Kysymys: Lehdessä oli otsikko ”Sataa ja ukostaa.” Moni lukija taisi luulla, että kyseessä oli painovirhe. Eikö siinä olisi pitänyt olla ”ukkostaa”. Yleisönosastossa nousi asiasta pieni väittely, sillä joillekin ”ukostaa” on tuttu kotimurteesta. Miten muotoon ukostaa pitäisi suhtautua?
Vastaus: Ukkostaa on yleiskieleen vakiintunut muoto. Vain se esiintyy nykykielen sanakirjoissa. Ei siis ihme, että lehtitekstiin päässyt ukostaa herätti keskustelua.
Uk(k)ostaa-verbin lähtömuodoksi tarjoutuu kaksi mahdollisuutta, substantiivit ukkonen tai ukko. Jos sanaa ukkonen ajatellaan lähtömuodoksi, saadaan verbimuoto ukkostaa (vrt. esim. aakkonen: aakkostaa).
Selvältä näyttävää asiaa hämmentää kuitenkin se, että on olemassa samaan tapaan muodostettu sana pakastaa. Miksi ukkonen: ukkostaa mutta pakkanen: pakastaa? Muotojen eroa selitetään siten, että kantasana pakkanen poikkeaa kielihistoriansa puolesta ukkosesta. Pakkanen on varhemmin ollut i:llisessä muodossa pakkainen ja joissain murteissa myös heikkoasteisena: pakainen. Tästä yksi-k:llisesta muodosta olisi sitten kehittynyt verbi pakastaa. Tämäkään asia ei ole turhan yksinkertainen, sillä kansanomaisessa käytössä esiintyy jonkin verran myös muotoa pakkastaa, joka on johdettu kaksi-k:llisesta muodosta pakka(i)nen. On siis voitu sanoa: Yöllä on pakastanut tai (harvemmin) pakkastanut ’ollut pakkasta’. – Jäädytyslaitteiden aikakaudella kyseinen verbi on siirtynyt uuteen käyttöön ja vakiintunut muotoon pakastaa (esim. pakastaa marjoja).
Pakastamisen tarjoamaa selitystä himmentää se, että myös ukkosesta on vanhassa kielessä ollut i:llinen muoto ukkoinen (esiintyy mm. Lönnrotin Suomalais-ruotsalaisessa sanakirjassa 1880-luvulla). Sillä ei kuitenkaan ole rinnakkaismuotoa ”ukoinen”, joka voisi selittää ukostaa-muodon. Ukostamiselle on etsittävä selitys toisaalta, kantasanasta ukko.
Vanha kansa uskoi ukkosen jyrinän johtuvan siitä, että Ukko ylijumala ajaa jyristeli taivaalla vaunuineen. Tästä uskomuksesta johtuu, että ukko-sanalla on monissa murteissa ja sukukielissä perusmerkityksensä (’vanha mies’) lisäksi merkitys ’ukkonen’. Puhutaanhan nykykielessäkin, ukkosen rinnalla, myös ukonilmasta (ukonilma lähestyy, ukonilmalla ei saa mennä puun alle; vrt. ukkonen jyrisee). Siksi ukko voidaan ajatella myös uk(k)ostaa-verbin kantasanaksi. Verbi muodostetaan johtimella -sta kantanominin heikkoasteisesta muodosta, joka saadaan genetiivistä uko/n → uko/staa. (vrt. esim. kunto : kunnostaa; muoto : muodostaa).
Ukkostaa ja ukostaa ovat siis kumpikin selitettävissä ja mahdollisia. Sanat eivät ole kovin vanhoja: vanhasta kirjasuomesta niitä ei tavata, eikä niitä ole mukana 1800-luvun lopulla ilmestyneessä Lönnrotin sanakirjassakaan. Murre-esiintymätkin ovat vähäisiä ja suhteellisen nuoria. Vaikka kumpaakin muotoa murteissa esiintyy, sanakirjoihin on otettu yleisyytensä perusteella vain ukkostaa. Siksi sitä on syytä käyttää yleiskielisissä yhteyksissä, esimerkiksi lehtitekstissä.
| Ukko eli Ukko ylijumala on suomalaisten ja karjalaisten muinainen sään ja sadon sekä ukkosen jumala. Mikael Agricolan 1500-luvulla kirjoittaman jumalluettelon mukaan Ukkoa, Väinämöistä ja Ilmarista palvottiin kevätkylvön yhteydessä. Uno Harvan (1948) mukaan Ukko oli muinaissuomalaisten tärkein jumala, sillä hän sai aikaan sateen, joka mahdollisti maanviljelyn. On kirjoitettu muistiin lukuisia loitsuja, joissa Ukkoa pyydetään avuksi taisteluun tai taikuuteen ryhdyttäessä. Ukko myös auttoi metsästyksessä, muun muassa ajoi jäniksiä ansoihin. Ukolle oli oma juhlatapahtumansa tai juhlapäivänsä, yleensä kevääseen sijoittuva Ukon vakat, jonka tarkoitus oli pyytää Ukolta sadetta. Lähde: Wikipedia |