Julkinen keskustelu kielestä kutistuu usein arveluksi kielen rappeutumisesta tai pohdinnaksi siitä, mikä kielimuoto tai sanan merkitys on alkuperäisin tai oikein. Keskustelun taustalla on monesti käsitys yhdestä oikeasta ideaalikielestä. Kielentutkijat Irina Piippo, Johanna Vaattovaara ja Eero Voutilainen halusivat kirjassaan Kielen taju lähteä monipuolistamaan tällaista kielikäsitystä. He pohtivat, miksi kieliasiat nostavat usein tunteet pintaan ja mitä kielellä ja sitä kommentoivalla puheella ylipäänsä tehdään.

Kirjan kantava ajatus on, että kieli on kokonaisvaltaisesti läsnä lähes kaikessa toiminnassamme. Kieli ei ole ihmisestä ja yhteiskunnasta irrallaan eikä paikalleen pysähtynyt. Kieli luo ja muokkaa identiteettejä ja yhteiskuntaa ja on vuorovaikutuksen, itseilmaisun ja vaikuttamisen väline. Koska kielellä on tiivis yhteys yhteiskuntaan ja kulttuuriin, se on jatkuvassa muutoksessa, kuten muukin sosiaalinen elämä. Näin keskustelu kielestä on yleensä keskustelua myös arvoista, asenteista ja ideologioista. Vastaavasti kielen ohjailu ei ole vain ”kielen” ohjailua, vaan myös keskustelua ja linjanvetoja sosiaalisesta järjestyksestä ja maailmankuvasta.

Kielenohjailun ideologioita

Kirjan kahdeksan päälukua nostavat esiin yleisesti kiinnostavia ja kutkuttaviakin teemoja. Tavallinen ja muitakin kieliä kuin suomea koskeva ilmiö on puhe kielen muutoksen uhista. Kielen pelätään muuttuvan ja jopa rappioituvan esimerkiksi siksi, että nuoret eivät enää hallitsisi kielen normeja aiempien sukupolvien tavoin. Kirjoittajat eivät tyydy vain esittelemään yksittäisiä huomioita vaan analysoivat myös ilmiön ideologista taustaa ja kontekstia. Heidän mukaansa kyse on kielen standardoinnin aiheuttamasta tilanteesta, jossa kielenkäytön luonnollista vaihtelua pyritään rajoittamaan ja siihen kuuluva muutos pysäyttämään. Tällaisissa muutoksesta huolestuneissa puheissa mittatikkuna on kuva standardikielestä, joka on homogeenisempi kuin kielellinen todellisuus on koskaan ollut. Tavoitellaan yhteiseksi koettua kieltä, joka voitaisiin kokea yhtenäisyyden symbolina. Tällainen kielipuhe voi olla myös nationalistista.

Muutoksesta huolestuneissa puheissa mittatikkuna on kuva standardikielestä, joka on homogeenisempi kuin kielellinen todellisuus on koskaan ollut.

Nykyistä suomalaista kielipolitiikkaa kirjoittajat kuvaavat liberalistiseksi ja egalitaristiseksi eli tasa-arvoaatteen kantajaksi. Vielä 50 vuotta sitten kielenohjailu oli nykynäkökulmasta pikemmin konservatiivista ja nationalistista. Tekijät esittävät kielenhuollosta vastaaville myös toiveen: nykyistä linjaa, jossa painotetaan tilanteisen harkinnan sekä tavoitellun tyylin ja tekstilajin merkitystä, voisi jatkaa pidemmällekin. Yleiskieli sietää varsin huomattavaa vaihtelua pysyäkseen käyttökelpoisena, huomauttavat kirjoittajat.  

Kuvitellut murteet

Murteet ovat kuviteltuja, väittävät kirjoittajat. He tarkoittavat tällä sitä, että murteita ajatellaan ennen kaikkea niiden sosiaalisten merkitysten kautta. Kyse ei siis ole siitä, ettei murteita faktoina ja esimerkiksi Suomen murteiden sanakirjan esittämänä olisi, vaan siitä, että enemmistölle suomalaisista murretutkijoiden kuvaukset eivät ole arjessa relevantteja. Sen sijaan arjessa erilaisilla murrepiirteillä tehdään rajoja meidän ja muiden välille ja rakennetaan paikallisia ja tilanteisia identiteettejä.

