyhyys (tekee kielen energisemmäksi)

c) tyylillis-psykologinen kauneus (sanaston runsaus, lauseopin joustavuus)

3) omaperäisyys, jonka piiriin kuuluvat

a) äännehistoriallisten muotojen etusijaisuus satunnaisiin analogisiin muotoihin verrattuna

b) lauseopin puhdistaminen tarpeettomista vierasperäisyyksistä

c) omaperäisten rinnakkaismuotojen keksiminen vierasperäisille sanoille ja vierasperäisten sanojen korvaaminen omaperäisillä.

Kielenohjailusuunnan johtajan Johannes Valdemar Veskin periaatteet samaan aikaan olivat

1) tarkoituksenmukaisuus

2) kansankielisyys ja

3) järjestelmällisyys yhdessä loogisen selkeyden kanssa.

Elmar Muukin periaatteista olivat tärkeimpiä

1) kirjakielen traditio

2) kansankielisyys ja

3) jossakin määrin eufonia.

Omaa tietään kulkenut Andrus Saareste puhui toistuvasti yleiskielisyyden eli todellisen tarkoituksenmukaisuuden puolesta, toisin sanoen hän piti tärkeimpänä yleiskielistä kielenkäyttötapaa.

Kaikkein tarkimman periaatehierarkian on esittänyt Valter Tauli. Sitä on selvitetty kirjassa ”Keelekorralduse alused” (Kielenohjailun perusteet, englanninkielinen laitos ilmestyi Upsalassa 1968, vironkielinen Tukholmassa 1968). Hänen tärkeysjärjestyksensä pohjautuu ideaalikielen ajatukseen: ideaalikieli on sellainen kieli, joka saavuttaa maksimaaliset tulokset minimaalisten keinojen avulla. Ideaalikielellä on seuraavia edellytyksiä:

1) Ideaalikielen tulee täyttää kaikki ne tehtävät, jotka ovat tarpeellisia sen päämäärän – viestintävälineenä toimimisen – kannalta. Ideaalikielen tulee pystyä toimittamaan eteenpäin niin kaikki tarpeellinen informaatio kuin merkitysvivahteetkin.

2) Ideaalikielen tulee olla niin taloudellista kuin mahdollista, toisin sanoen sen pitää olla puhujalle helppokäyttöistä ja kuulijalle helppoymmärteistä.

3) Ideaalikielellä tulee olla esteettinen muoto.

4) Ideaalikielen tulee olla joustava, eli sen tulee voida helposti sopeutua uusiin tehtäviin, uusien merkitysten ilmaisemiseen.

Tauli esittää kolme kielenohjailun perusperiaatetta (selkeys, taloudellisuus ja kauneus) yhdessä 17 alaperiaatteen kanssa. Perusperiaatteiden rinnalle asettuu vielä sovellusperiaate ja sen kuusi havainnollistumaa. Sovellusosa opettaa selvittämään konkreettisissa kielenkäyttötilanteissa syntyvät vaikeudet, sillä periaatteiden keskinäinen ristiriitaisuus vainoaa elävän kielen ohjailijoita kaikkialla; kuten asiantuntijat hyvin tietävät. Vaikeuksien taitava selvittäminen tekeekin kielenohjailun käsityöstä taidetta.

Kun viron kielen kehittämisen periaatteisiin vielä lisätään ne säännöt, jotka on luotu erikoisalojen kielenohjailussa (joka on täysivaltainen jäsen viron kielen ohjailussa), saadaan nykyiselle toiminnallemme riittävästi taustaa.

Haluaisin esitellä nykyisistä periaatteista erityisesti yhden. Sen on muotoillut Henn Saari. Hänen mielestään periaatteiden luettelon pitäisi olla avoin (Taulillahan periaatteiden joukko oli rajallinen), sillä tällaiset periaatteet eivät ole mitään muuta kuin kielikysymysten ratkaisemiseen käytettävien näkökantojen tyypittelyjä. On kuitenkin periaatteellisesti mahdotonta ennustaa näkökannat kaikkien tapausten varalle – puhumattakaan siitä, että rajallinen luettelo estää uusien hyödyllisten näkökulmien arvioinnin. Kielenkehityskysymysten ratkaisemisesta ei koskaan häviä luova panos, vaan kielenohjailijan taito arvioida asioita rationaalisesti sekä hänen intuitionsa ratkaista kysymykset entistä paremmin jäävät aina näyttelemään kielenohjailussa jonkinlaista osaa.

