Tasavallan presidentti allekirjoitti kielilain kesäkuussa 2003. Laki on Suomen kansalliskieliä, suomea ja ruotsia, koskeva yleislaki, ja sillä turvataan suomen- ja ruotsinkielisen väestön kielelliset oikeudet perustuslaissa edellytetyllä tavalla. Lakiin sisältyy viittauksia muita kieliä koskevaan lainsäädäntöön sekä kielisäännöksiä sisältävään erityislainsäädäntöön. Kielilaki (6.6.2003/423) tulee voimaan vuoden 2004 alussa. Se korvaa vuonna 1922 annetun kielilain.

Miksi uusi kielilaki?

Kielilain uudistaminen on ollut tarpeen ainakin neljästä syystä. Uudessa perustuslaissa, joka tuli voimaan 1. maaliskuuta 2000, vahvistettiin periaate Suomen virallisesta kaksikielisyydestä ja kansalliskielten yhdenvertaisuudesta sekä kielellisistä oikeuksista ja julkisen vallan velvollisuuksista kielikysymyksissä. Perustuslain uudistuksen yhteydessä on ollut tarpeen arvioida, miten sen henki tulee esiin muussa lainsäädännössä, myös kielilainsäädännössä.

Itsenäisen Suomen ensimmäinen kielilaki tuli voimaan vuonna 1922. Lakia säädettäessä Suomen taloudellinen ja sosiaalinen tilanne oli luonnollisesti aivan toinen kuin nykyisin. Vaikka lakia on muutettu 1900-luvun aikana kuusi kertaa, muutokset ovat olleet lähinnä teknisiä lisäyksiä tai muusta lainsäädännöstä johtuvia seurannaisvaikutuksia. Periaatteellisia sisällöllisiä muutoksia ei ole tehty. Vuoden 1922 kielilaki onkin paikoin vaikeaselkoinen, niukka ja osin vaikeasti sovellettavissa. Tämä koskee erityisesti tuomioistuimissa käytettävän kielen säännöksiä, jotka ovat jättäneet runsaasti tilaa erilaisille tulkinnoille. Tämä on ollut yksilön oikeusturvan kannalta ongelmallista. Kielilaki on siis kaivannut myös lakiteknistä ja kielellistä uudistamista.

Suomen kielilainsäädäntöä on ollut tarpeen tarkastella myös niiden kansainvälisten sopimusten valossa, joihin Suomi on sitoutunut. On ollut tarpeen varmistaa, että kansallinen lainsäädäntö täyttää kaikki ne vaatimukset, joita muut sopimukset edellyttävät. Suomen liittyminen Euroopan unioniin ja muu kansainvälinen toiminta on siten vilkastanut myös kansallista lainsäädäntöä.

Neljäs syy uudistaa kielilakia on ollut hyvin käytännöllinen. Nykyisen kielilain toteutumista on arvosteltu eri yhteyksissä. Arvostelu on kohdistunut nimenomaan siihen, ettei kielilakia aina ole ollut helppo soveltaa käytännössä. Tavoitteena onkin ollut saada aikaan joustava laki, jonka perusteella olisi mahdollista taata yksilön kielelliset oikeudet kulloisessakin tilanteessa mahdollisimman järkevällä tavalla.

Kielilainsäädännön uudistamisen keskeisiä tavoitteita ovat siis olleet perustuslain edellyttämän kielellisen yhdenvertaisuuden takaaminen, kielilainsäädännön selkeyttäminen ja käytäntöön soveltamisen helpottaminen.

Yksilön oikeus ja viranomaisen velvollisuus

Uusi kielilaki ei olennaiselta sisällöltään ole erilainen entiseen verrattuna. Laissa säädetään oikeudesta käyttää suomen ja ruotsin kieltä viranomaisissa sekä julkisen vallan velvollisuudesta toteuttaa ja edistää kielellisiä oikeuksia. Vaikka laki koskee kansalliskieliä, siinä viitataan myös saamen kieliä koskevaan lainsäädäntöön ja muita kieliä käyttävien oikeuksiin.

