Pääkaupunkiseudun murre esitetään teoksessa omana länsimurteisiin kuuluvana ryhmänään. Kuva: Hakaniementori kesällä 2025. Merja Wesander. Helsingin kaupunginmuseo. CC BY 4.0(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Varsin yleisesti ja osin – mutta vain osin – paikkansapitävästi ajatellaan, että suomen kielen murteet olisivat katoamassa. Jotkin murrepiirteet ovat hävinneet tai häviämässä, jotkin ovat säilyneet ja jotkin ovat yleistyneet. Eri alueiden murteita ja niiden vaihtelua ja muuttumista on tutkittu viime vuosikymmenten aikana runsaastikin, mutta kokonaisesitystä murteiden tilasta 2000-luvulla ei ole ollut.
Nyt tätä puutetta korjaamaan on ilmestynyt Harri Mantilan tiivis yleisesitys Suomen nykymurteet. Se on tarkoitettu erityisesti yliopiston kurssikirjaksi, mutta teos tarjoaa olennaista tietoa suomen 2000-luvun murteista ja niiden taustasta hyvinkin moniin tarkoituksiin. Kirjoittaja toteaa tarkoituksena olleen, että ”kirja olisi ajantasaistettu versio Martti Rapolan klassisesta oppikirjasta Johdatus suomen murteisiin (1947)”.
Teoksessa on johdantoluvun lisäksi kaksi päälukua, joissa käsitellään nykymurteiden laaja-alaisia piirteitä ja tarkastellaan murrealueita. Neljäs luku on kokoava katsaus murteiden variaatioon.
Laajahkossa johdantoluvussa luodaan katsaus murrerajojen syntyyn ja luonteeseen – rajat ovat liukuvia – ja esitetään murteiden uusi pääjako: perinteisen kahden sijasta esitetään kolme pääryhmää. Lisäksi johdanto tarjoaa perustietoa murreaineistoista ja -arkistoista sekä dialektologian ja sosiolingvistiikan teorioista, menetelmistä ja terminologiasta. Lyhyesti käsitellään vielä murteiden sosiaalisia ja kulttuurisia merkityksiä sekä murretta osana yksilön identiteettiä.
Murteiden uusi pääjako
Suomen murteet on vanhastaan jaettu kahteen pääryhmään, länsi- ja itämurteisiin, mutta Mantila jakaa ne uudella tavalla kolmeen ryhmään eli länsi-, itä- ja pohjoismurteisiin. Tässä kolmijaossa on käytännössä kyse siitä, että länsimurteet on jaettu kahtia: länsimurteita ovat lounaismurteet, lounaiset välimurteet, hämäläismurteet sekä Etelä-Pohjanmaan murteet ja pohjoismurteita keski- ja pohjoispohjalaiset murteet sekä Peräpohjan murteet.
Mantila siis erottaa pohjalaismurteet eri pääryhmiin. Vaikka pohjalaismurteiden kokonaisuus näin jakautuu, tuo jaottelu toisaalta eteläpohjalaiset murteet tiiviimmin yhteyteen hämäläis- ja lounaismurteiden kanssa, mille on hyvät perusteet. Pohjoismurteet puolestaan ovat sekoitus itä- ja länsimurteiden piirteistä, ja niiden erottamista omaksi pääryhmäkseen voi pitää aiheellisena. Itämurteet ovat jaossa ennallaan.
Suomen murteet on vanhastaan jaettu kahteen pääryhmään, mutta Mantila jakaa ne kolmia eli länsi-, itä- ja pohjoismurteisiin.
Murteiden jakoa kolmeksi pääryhmäksi on jo aiemmin (1991) esittänyt Heikki Paunonen. Martti Rapola taas on aikanaan (1969 [1947]) huomauttanut, että itse asiassa suomen murteet voisi jakaa niinkin, että toisena ryhmänä olisivat muihin murteisiin verrattuna hyvin omaleimaiset lounaismurteet, toisena taas kaikki muut.
Vaikka päämurteiden jako kolmia poikkeaa siitä, miten jaottelu on useimmiten totuttu esittämään, ovat murteistojen rajat aika lailla samat kuin ennenkin. Pohjanmaalla Vetelin–Kaustisen–Halsuan alue on tässä jaossa kuitenkin – varsin aiheellisesti – liitetty länsimurteisiin, kun taas aiemmin niiden katsottiin varmaan lähinnä maantieteellisistä syistä kuuluvan omaleimaisena eteläpohjalaissävyisenä ryhmänään keskipohjalaisiin murteisiin.
