Kielikellossa 4/1993 olleet kaksi artikkelia, Jaakko Tapanisen ja Anneli Kauppisen, innostivat minutkin ottamaan kantaa kielemme tilaan. Haluan esittää oman näkökantani. Ei kritiikkinä mainittuja kirjoituksia kohtaan, jotka liikkuvat korkeakulttuuritasolla, vaan kiinnittääkseni huomion minua lähellä olevaan tasoon eli aivan tavalliseen kielenkäyttäjään – tekijään ja lukijaan. Älkää unohtako meitä keskinkertaisuuksia!

Ajattelen työelämää, siis liike-elämää ja tehtaita, eli omaa ympäristöäni. Siellä ei ole yhden yhtä äidinkielenopettajaa, ei kirjailijaa, ei journalistia, ei ketään, joka tietäisi, miten pitää kirjoittaa ja miten sanoa tullakseen täydellisesti ymmärretyksi. On vain pakkokoulun tai keskiasteen opin saaneita, lisäksi muutama akateemisen ammattikoulutuksen läpikäynyt. Ne, jotka kirjoittavat pöytäkirjat, raportit, sisäiset tiedotukset, tehdaslehden, myyntikirjeet, tilaukset ja tilausvahvistukset, ovat parhaassakin tapauksessa merkonomi-insinööritason ihmisiä, joiden äidinkielentaito on tässä elämänvaiheessa vaistonvaraista – ja tämä vaisto toimii sen mukaan, miten asia on aikanaan omaksuttu. Kun pitää päättää, kirjoitetaanko mikrofoni vai migrofoni, seitsemän vai seitsämän, Atlantin vai Atlannin, toimii Murphyn laki. Ja että pilkkuja ja pisteitä käytettäisiin muuten kuin arviolta sekaan roiskaisemalla, siitä ei maksa vaivaa puhuakaan.

Miksi näin on? Olen itse vanhan ajan (1950–1960-luvuilla) keskiasteen koulutuksen saanut, ja muistan kyllä miten vatvottiin pilkkusääntöjä, -oitta- ja -otta-päätteisiä verbejä, sanaluokkia ja lauseenjäseniä. Tunti tunnin, vuosi vuoden jälkeen. Eikä pelkästään niitä, vaan luettiin kirjallisuutta, selvitettiin tyylejä. Mihin ihmeeseen se kaikki oppi on hävinnyt päästä? Huomasihan sen silloin, mitä keskimääräisen kirjallisen esitystaidon tuotteet olivat. Mutta pitäähän jotain olla oppinutkin. Ja kehittynyt sen jälkeen. Äidinkielen opetusta pidettiin totta tosiaan turhanpäiväisenä. Ymmärrän hyvin, että teknillisen opiston äidinkielen opettajani meni deekikselle liiallisen alkoholinkäytön vuoksi. Turhautui tietenkin perusteellisesti. Jostakin syystä opiskelusta työelämään siirryttäessä tulee eräänlainen katko. Kun koulussa kerta toisensa perästä, vuosikausia, on oppinut käyttämään gramman symbolina g:tä, niin työelämässä se onkin yhtäkkiä gr. Ja kun lämpöalan diplomi-insinööri ennen vanhaan oppi lämpöyksikön kalori, se työelämässä olikin yhtäkkiä kaloria. Et cetera. Jos tekniikan tuntemuksessa kehitytään, niin tässä taannutaan.

Niin, oliko vika opetuksessa? En sanoisi niin. Olisihan se voinut olla elävämpää, mutta mitenkäs elävöität tarkoituksenmukaista lauserakennetta? Näitä asioita tarvitaan. Tarvitaanhan kaunokirjallisuutta ja korkealentoisia tekstejä, mutta jokapäiväisessä työelämässä ovat tärkeämpiä nuo sujuvasti luettavat muistiot, liikekirjeet, tiedotteet ja pöytäkirjat. Ainakin minun mielestäni. Saattaa olla subjektiivinen näkemys. Minulla on näet sellainen lukihäiriö, että tajuan lukemani tekstin sellaisena kuin se on kirjoitettu, ei siis sellaisena kuin kirjoittaja on sen ajatellut. Ja jos pilkutusrytmi on epäkorrekti, hidastuu lukemiseni oleellisesti, koska sisällön tajuaminen häiriintyy. (Tyypillinen pilkunviilaaja siis!)