Laki lähtee yksilön oikeuksista, ja olennaista on se, että viranomaisen ja julkisen vallan velvollisuutta korostetaan. Lain mukaan viranomaisen tulee toiminnassaan oma-aloitteisesti huolehtia siitä, että yksilön kielelliset oikeudet toteutuvat käytännössä eikä kenenkään tarvitse niitä erityisesti vaatia. Kaksikielisen viranomaisen tulee palvella yleisöä suomeksi ja ruotsiksi sekä huolehtia molempien kielten näkyvyydestä toiminnassaan. Kaksikielisen viranomaisen tulee yhteydenotoissaan yksityishenkilöihin ja oikeushenkilöihin käyttää näiden omaa kieltä, suomea tai ruotsia, jos se on tiedossa, taikka molempia. Laissa korostetaan myös sitä, että viranomaisella on aina mahdollisuus antaa parempaa ja monipuolisempaa palvelua kieliasioissa kuin laki edellyttää.

Yksi- ja kaksikieliset kunnat

Kielellisen jaotuksen perustana ovat, kuten aiemmassakin kielilaissa, yksikieliset ja kaksikieliset kunnat. Kielellisen jaotuksen määräytymisperusteet pysyvät nykyisellään. Kunta on yksikielinen, kun kaikki sen asukkaat ovat samankielisiä tai kun heistä vähemmän kuin 8 prosenttia on toiskielisiä. Jos vähemmistökielisiä on vähintään 8 prosenttia tai vähintään 3 000 henkilöä, kunta on kaksikielinen. Kaksikielinen kunta muuttuu yksikieliseksi vasta, jos vähemmistö pienenee 6 prosenttiin tai sen alle. Tällöinkin valtioneuvosto voi erityisistä syistä kunnan valtuuston esityksestä tai kuntaa kuultuaan määrätä, että kunta säilyy seuraavan kymmenvuotiskauden aikana kaksikielisenä.

Tällä hetkellä voimassa oleva kuntien kielellinen jaotus ulottuu vuoteen 2012. Sen mukaan Suomessa on 383 suomenkielistä kuntaa, 21 kaksikielistä kuntaa, joiden asukkaiden enemmistön kieli on suomi, 23 kaksikielistä kuntaa, joiden asukkaiden enemmistön kieli on ruotsi, ja 3 ruotsinkielistä kuntaa. Ahvenanmaan kaikki 16 kuntaa ovat ruotsinkielisiä.

Yksi- ja kaksikieliset viranomaiset

Uudessa kielilaissa myös viranomaiset määritellään yksi- tai kaksikielisiksi. Laki on soveltamisalaltaan laaja ja velvoittaa laissa määriteltyjen viranomaisten lisäksi valtion liikelaitoksia ja eräin edellytyksin myös sellaisia palveluja tuottavia yhtiöitä, joissa valtiolla tai kunnilla on määräämisvalta. Niiden on annettava palvelua ja tiedotettava yleisölle suomeksi ja ruotsiksi, jollei se ole toiminnan laadun vuoksi tarpeetonta.

Uuteen kielilakiin sisältyy täsmällisiä säännöksiä oikeudesta käyttää suomea ja ruotsia tuomioistuimissa ja muissa viranomaisissa eri tilanteissa samoin kuin säännökset käsittely- ja työkielestä viranomaisissa sekä viranomaisten asiakirjojen kielestä. Lain mukaan kaksikielisen viranomaisen on yleisölle suunnatussa tiedottamisessa käytettävä sekä suomen että ruotsin kieltä. Laissa on myös perussäännökset kilpien, liikennemerkkien ja paikannimien kielestä sekä kulutushyödykkeistä annettavien tietojen kielestä.