Kirjan esimerkissä helsinkiläisnuori viittaa itseensä joissakin tilanteissa pronominilla mie. Tälle nuorelle mie merkitsee yksinkertaisesti maalaisuutta, vastakohtana helsinkiläisnuoren tavalliselle valinnalle mä. Mie-pronominia käyttänyt nuori ei tunnista sitä, että mie kuuluisi joihinkin tiettyihin murteisiin, vaan hänelle miestä on tullut maalaisuuden ja ”pehmeyden” välittäjä. Myös mediasta tutut julkisuuden henkilöt ja hahmot voivat vahvistaa näitä merkityksiä.

Pahamaineinen niinku

Kielestä keskusteltaessa puhuttu ja kirjoitettu kieli asetetaan usein vastakkain. Arkinen puhe voi silloin näyttäytyä huolimattomana ja epäloogisena, monen mielessä jopa huonona. ”Kirjakielen silmälasien” takaa esimerkiksi monet puheen suunnittelu- ja korjausilmaukset (niinku, eiku, tota, elikkä) voivat ärsyttää. Erityisen pahamaineinen on niinku. Tällaiset suunnitteluilmaukset eivät kuitenkaan ole turhia. Ne auttavat puhujaa jäsentämään sanottavaansa ja viestivät kuulijalle, että seuraava asia on vaativa ja tärkeä. Niitä voi pitää myös läheisyyden tai epämuodollisuuden merkkinä, koska puhuja ei näe vaivaa muotoillakseen asiaa huolellisesti etukäteen.

"Kirjakielen silmälasien" takaa monet puheen suunnittelu- ja korjausilmaukset (niinku, eiku, tota, elikkä) voivat ärsyttää.

Miksi niinkua sitten paheksutaan? Syynä voi olla se, että tällaisten ilmausten käyttö ei vastaa kritisoijan asiantuntijaihannetta. Asiantuntijan haluttaisiin vastaavan kysymyksiin ilman harkintaa tai epäröintiä. Niinkun myötä asiantuntija onkin ehkä epävarma ja rento. 

Makea Marie, suolainen Ahti

Kielen sukupuoleen liittyviä piilokategorioita tarkastellaan kirjassa monipuolisesti ammattinimikkeistä ja sanakirjojen mies- ja nainen-sanojen kuvauksista alkaen. Myös tuotteiden nimet tuodaan esiin. Makeat herkut saavat naisten nimiä (Marie, Marianne), suolaiset miesten (Ahti). Harmillisesti esimerkkinä mainitaan myös Silkki-Leena-shampoo, vaikka tätä shampoota ei enää vuosikymmeniin ole valmistettu. Syynä vanhentuneeseen esimerkkiin lienee se, että tällä kohdin käytetyt tutkimukset ovat huomattavan vanhoja. Uudempaakin tutkimusta henkilönnimien käytöstä tuoteniminä olisi ollut.

Ymmärrystä kaikille

Kirja on suunnattu paitsi kaikille kielestä kiinnostuneille myös tiedeyhteisön jäsenille. Kirja antaa lukijalleen uusia oivalluksia ja lisää ymmärrystä siitä, mitä parhaillaan käytettävä kieli merkitsee juuri siinä vuorovaikutustilanteessa. Samalla se auttaa ymmärtämään, mistä ja millä tavoin erilaiset kieli-ideologiat syntyvät.

Kirja pohjautuu punnittuun ja tuoreeseen tutkimustietoon, ja lähdeviitteet on merkitty asianmukaisesti. Mukana on myös asiahakemisto. Lähestymistavat ovat ennen kaikkea erilaisia sosiolingvistisiä näkymiä kieleen. Kielitieteellistä metodologiaa ja käsitteistöä tuntematonkin lukija pystyy kirjaa epäilemättä vaivatta lukemaan. Teksti on sujuvaa ja konkreettista.

Monipuoliselle, tutkimukseen pohjautuvalle kielitiedolle on kysyntää. Siitä kertoo sekin, että Kielen taju sai ilmestyessään alkukesästä 2016 runsaasti mediahuomiota. Kielikeskustelu jatkukoon!

Piippo, Irina – Vaattovaara, Johanna – Voutilainen, Eero 2016: Kielen taju. Vuorovaikutus, asenteet ja ideologiat. Art House.