Kommentoin Taru Kolehmaisen Kielikellossa 3/2002 (ks. Lue myös) ollutta kirjoitusta, jossa käsiteltiin sijamuodon vaihtumista suomenkielisessä uskontunnustuksessa, kun Pyhän Kolminaisuuden persoonista siirrytään seurakuntaan ja muihin uskonkohteisiin (”Minä uskon Jumalaan – – Pyhään Henkeen, [mutta:] pyhän yhteisen seurakunnan jne.”

Kuulun niihin moniin, joita kyseinen sijamuodon käyttö on hämmentänyt ja hämmentää osittain edelleenkin. Rufinus Aquileialaisen väite in-preposition kohdistumisesta vain kolminaisuuden persooniin on puhtaasti teologinen. Kielelliseksi tulkittuna se olisi väärän todistuksen antamista latinan kielestä, jossa, samoin kuin muissakin prepositiokielissä, prepositio jonkin sanan edessä koskee normaalisti kaikkia siihen rinnastettuja sanoja. Näin on myös ruotsissa. Kuvitellaanpa lainatusta kohdasta poistettavaksi ”på den helige Ande”: syntyisi epäluonteva lause (jag tror) en helig, allmännelig kyrka, de heligas samfund, – – och ett evigt liv. Prepositio på siis selvästikin liittyy näihin kaikkiin. Jokaisen ruotsinkielisen sanankuulijan käyttämästä virsikirjasta löytyy myös Nikean uskontunnustuksen teksti Vi tro på en helig, allmännelig och apostolisk kyrka, eikä se ruotsalaisen korvissa ole mitenkään ”varsin outo ilmaus”. Tunnustuksen kreikkalaisessa tekstissä käytetään vastaavasti eis-prepositiota aivan samoin sekä puhuttaessa uskosta Jumalaan kuin pyhään yhteiseen seurakuntaan.

Ristiriita uskoa-verbin rektioiden välillä toisaalta uskontunnustuksessa, toisaalta yleiskielessä näyttää lähes yksinomaan koskevan sijamuotokieliä. Niinpä suomessa sanotaan Uskon parempaan tulevaisuuteen ja unkarissa Hisszek a jobb jövöben, eli samaa sijamuotoa käyttäen kuin Pyhästä Hengestä puhuttaessa. Kaipaan siten edelleen rationaalista selitystä sille, miksi uskontunnustuksessa pitää näin poiketa yleisestä kielenkäytöstä.

Jarmo Anttila

Vastaus

Olemme Jarmo Anttilan kanssa nyt keskellä samaa teologista väittelyä, jota arvon kirkkoisät kävivät kristillisen kirkon ensimmäisinä vuosisatoina: mihin asti ulottuu uskonkohteiden luettelossa latinan credo-verbiin liittyvä in-prepositio? Rufinus Aquileialaisen tulkinta, jonka mukaan ”in kohdistui ainoastaan Kolminaisuuden persooniin eikä esimerkiksi seurakuntaan”, on teologinen, niin kuin Jarmo Anttilakin huomauttaa. Tosin tätä teologista tulkintaa ilmennetään Rufinuksen mukaan myös kielen keinoin: ”Preposition kohdentuminen erottaa Luojan luodusta ja jumalallisen inhimillisestä.”

Näyttää siltä, että ensimmäisten vuosisatojen erimielisyys in-preposition ulottuvuudesta uskontunnustuksessa on yksi niistä asioista, jotka erottavat läntiset ja itäiset kirkot toisistaan. Läntiset kirkot kantavat edelleen Rufinuksen tulkinnan perinnettä, jonka mukaan ”jumalalliset” ja ”inhimilliset” uskonkohteet erotetaan toisistaan myös kielen avulla.

Idän kirkoissa ajatellaan ilmeisesti toisin. Ortodoksikirkon käyttämässä Nikean uskontunnustuksessa sijamuoto ei vaihdu: siinä kaikki uskonkohteet ovat illatiivissa: ”Uskon yhteen, pyhään – – kirkkoon.” Nikean (nyk. Nikaian) tunnustuksen luterilaisessa nykyversiossa on: ”Uskomme yhden, pyhän – – kirkon”, toisin sanoen siinä on sama sijamuodon vaihdos kuin käsittelemässäni apostolisessa uskontunnustuksessa. Kyseessä on siis tämän uskontunnustuksen kohdan erilainen teologinen tulkinta. Suomessa ja muissa sijamuotokielissä tätä eroa voidaan ilmaista käyttämällä sijamuotoja eri tavalla. Tosin uskoa-verbin eri käyttötapojen rajat eivät suomessakaan ole kovin selviä (esim. uskon selityksen, vrt. uskon selitykseen).

Kahtiajaon todentamiseksi pitäisi kyseinen uskonkohta tietenkin tutkia kristikunnan kaikenkielisistä uskontunnustuksista niiden varhaisista kielimuodoista lähtien. Siihen tässä ei ole mahdollista mennä. Prepositiokielissä ei kyseistä teologista tulkintaa voida yleensä kielen keinoin edes ilmaista, niin kuin jutussani totesin. Siksi voimme jatkuvasti kiistellä esimerkiksi siitä, mihin asti uskonkohtien luettelossa ruotsin på-prepositio ulottuu. Asian ratkaisemiseksi pitää tietää ilmauksen takana oleva teologinen ajatus. Siksi luovutankin asian mieluusti teologian tutkijoille.

Taru Kolehmainen