Kielilain suhde muuhun lainsäädäntöön

Suomen kansalliskieliä koskeva lainsäädäntö ei luonnollisestikaan rajoitu kielilakiin. Mainittujen lakien lisäksi lukuisissa muissa säädöksissä, kuten esimerkiksi perusopetuslaissa, yliopistolaissa ja kuntalaissa, on kansalliskieliä koskevia säännöksiä. Lisäksi on olemassa lukuisia lakeja, jotka pyrkivät turvaamaan eri kieliä puhuvien oikeudet suomen- ja ruotsinkielisissä viranomaisissa.

Uusi laki tulee korvaamaan myös nykyisen valtion virkamiehiltä vaadittavasta kielitaidosta annetun lain (149/1922). Laissa julkisyhteisöjen henkilöstöltä vaadittavasta kielitaidosta (6.6.2003/424) säädetään valtion ja kunnallisten viranomaisten, itsenäisten julkisoikeudellisten laitosten, eduskunnan virastojen ja tasavallan presidentin kanslian palveluksessa olevan henkilöstön kielitaitovaatimuksista. Lain mukaan viranomainen on velvollinen huolehtimaan henkilöstönsä kielitaidosta, kielitaitovaatimuksista ilmoittamisesta ja niiden asettamistavasta, kielitaidon varmistamisesta palvelukseen ottamisessa, erivapaudesta, suomen ja ruotsin kielen tutkinnoista sekä tutkintojen hallinnosta ja toimeenpanosta.

Laissa etsitään nykyistä joustavampia ja tarkoituksenmukaisempia tapoja varmistaa viranomaisen kaksikielisyys. Käytännössä esimerkiksi verovirasto tai sairaanhoitopiiri huolehtii siitä, että niillä on kaksikielisessä suomienemmistöisessä kunnassa riittävästi ruotsin kielen taitoista henkilöstöä. Jokaisen verovirkailijan tai sairaalan vastaanotossa työskentelevän ei siis tarvitse osata ruotsia kaksikielisen henkilön tavoin, vaan riittää, että viranomainen tarjoaa myös ruotsinkieliset palvelut riittävän selvästi ja ohjaa tarvittaessa asiakkaat kieltä taitavien virkamiesten äärelle.

Tämän lisäksi tulee muutoksia oikeudenkäymiskaareen, rikosoikeudenkäynnistä annettuun lakiin, esitutkintalakiin, sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista annettuun lakiin, potilaan asemasta ja oikeuksista annettuun lakiin, sosiaalihuoltolakiin, kansanterveyslakiin, erikoissairaanhoitolakiin ja kuntajakolakiin.

Kielilaki ei koske Ahvenanmaata. Ahvenanmaalla on oma lainsäädäntö, jonka tavoitteena on suojella maakunnan ruotsinkielisyyttä ja omaa kulttuuria. Ahvenanmaan itsehallintolaki (1144/1991) perustuu kansainvälisiin sopimuksiin.

Saamen kielen asemasta on säädetty erikseen vuonna 1991, ja esitys uudeksi saamen kielilaiksi on tätä kirjoitettaessa eduskunnan käsiteltävänä. Myös sen on tarkoitus tulla voimaan vuonna 2004.

Kielilain seuranta

Lain mukaan jokainen viranomainen valvoo omalla toimialallaan lain noudattamista. Oikeusministeriö seuraa lain täytäntöönpanoa ja soveltamista sekä antaa suosituksia kansalliskieliä koskevaan lainsäädäntöön liittyvissä kysymyksissä. Tarvittaessa ministeriön tulee tehdä aloitteita ja ryhtyä muihin toimenpiteisiin havaitsemiensa epäkohtien korjaamiseksi. Sen sijaan mitään sanktioita lakiin ei sisälly, mikä onkin synnyttänyt jonkin verran keskustelua. Useiden mielestä lain toteutumista ei voi seurata, ellei ole olemassa käytänteitä lain rikkomisen estämiseksi. Jo ehdotuksen tehnyt kielilakikomitea lähti kuitenkin siitä, että myönteiset esimerkit ja onnistuneet kielipoliittiset ratkaisut edistävät viranomaisten suomen ja ruotsin käyttöä enemmän kuin sanktiot.