Myös Saari arvioi tarvittavan periaatteiden tärkeysjärjestystä. Hänellä itsellään on hierarkian huipulla tarkoituksenmukaisuuden periaate. Koska toisetkin virolaiset kielenohjailijat ovat tunnustaneet tämän periaatteen, ei voi jättää mainitsematta, minkälaisen sisällön eri kielenohjailijat ovat tälle käsitteelle halunneet antaa. Aavikin välineellinen tulkinta selviää jo edellä esitetystä. Veskin tarkoituksenmukaisuutta voisimme kutsua teoreettiseksi, sikäli kuin se yhdistyy suoraviivaisen, poikkeuksettoman kielisysteemin päämäärien kanssa. Saarestella on kysymys psykologisesta tarkoituksenmukaisuudesta, joka arvostaa yleiskielen käytäntöä. Nykyisin on kielenohjailussa tosin levinnyt laajalle kommunikatiivinen tarkoituksenmukaisuus (jotakin sellaista tavoitteli Lauri Kettunenkin), mutta Saaren tarkoituksenmukaisuutta voi paremminkin kuvata sanalla sosiaalinen, sillä hänen kielellisen tarkoituksenmukaisuuden periaatteensa on johdettu yleisestä, yhteiskunnallisessa elämässä pätevien keinojen tarkoituksenmukaisuudesta. Näin käsitettynä tulee tarkoituksenmukaisuudesta yleismaailmallinen periaate, joka ei ole enää toisten periaatteiden kanssa samalla tasolla, vaan osoittautuu toisten periaatteiden sovellettavuuden kriteeriksi. Näin sen alaisuuteen kuuluisivat muun muassa järjestelmällisyys sekä kielellinen kansanomaisuus ja omaperäisyys.

Saaren esittämien periaatteiden joukosta nousee Viron nykyisessa kielitilanteessa esille kielen omaperäisyyden säilyttäminen eli kielen itsenäisyyden ajatus. ”Kielen säilymisen ja uudistumisen kannalta on lainailmausten tulva vähemmän toivottava kuin kielen omista elementeistä koottujen uusien kielellisten ilmausten massa. Ajatelkaa vain tilannetta, jossa me lainaisimme ja lainaisimme ilmauksia, emme enää vaikuttaisi luovasti oman kielemme elementteihin oman kielemme lakien pohjalta emmekä harjoittaisi kielen luonnollista uudistamista. Silloinhan näivettyisi kansankin taito harjoittaa uudistamista.” Tämän vuoksi itsenäisyyden ajatus ei ole ahdasmielistä itseensä sulkeutumista, vaan perustuu tarkoituksenmukaisuuteen ja juontuu siitä, miksi kieli yleensä on olemassa. ”Sekä omaperäinen sanastotyö että lainaaminen ovat tarpeen, mutta kieleen itseensä perustuvaa tapaa on vielä kehitettävä edelleen” – tällainen sanamuoto välttää liioittelun: toisaalta purismin, toisaalta vierasperäisten sanojen liiallisen käytön. Tarkempi taktiikka periaatteiden soveltamiseksi riippuu kulloisestakin tehtävästä, jonka eteen kieli joutuu. Nykyisin pitää viron kielen ohjailussa ottaa huomioon se, että venäjän kieli vaikuttaa vahvasti viron kieleen.

Tarkoituksenmukaisuudesta Saari on johtanut myös kansankielisyyden periaatteen, jossa hän pitää tärkeänä kolmea näkökulmaa. Ensinnäkin hänen kieli-ideaalinsa pohjautuu olemassa olevaan kieleen, minkä vuoksi kirjakielen täydentäminen murteista ja arkikielestä peräisin olevilla ilmauksilla on luonnollista. Toiseksi kirjakielen kansanomaisuus ei tarkoita primitiivisyyttä, vaan korkeatasoista kirjakieltä, joka tyydyttää koko kansaa ja kaikkien erikoisalojen tarpeita. Dialektiikka piilee siinä, että todellisen kansanomaisuuden saavuttaakseen pitää kirjakielen jossakin määrin erottua murteista ja puhekielestä, aivan kuten maalaustaiteen pitää erottua kalliopiirroksista tai klassisen musiikin pelimannikappaleista. Kolmanneksi kirjakielen pitää olla demokraattista ja sen perustan tulee olla riittävän helppoymmärteistä, niin ettei kirjakielen ja arkikielen välille syntyisi liian suurta kuilua.

Tietenkään viron kielen ohjailija ei työskentele edessään periaatteiden kaavio, josta hän löytää valmiit ratkaisut. Ei, tällainen periaatteisto on hänelle taustaksi, apuneuvo, joka heijastaa virolaisen kielenohjailun nykyistä tilaa. Tämän taustan ja oman kielellisen tietämyksensä varassa kielenohjailija ratkaisee eteensä tulevat ongelmat.