Katsaus murrepiirteisiin
Teoksen toisessa pääluvussa tarkastellaan nykymurteiden laajalevikkisiä piirteitä, ja kolmannen pääluvun aluekatsauksessa käydään läpi päämurreryhmien kahdeksan aluemurteistoa lounaismurteista aina peräpohjalaisiin murteisiin ja esitellään niiden tunnusomaisia piirteitä.
Toinen pääluku painottuu murteentutkimukselle eli dialektologialle tyypillisiin konsonantiston ja vokaaliston piirteisiin, mutta mukana on myös morfologisia ja morfosyntaktisia ilmiöitä sekä persoonapronominien tarkastelua (kuten mä, mää, sä, sää ja leviävä mie, sie).
Käsiteltävät piirteet ovat suomen kielen dialektologian kannalta hyvin olennaisia. Konsonantistosta tarkastelun kohteina ovat muun muassa
- t:n astevaihtelu (tahtoa : tahdon, murteissa tahron ~ tahon)
- lk:n ja rk:n astevaihtelu (märkä : märän ~ märjän ~ märään ~ märrään)
- (yleiskielen) ts-yhtymän vastineet (metsä ~ mettä ~ mehtä ~ messä)
- geminaatioilmiöt (yleisgeminaatio: tekkee; itämurteiden erikoisgeminaatio: palammaan; lounaismurteiden erikoisgeminaatio: poikki ’poikia’)
- jälkitavujen vokaalienvälinen h (saunahan ~ saunhan ~ saunah ~ sauhnaan ’saunaan’)
ja vokaalistosta esimerkiksi
- pitkän a:n ja ä:n diftongiutuminen (moa ~ mua, peä ~ piä)
- diftongien avartuminen (sua, kiäli)
- diftongien reduktio (koera, laolaa)
- svaavokaali (jalaka, lehemä)
- jälkitavujen a-, ä-loppuiset vokaaliyhtymät (pimeä ~ pimejä ~ pimiä ~ pimee; verkkoa ~ verkkova ~ verkkua ~ verkkoo).
Katsauksessa esitellään myös sellaisia piirteitä, jotka vanhassa murteessa ovat olleet harvinaisia mutta nykymurteessa elinvoimaisia ja leviäviä. Tällainen on muun muassa Oulun seudun imperfekti tekkiin ’tein’, näkkiin ’näin’.
Pääkaupunkiseudun murteet
Uutta murteiden esittelyssä on se, että omana länsimurteisiin kuuluvana ryhmänään teoksessa on esitetty pääkaupunkiseudun murre. Vaikka perinteisessä dialektologiassa on ollut mukana myös kaupunkimurteita, kuten Tampereen tai Turun murre, ei Helsingin murteesta ole ollut tapana puhua. Syy tähän on kai ollut lähinnä Helsingin suomen kielen nuoruus: pääkaupunki ympäristöineen sijaitsee vanhalla ruotsinkielisellä alueella, ja Helsingin suomi oli dialektologian kukoistuksen aikoihin 1900-luvun alkupuolella oikeastaan vasta muotoutumassa tai hiljakkoin muotoutunut. Helsinkiläispuhettakin on toki runsaasti tutkittu, mutta tähän mennessä on yleensä käytetty termiä Helsingin puhekieli.
Mantila (s. 114–115) luettelee seitsemän pääkaupunkiseudun murteen tunnuspiirrettä:
- t:n heikon asteen vastineena d useammin kuin muualla: katu : kadun
- yleiskielen ts:n vastineena ts useammin kuin muualla: katsoo ~ kattoo
- eräissä muodoissa esiintyvä loppuheitto eli sanan loppuvokaalin kato: sil taval, himas
- jälkitavujen a-, ä-loppuisten vokaaliyhtymien edustus: hirvee, haluun
- diftongien lievä avartuminen (ei esim. nuori eikä nuari vaan jotain siltä väliltä): nuåri
- etelähämäläinen infinitiivityyppi: pitää siivoo, saa pelaa (eikä pitää siivota, pelata)
- eräät muut infinitiivijärjestelmän piirteet: meen kertoo (eikä meen kertomaan, kertoon).