Lain mukaan valtioneuvoston velvollisuutena on vaalikausittain antaa eduskunnalle kertomus kielilainsäädännön soveltamisesta ja kielellisten oikeuksien toteutumisesta sekä tarpeen mukaan muistakin kielioloista. Kertomuksessa käsitellään suomen ja ruotsin kielen lisäksi ainakin saamen kieltä, romanin kieltä ja viittomakieltä. Tällä kertomuksella on epäilemättä sekä symbolista että käytännöllistä merkitystä, kun kielitilanteeseen ja kielellisiin oikeuksiin kiinnitetään näin konkreettisella tavalla säännöllisesti huomiota myös maan rajojen sisäpuolella, ei vain raportoitaessa kielten asemasta esimerkiksi Euroopan neuvostolle.

Voi siis ajatella, että raportointi on omiaan kiinnittämään huomiota kaikkiin kieliasioihin, ei vain suomeen ja ruotsiin vaan myös muihin Suomessa käytettäviin kieliin ja niiden asemaan. Kenties kertomus on tukemassa myös sitä, että ylipäätään kielten rooli yhteiskunnallisessa toiminnassa nousee keskeiseksi kysymykseksi.

Mitä kielilaki ei käsittele?

Kielilakikomitea ei ottanut kantaa koulutuspolitiikkaan eikä siten myöskään ruotsin tai suomen kielen pakollisuuteen kouluopetuksessa tai ylioppilaskirjoituksissa. Kuten aikaisemminkin, nämä asiat määritellään muussa lainsäädännössä. Kielilaissa ei mikään viittaa siihen, että lain noudattaminen edellyttäisi ilman muuta koulutukseen lisäresursseja. Mikään kielilain kohta ei myöskään riveillä eikä rivien välissä viittaa siihen, että ruotsin kielen opetuksen tulisi olla pakollista suomenkieliselle oppilaalle tai suomen kielen opetuksen pakollista ruotsinkieliselle oppilaalle.

Tämä on syytä todeta erikseen siksi, että julkisessa keskustelussa koulun kielenopetus ja kielilain velvoitukset eivät aina ole pysyneet omissa karsinoissaan. Kielilaki siis edellyttää, että suomen tai ruotsin taitoisia henkilöitä on kaksikielisissä viranomaisissa riittävä määrä ja että viranomaiset kykenevät palvelemaan asiakkaitaan riittävän hyvin kummallakin kielellä.

Kohti uuden kielilain aikaa

Kielilaki otettiin eduskunnassa ja laajalti myös kaikkialla muualla, missä siitä keskusteltiin, hyvin myönteisesti vastaan. Kritiikkiäkin on luonnollisesti ollut. Erityisesti on keskusteltu kahdesta asiasta: seurannasta ja kustannuksista.

Kielilakia on arvosteltu siitä, että siihen ei sisälly sanktioita. On kyselty sitä, miten esimerkiksi kaksikielinen viranomainen saatetaan vastuuseen, jos yksilö ei saa palvelua omalla kielellään. On siis arveltu, että uusikin kielilaki on voimaton parantamaan yksilön asemaa eikä käytännön tilanteissa pysty takaamaan kielellisten oikeuksien toteutumista. Kielilain perusteluissa ja itse laissa on kuitenkin selvästi korostettu sitä, että jokainen viranomainen on omalla toimialallaan velvollinen valvomaan lain noudattamista. Siten kielilaki on viranomaiselle yhtä velvoittava laki kuin muutkin lait. Jos epäkohtia ilmenee, oikeusministeriö tekee uusia aloitteita tai ryhtyy toimiin epäkohtien poistamiseksi. Sitä paitsi oikeuskansleri ja oikeusasiamies ovat tässäkin asiassa ylimpiä laillisuuden valvojia.