Viron kielen ohjailun nykyisenä johtoajatuksena on pyrkimys rikkaaseen kieleen. Jo ammoin sivuutetun nopeutetun kehityksen ja yhtenäistämisen kauden jälkeen viron kieli on nykyisin kehitysvaiheessa, jossa tulee huolehtia niin sanaston kuin kieliopin (muoto-opillisen aineksen ja sananmuodostuksen) rikkaudesta. Enää ei voi kiirehtiä poistamaan eri variantteja, kuten tehtiin kielenohjailun alkuaikoina, vaan jokaisen mahdollisuuden arvo tulee punnita tarkoituksenmukaisuuden perusteella. Kielenohjailija antaa yleisiä ohjeita, joiden mukaan eri mahdollisuuksia voi käyttää, mutta loppujen lopuksi jää kielenkäyttäjän päätettäväksi, minkä mahdollisuuden valitsee mihinkin tekstiin. Kielen rikkaus tarkoittaa sitä, että jokaisen sanoman välittämiseksi on olemassa tehokkaat kielelliset keinot ja että usein keinoja on yhtä sanomaa varten useita. Yhteisten käskyjen hengessä kasvanut virolainen kielenkäyttäjä ei rehellisesti sanoen vielä nykyään ole kovin valintakykyinen, sillä valitseminen edellyttää parempaa kielellistä tietämystä kuin käyttäjällä on tähän asti ollut.

Sääntöjen luomisessa on viron nykyisessä kielenohjailussa olennaisinta se, että jäykkien rajojen vetämisen tilalle on tullut sääntöjen ydinasioiden painottaminen ja joustavien sääntöjenvälisten siirtymien tunnustaminen. Jokainen kielellinen sääntö toimii parhaiten sen alueen ytimessä, jota se koskee; mitä enemmän siirrytään periferiaan päin, sitä heikommaksi käy säännön vaikutus. Olkoon meillä kielellinen alue A (esimerkiksi verbien muoto-opin astevaihtelullinen õppima-tyyppi), alueella ydinosa ja sen ympärillä periferia. Ja olkoon meillä kielellinen alue B (astevaihteluton muutuma-tyyppi) ja sillä samoin ydinosa sekä periferia. Kummankin tyypin ydinosassa on joukko varmoja verbejä, eli ne kuuluvat joko õppima- tai muutuma-tyyppiin: astevaihtelullinen õppima : õpin ja astevaihteluton muutuma : muutun. Kuitenkin A:n ydinosa muuttuu joustavasti A:n periferiaksi ja B:n ydinosa B:n periferiaksi eri kielenkäyttäjien käytänteiden mukaan. A:n periferia muuttuu joustavasti B:n periferiaksi, ja kahden tyypin välille jää raja-alue eli ne verbit, joista ei voi varmasti sanoa, että ne kuuluvat joko alueeseen A tai alueeseen B. Näiden verbien muoto-oppi onkin tarkoituksenmukaista säännöttää niin, että ne kuuluvat kumpaankin tyyppiin. Kaksipaikkaisten joukko ei saa olla liian suuri, sillä muuten tyyppien ääriviivat himmenevät. Oikeakielisyyssanakirjassa on noin 2 000 õppima-tyyppistä verbiä ja miltei 900 muutuma-tyyppistä verbiä. Niiden raja-alueelle jääviksi on oikeakielisyyskomitea hyväksynyt käytännön kielenkäytön tutkimisen perusteella 19 verbiä (esimerkiksi verbin sulgema preesensiksi hyväksytään sekä suleb että myös sulgeb, verbin tekkima preesensiksi tekib ja tekkib). Näissä verbeissä muuttaa astevaihtelu tai sen puuttuminen verbien kirjallista kuvaamista. Näiden lisäksi horjuu kahden tyypin välimailla vielä sanoja, joissa astevaihtelu tai astevaihtelun puuttuminen muuttaa vain ääntämistä. Tällaisissa tapauksissa on päätetty, että horjumistapauksia ei pidä käsittää oikeakielisyysvirheiksi.

Toinen esimerkki sääntöjenvälisten jäykkien rajojen hylkäämisestä on sanojen yhteen ja erikseen kirjoittamisen säännöttäminen. Tähänastisilla säännöillä on pyritty jakamaan kielelliset ilmaukset joko varmasti yhteen tai varmasti erikseen kirjoitettaviksi. Uusi säännöstö ei erota näitä kahta mahdollisuutta suoraviivaisesti, vaan tarjoaa joustavamman valinnanmahdollisuuden vaihtoehtojen välillä.