Pääkaupunkiseudun murre on varsin vaihtelukas: kuten Mantila (s. 113) toteaa, se ”pohjautuu monilta osiltaan etelähämäläiseen ja länsiuusmaalaiseen murteeseen, mutta siinä voidaan kuitenkin erottaa erilaisia kerroksia, kuten hämäläinen, yleislänsisuomalainen, yleiskielinen ja lopulta itämurteinenkin”.
Arkipuheessa samastetaan joskus slangi ja pääkaupunkiseudun murre. Ei kuitenkaan ole kyse slangista, jos pääkaupunkiseutulainen puhuja käyttää edellä mainittuja murrepiirteitä. Raja murteen ja slangin välillä on toki häilyvä, mutta Mantila nostaa esiin kaksi peruseroa: Murre on ennemmin alueellinen ja slangi sosiaalinen ilmiö. Lisäksi murre-erot ovat ainakin suomalaisessa tutkimusperinteessä enemmän äänne- ja muoto-opin ilmiö, slangi taas pääosin sanastollinen ilmiö.
Murteentutkimuksen pieni jättiläinen
Kirjan päättää nelisivuinen jakso ”Nykymurteiden variaatiosta kokoavasti”, joka on erittäin hyödyllinen tietopaketti. Ilmi käy muun muassa se, että yhä elinvoimaisia murrepiirteitä ovat kato t:n heikon asteen vastineena (meiän, lähen), ts:n vastine tt (mettä), erilaiset geminaatioilmiöt (tekkee; tekemmään), a:n ja ä:n loppuheitto määräehdoin (sil taval) ja persoonapronomien puhekieliset vastineet (mä, mää, mie). Taantuvia taas ovat esimerkiksi sellaiset piirteet kuin jälkitavujen vokaalienvälisen h:n esiintyminen (saunahan, saunhan, sauhnaan) sekä pitkän aa:n ja ää:n diftongiutuminen (moa ~ mua, peä ~ piä), samoin itämurteiset yksikön kolmannen persoonan muodot, kuten tekköö, tulloo, ja niin sanottu loi-monikko (mökkilöitä).
Mantilan teos on tiivis yleisesitys, ja se sisältää laajuuteensa nähden todella paljon tietoa murteista ja kielestä. Kirja on kaikkiaan hyvin luotettavaa ja tarkkaa työtä. Pienenä kritiikkinä voisi huomauttaa, että persoonapronominien yhteydessä olisi voinut mainita Tampereen mää-, sää-pronominit, jotka ovat levikillisesti muodostaneet vanhasta mää-, sää-alueesta erillisen saarekkeen. Samoin olisi voinut kertoa, mihin asti Suomen murteiden sanakirjan ilmestyminen oli edennyt kirjan kirjoitusvaiheessa: nyt sivulla 16 mainitaan painettuna ilmestynyt aakkosväli a–kurvottaa; tästä voisi asiaa tuntemattomalle lukijalle syntyä kuva, että sanakirjaa ei tosiaankaan olisi käytössä tämän enempää. Tätä kirjoitettaessa murresanakirjasta on ilmestynyt verkossa aakkosväli a–nysäveitsi.
Myös kirjan nimestä voi esittää pienen huomautuksen. Nimi Suomen nykymurteet on teoksen sisältöä julkaisuhetken näkökulmasta hyvinkin kuvaava, mutta samalla nimessä on tietty riskinsä: koska murteet vaihtelevat ja muuttuvat, kirjassa kuvatut kielimuodot eivät enää muutaman vuosikymmenen kuluttua ole kaikilta osin nykymurteita. – Sivumennen sanoen sama koskee Nykysuomen sanakirjaa: se ilmestyi vuosina 1951–1961, eikä sitä sen koommin ole päivitetty. Siten se ei enää kaikilta osin kuvaa nykyistä suomea, niin mainio sanakirja kuin se muuten onkin.
Kaikkiaan Mantilan teos on joka tapauksessa suurtyö, murteentutkimuksen pieni jättiläinen, jota vastaisuudessa ei suomen murteita käsiteltäessä voida ohittaa.
Harri Mantila 2025: Suomen nykymurteet. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Luettavissa verkossa: https://doi.org/10.21435/tl.301(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)
Lähteet
Paunonen, Heikki 1991: Till en ny indelning av de finska dialekterna. – Fenno-Ugrica Suecana 10. Stockholms universitet.
Rapola, Martti 1969 [1947]: Johdatus suomen murteisiin. Kolmas painos. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Suomen murteiden sanakirja. Kotimaisten kielten keskus. https://kaino.kotus.fi/sms/(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun)