Television uutistoimittajan työ on palveluammatti. Tarkoitus on hankkia ja välittää ihmisille heidän elämäänsä helpottavia, hyödyllisiä tietoja. Hyvän palveluperiaatteen mukaisesti uutiset tarjotaan sellaisella kielellä, että vastaanottaja voi ne helposti ja tarkasti ymmärtää kertakuulemalla. Kuulija ei voi selata tekstiä taaksepäin – toisin kuin lehdessä – ja tarkistaa epäselväksi jäänyttä kohtaa. Sähkettä ei myöskään saa aloittaa suoralla sitaatilla, koska kuulija ei voi ennalta arvata, ketä siteerataan.
Yleisradion television uutistoimituksessa pyritään käyttämään moitteetonta puhuttua yleiskieltä. Tavoitteessa on onnistuttu, sillä kielen asiantuntijat ovat seminaareissamme todenneet, että Yleisradion uutislähetysten kieli on ”kohtuullisen hyvää yleiskieltä”. Mitään kielipoliisia YLEssä ei ole. Jokainen toimittaja vastaa omasta kielestään. Ohjausta ja koulutusta on toki jatkuvasti.
Iso osa televisiouutisten toimittajien kielenmuokkaustyöstä on virkamiesten ja asiantuntijoiden koukerokielen suomentamista. Vaikeita sanoja voi välttää tai selittää. Tosin katsojia ei saa aliarvioida. Osin virkakielen vaikutuksesta, osin ajanpuutteen vuoksi uutistenkin kieltä rasittavat määritekasaumat, lauseenvastikkeet ja substantiivitauti. Kun asian kertomiseen on aikaa vain kolmisenkymmentä sekuntia, kaikki mahdollinen yritetään tunkea yhteen virkkeeseen. Siitä seuraa myös televisiouutiskielelle tyypillinen ristiriita. Teksti tuotetaan kirjallisesti, mutta esitetäänkin puhumalla.
Television uutislähetyksessä on pari kolme kielen tai pikemminkin tyylin tasoa. Uutistenlukijan esittämissä sähkeissä ja juonnoissa suositaan asiatyylisiä sananvalintoja, kun taas raporttien ja kommenttien teksteissä voidaan aivan hyvin käyttää myös arkityylisiä ilmaisuja ja sanoja. Kehitys kulkee entistä rennompaan suuntaan.
Varsinaisia kielioppivirheitä teksteissämme ei juuri ole. Joskus niihin saattaa lipsahtaa arkipuheesta peräisin oleva kongruenssivirhe: pojat juoksee, tytöt leikkii. Niin ikään possessiivisuffiksin katoaminen arkikielestä näyttää siirtyvän radio- ja tv-puheeseen.
Uutiskielen pahimpia rikkaruohoja ovat kuitenkin svetisismit, anglismit, kuluneet fraasit ja röyhelökieli eli uutisjargon. Miksi sanoa, että henkilövahingoilta vältyttiin, kun se selvällä suomen kielellä tarkoittaa, että kukaan ei loukkaantunut! Sananvalinnalla voidaan myös ottaa kantaa, asettua jonkun puolelle. (Poliisi joutui avaamaan tulen mielenosoittajia kohti. Närpiössä vapautettiin 300 minkkiä.)
Omat erityispiirteensä radion ja television uutiskieleen tuo se, että teksti tarjotaan vastaanottajalle lukemalla ääneen, puhumalla. Silloin mukaan tulevat ääntäminen ja painotukset, joita kirjoitetusta tekstistä ei erota. Moittijoiden kestokohde on sanan olympia tai pehmeiden klusiilien g:n, b:n ja d:n ääntäminen. Vieraskielisten nimien ääntäminen on myös asia, josta meitä aika ajoin tukistellaan. Havaintojeni mukaan Suomi on maailman ainoa maa, jonka tiedotusvälineissä vieraita nimiä yritetään ääntää niin kuin niitä alkuperämaissa äännetään. Ohjeita haemme monista lähteistä: kollegoilta, ääntämisoppaista ja maiden lähetystöistä. Mielessä on kuitenkin hyvä pitää selkeyden vaatimus. Liika hienostelu voi viedä kuulijan harhaan. Pääasia on se, että ihmiset ymmärtävät kenestä tai mistä puhutaan.