Viron kielen ohjailun nykyrakenne

Virossa erotetaan toisistaan kaksi käsitettä – kielenohjailu ja kielenhuolto. Toinen niistä kielenohjailu – on kirjakielen tietoista kehittämistä ja rikastamista, vakiinnuttamista ja ajanmukaistamista. Se on kielellisen ideaalitilan etsimistä, pyrkimistä ideaaliin kielisuositusten avulla. Kielenohjailulla on oma teoria, joka ilmaisee kielenohjailun päämäärät, periaatteet, metodit ja taktiikan.

Viron kielen osalta pitää korostaa myös, että jo alusta lähtien on erikoisalojen kielenohjailu ollut kielenohjailun täysivaltainen osa; sillä on samanlaiset tehtävät kuin koko kielenohjailulla ja lisäksi vielä erikoisalan luonteesta johtuvia tehtäviä. Viron kielen terminologiatyössä on kielellinen näkökulma aina ollut hyvin esillä ja kielitieteilijät ovat aina avustaneet tämän työn tekemisessä (esimerkiksi venäläiset ovat vasta yrittäneet samaa kahden viime vuosikymmenen aikana). Vastaavalla tavalla kuuluu virolaiseen kielenohjailuun nimistönhuolto: paikan-, henkilön-, yritys- ja muiden nimien käytön ohjaaminen.

Toinen luonteenomainen piirre viron kielen kehittämisessä on se, että kielitieteilijöiden osuus kielen hyvinvoinnin turvaajana on kirjailijoiden, kääntäjien ja toimittajien rinnalla ollut suurempi kuin monissa muissa kielissä.

Kielenhuolto on kielenohjailun suositusten toteuttamista. Henn Saari on mukaillut tätä ajatusta: ”Kielenohjailu ja kielenhuolto ovat saman toiminnan eri puolia, erottamattomia ja ilman veitsenterävää rajaa.” Kielenhuoltajia voi erottaa kolme ryhmää:

a) johtavat asiantuntijat Kielen ja Kirjallisuuden Instituutissa, korkeakouluissa, Toimittajien Liiton (Ajakirjanike Liit) kieli- ja käännösosastossa ja Äidinkielen Seurassa (Emakeele Selts),

b) äidinkielenopettajat, jotka selittävät ja opettavat kielisuosituksia ja yleensä oikeakielisyyttä, sekä toimittajat ja kielentarkistajat, jotka vastaavat julkisen sanan hyvästä kieliasusta, sekä

c) kielitietoiset ihmiset missä työpaikalla tahansa.

Lienee ilman muuta selvää, että kielenohjailussa tarvitaan runsaasti juuri c-ryhmään kuuluvia, jotta äidinkieltään arvostavia ihmisiä olisi entistä enemmän.

Virossa toimii myös kollektiivisen kielenohjailun traditio. Ensimmäiset kielenohjailupäätökset ovat perua Viron Kirjanoppineiden Seuralta ja kielikonferensseista. 1920- ja 1930-luvulla antoi kielenohjailupäätöksiä Viron Kirjallisuuden Seuran kielitoimikunta. 1950-luvulla asioista päätettiin Tiedeakatemian Kielen ja Kirjallisuuden Instituutin sanakirjaosastossa. 1960-luvulla aloitettiin uudelleen kollektiivinen kielenohjailu: Tiedeakatemian puhemiehistön yhteyteen luotiin valtiollinen oikeakielisyyskomitea eli VÕK.

Oikeakielisyyskomitean tähänastisessa toiminnassa erottuu selvästi kolme kautta. Näistä jokainen on aloitettu innokkaasti, mutta toiminta on pikkuhiljaa hiipunut ja sammunut ehkä joksikin aikaa kokonaan ennen uuden nousukauden tulemista.

Ensimmäisellä kaudella komissiota johti matemaatikko Arnold Humal. Kausi oli lyhyt (1960–1962) ja vailla merkittäviä tuloksia. Komissio oli suuri (25 jäsentä) ja sekakoosteinen. Se yksinkertaisesti hylkäsi suurimman osan sille esitetyistä sääntöjen uudistusehdotuksista. Koska komissio ei vastannut 1960-luvun alun kielellisen heräämiskauden vaatimuksia ja tarpeita, sen toiminta oli tuhoon tuomittua.