Miten tilannetta voisi parantaa? En ole kuullut, että kukaan tähänastisissa työympäristöissäni olisi koskaan käynyt millään kielenhuolto- tai sujuvan kirjoittamisen kurssilla. (Itse kävin eräässä kirjoittajaseminaarissa. Kiitos Simo Hämäläiselle! Oli erittäin hyödyllinen tilaisuus.) Osaaminen on siis jäänyt siihen, mitä koulussa tai opistoissa opetettiin. Eräässä työpaikassani innostuttiin järjestämään toimihenkilöiden itsensä vetämää koulutusta. (Sinänsä hyvä ajatus, opettajia löytyi kiitettävästi, oppilaita tosin ei, joten se ei sitten toteutunut.) Ehdotin tuolloin, että nämä koneenpiirtäjät ja suunnittelijat, jotka työkseen tekevät kuvien lisäksi tekstejä, saisivat hieman lisäoppia kirjoittamisessa. Aihetta oli. Ei saanut ehdotus kannatusta. Kirjoittamisen osaamista ei arvosteta. Niinpä niin. Myyjäksi laitetaan liukaskielinen supliikkimies, puhelinvaihteenhoitajaksi kielitaitoinen tyttö, konekirjoittajalta (nykyään kai tekstinkäsittelijältä) vaaditaan tietty lyöntimäärä aikayksikössä. Mutta kirjoitushommat saa hoitaa joku, jolle ei ole oikein mitään muuta sopivaa tehtävää – ”kaikkihan ovat kirjoitustaitoisia”.

Korostan vielä, etten pyri itse käyttämään enkä vaadi toisiltakaan virheetöntä, kaikkien sääntöjen mukaista korkealentoista suomea, vaan karkeista virheistä vapaata helppolukuista ja -tajuista asiatekstiä. Lisäksi sitä, että nyt kun meillä on käytettävissä paras Gutenbergin jälkeinen keksintö alalla – tekstinkäsittely – niin käytettäköön sen mahdollisuuksia hyväksi saadaksemme myös kirjoitukset viimeistellyiksi.

Se kirjoittamisesta. Nyt kun ollaan menossa kiivaasti Eurooppaan (jossa luulin meidän jo olleen), olisi tarpeen jonkinlainen oppiaine vieraskielisten ja -peräisten sanojen ääntämisessä. Kaksi tuntia riittäisi käsitykseni mukaan. Ei tarvittaisi muuta kuin yleiskatsaus yleisimpien kirjainten lukemisesta. Mm. ettei z ole ts muualla kuin saksassa ja italiassa (terveiset vain sinne pustan tyttö Rotsille vuolaan vaahtoavan Titsa-virran rannalle!), että Norjan ja Tanskan ø on täsmälleen sama kuin meikäläinen ö (eikä o), että tietyissä kansainvälisissä urheilukilpailuissa ei jaeta ”olumppiamitalleja” (vaikka tv-selostajat niin väittävät), että aakkosissa a:n jälkeen tulee b eikä p, että espanjalaisia nimiä ei äännetä italian tai englannin mukaisesti jne. En tarkoita eksaktia kielen mukaista ääntämistä, ainoastaan karkeimpien virheiden välttämistä. Ja ellei ääntämistä osata, sanotaan sitten niin kuin kirjoitetaan!

Kiitokset Kielikellosta ja Språkbrukista. Kunpa niitä vain luettaisiin!