Toisena kritiikin kohteena on ollut se, että lakiehdotus ei sisältänyt arviota lain toteuttamiseksi vaadittavista kuluista. Kuten oikeusministeriö on esittänyt, tarkka kulujen arviointi olisi ollut mahdotonta eikä valtiovarainministeriö halunnut perusteluihin tarkkoja lisävirkoja sen enempää kuin lisäeurojakaan. Sitä paitsi kielilakikomiteakin lähti vahvasti siitä, että viranomaiset voivat noudattaa lakia jo yksistään niin, että työnjakoa järkeistetään ja tehtäviä siirretään viranhaltijalta toiselle. Näin kaksikielinen viranomainen voi toimintansa tarkoituksenmukaisella järjestämisellä jopa säästää kustannuksia ilman, että kenenkään kielelliset oikeudet vaarantuvat.

Syksyllä 2003 onkin jo perustettu erilaisia työryhmiä, jotka etsivät hyviä malleja toteuttaa uutta kielilakia varoja säästäen ja tarkoituksenmukaisesti töitä järjestellen. Valtiovarainministeriö on perustanut työryhmän, johon kuuluu jäseniä valtiovarainministeriöstä, oikeusministeriöstä ja opetusministeriöstä sekä mm. verohallinnosta, poliisista ja tullilaitoksesta. Tarkoituksena on kartoittaa, millaisin henkilöstö- ja palkkaratkaisuin taattaisiin mahdollisimman toimiva hallinto, jossa olisi riittävästi tarvittavaa kielitaitoa. Niin ikään Suomen Kuntaliitto on käynnistänyt hankkeen, jonka tavoitteena on helpottaa uuden kielilain toteuttamista kunnallishallinnossa.

Näiden hankkeiden työstä ja ratkaisuista on varmasti ajan oloon hyötyä eri yhteyksissä. Viranomaisten yhteistyö monilla toimialoilla onkin uuden kielilain hengen mukaista.

Kielilain rooli yksilön elämässä

Kielilainsäädännön uudistamisen tavoitteena on käytännön parantaminen viranomaistasolla ja asioiden sujuminen mallikkaasti kummallakin kielellä. Kielilailla on kansalaisille kuitenkin myös symboliarvoa. Kielellä on ratkaiseva vaikutus yksilön toiminnalle yhteiskunnassa. Siksi on tärkeää, että kansalaisilla on yhdenvertaiset mahdollisuudet käyttää äidinkieltään myös julkisissa yhteyksissä sekä saada palveluja omalla kielellään. Suomen- ja ruotsinkielisen yksilön on voitava elää omalla kielellään myös niillä alueilla, joilla enemmistön kielenä on toinen kansalliskieli, ja oltava tästä oikeudesta tietoinen.

Vaikka kielilaki koskeekin vain kansalliskieliä, sen olemassaolo voi tukea myös muiden kielten asemaa koskevaa lainsäädäntöä ja muiden kieliryhmien kieliolojen vahvistamista Suomessa. Siten kansalliskieliä koskevalla lailla on merkitystä yhteiskunnassa laajemminkin, koska yksistään sen olemassaolo kannustaa arvioimaan ja parantamaan myös muihin kieliryhmiin kuuluvien yksilöiden kielellisiä oikeuksia. Uusi kielilaki tarjonnee siis parhaimmillaan hyvät puitteet Suomen kielimaailmaa koskevalle suunnittelulle ja keskustelulle yksilön kielellisistä oikeuksista, oli ihmisen äidinkieli mikä tahansa.

 

Lakeja ja lähteitä

Lait ovat löydettävissä osoitteesta www.finlex.fi.

Ahvenanmaan itsehallintolaki / Ålands självstyrelselag 1144/1991.

Kielilaki/Språklag 148/1922.

Kielilaki/Språklag 6.6.2003/423.

Laki valtion virkamiehiltä vaadittavasta kielitaidosta / Lag angående den språkkunskap, som skall av statstjänsteman fordras 149/1922.

Laki julkisyhteisöjen henkilöstöltä vaadittavasta kielitaidosta / Lag om de språkkunskaper som krävs av offentligt anställda 6.6.2003/424.

Suomen perustuslaki / Finlands grundlag 731/1999.

Uusi kielilaki. Kielilakikomitean mietintö 2001:3. Oikeusministeriö. Helsinki.