Toisen kauden alkuna voidaan pitää vuotta 1972, jolloin uuden oikeakielisyyssanakirjan toimittaminen synnytti tarpeen perustaa autoritaarinen kielenohjailuelin. Uudelleen muodostetun, 13 jäsenisen komission puheenjohtajaksi valittiin kielitieteilijä Arnold Kask. Tämä kausi oli edellistä huomattavasti tuloksellisempi, toiminta oli yhtenäisempää ja kesti pitempään (1972–1977). Huolimatta siitä, että yhtenäisten ja mahdollisimman pitkäaikaisten kielimääräysten hengessä kasvanut kielitieteilijäsukupolvi oli vielä voimissaan ja piti kiinni kaikesta omanaikaisestaan, komission onnistui tehdä useita tarpeellisia sääntöjen uudistamispäätöksiä niin oikeinkirjoituksen, muoto-opin kuin myös sananmuodostuksen alalla. Suuri ja vaikea työsarka oli toisten kansojen nimien esittäminen virolaisin aakkosin, mikä vaati ukrainan, valkovenäjän, gruusian, armenian, azerbaidzanin, turkmeenin, kasakin, kirgiisin, uzbekin, tadzikin, bulgarian ja serbokroatian nimien kirjoitusasusta päättämistä sekä venäjänkielisten nimien kirjoitusasun tarkistamista.

Vuonna 1979 komissio muodostettiin uudelleen ja sen tehtäväksi annettiin vuoden 1976 oikeakielisyyssanakirjan jälkitarkistus. Tätä kolmatta kautta edustavaa, 17-jäsenistä komissiota on johtanut kielitieteilijä Huno Rätsep. Olennaiset viron kieltä koskevat päätökset on tehty vuosina 1979–1983. Niitä ovat verbien ja yhdistämättömien sanojen yhteen ja erikseen kirjoittaminen, lyhenteiden oikeakielisyys, valtioiden ja pääkaupunkien nimien kirjoitusasu, monien substantiivi- ja verbityyppien muoto-oppi sekä konditionaalin muodot. Tämän jälkeen on kokoonnuttu vain pari kertaa jonkin joustavaa näkökohtaa vaativan kysymyksen ratkaisemiseksi.

Voi olla kiinnostavaa, että edellä mainittuina hiljaiselon kausina ei kuitenkaan oltu aivan vaiti: oikeakielisyyskomission toisen kauden alulle antoi sisältöä Äidinkielen Seuran kielitoimikunnan valmistelema aineisto, ja kolmannen kauden alussa oikeakielisyyskomission työtä valmisteltiin tehokkaasti toimineessa kielenopetuksen ja kielenohjailun komissiossa. Pienen kansan kielenohjailuvoimia on niukalti, ja kyseessä ovat samat ihmiset riippumatta siitä, minkä nimikkeen alle heidän toimintansa sijoittuu.

Tällainen todellinen kielenohjailu vaatii kahta tukipylvästä: jo mainitun kielenohjailuteorian lisäksi pitää kielentutkimuksen olla kunnollisella tasolla. Kielenohjailu ei saa kulkea tutkimustyön ohi (palautan mieleen tämän yksinkertaisen totuuden vain sen takia, että ainakaan viron kielen ohjailun arvostelijat eivät ole tätä asiaa aina huomanneet). Tämän takia kielenohjailijat (samoin kuin erikoisalojen kielenohjailijat) myös kuuluvat Kielen ja Kirjallisuuden Instituutin kielioppiosastoon, jonka tehtävänä on viron kielen rakenteen tutkiminen.

Kirjallisuutta:

AAVIK, J.: Keeleuuenduse äärmised võimalused. Tartu 1924. 2. painos Stockholm 1974.

Johannes Voldemar Veski keelelisi töid. Tallinn 1958.

Kirjakeele teataja 1979–1983. Õigekeelsuskomisjoni otsused. Tallinn 1985.

KULL, R.: Kirjakeelest ja selle korraldamisest. (”Kirjakeele korraldus nüüd ja praegu”.) – Keel ja Kirjandus 1985 nro 12 s. 705–713.

SAARESTE, A.: Eesti õigekeelsuse päevaküsimustest. Johannes Aaviku ”Eesti õigekeelsuse õpiku ja grammatika ilmumise puhul”. Eesti keele arhiivi toimetised nro 9. Tartu 1977.

SAARI, H.: Keelehääling. Tallinn 1976.

SAARI, H.: Kirjakeele saatus 1. Vaade sajandile. – Keel ja Kirjandus 1979 nro 11 s. 661–670; nro 12 s. 712–723.

TAULI, V.: Õigekeelsuse ja keelekorralduse põhimõtted ja meetodid. AES-i toimetised nro 17. Tartu 1938.

TAULI, V.: Introduction to a Theory of Language Planning. Uppsala 1968.

¹ Viron kielestä suomentanut Hannu Oittinen.