Kouluopetuksessa on jo vanhastaan ollut ohjeena, ettei vokaaliparin kirjaimia eroteta toisistaan sanoja tavutettaessa. Niinpä muoto jättäytyy jaetaan riviltä toiselle siirryttäessä jättäy-tyy, ellei jakomerkkiä tarvita jo kahden t-kirjaimen välissä. Tavutusta jättä-ytyy on pidetty kömpelönä, vaikka kyseessä ei varsinaisesti olekaan oikeinkirjoitusvirhe. Näin on ollut asia myös painotuotteissa. Saman neuvon antaa kielitoimistokin (Kielikello 2/1980, s. 18).

Kielitoimisto antoi vastauksensa sille tehtyyn tiedusteluun eikä näin ollen puuttunut muuhun tavutukseen. Painotuotteissa nykyisin esiintyvän tavutuksen vuoksi tuntuu kuitenkin aiheelliselta jatkaa virinnyttä keskustelua.

Jouduttaessa jakamaan sana kahdelle riville on yleinen tapa ollut, että yksikirjaimista tavua ei sijoiteta rivin loppuun eikä alemman rivin alkuun. Näin ollen jaetaan avautua siten, että tavuraja tulee t:n edelle, siis avau-tua. Suositus sulkee piiriinsä myös yhdyssanat; esim. rinnakkaisaloite olisi katkaistava s:n jäljestä (rinnakkais-aloite) eikä a:n jäljestä rinnakkaisa-loite).

Nykyinen ladontatekniikka on kuitenkin vienyt siihen, että tavuraja sijoittuu vokaalin jälkeen, vaikka sen luonnollinen paikka olisi konsonantin jäljessä, jos yhdyssanan alkuosa loppuu konsonanttiin. Jos yhdyssanan alkuosa päättyy vokaaliin ja jälkiosa alkaa vokaalilla, olisi tavurajan paikka vokaalien välissä, esim. varaosat, ei varao-sat.

Saadakseni jonkinlaisen käsityksen nykyisestä tilanteesta kävin läpi neljä samoihin aikoihin ilmestynyttä lehteä jättäen väliin kuitenkin niiden ilmoitussivut. Lehdet olivat Kotiliesi nro 8 (22.4.1981), Suomen Kuvalehti nro 16 (16.4.1981), Helsingin Sanomat 23.4. ja Uusi Suomi 23.4. Tulos oli seuraava: (Kotiliesi) erino-maista, ylio-piston, housua-suansa, kesäa-puna; (Suomen Kuvalehti) tosia-siassa, keskio-luen, pääe-sityksen, toisina-jatteleva; (Helsingin Sanomat) käyttöpääo-maa, pilkkia-vannot nimeno-maan (kahdesti); (Uusi Suomi) pääa-siassa, kolaria-siantuntija, lisäo-samaksu, liikematkao-sastolta, kantae-sitettiin, avaina-semassa.

Kaikkia muotoja ei voida katsoa varsinaisesti virheellisiksi, mutta lukijaa ne hämäävät ja siten hidastavat viestin omaksumista. Toisinaan syntyy jopa koominen vaikutelma, esim. kun kolariasiantuntijasta tulee kolaria-siantuntija.

Selvästi virheellisiä ovat tavutuksen kannalta muodot, joissa yhdyssanan päättävä konsonantti on joutunut seuraavan rivin alkuun. Tyyppiesimerkkinä olkoon tekijänoikeuden jako riviltä toiselle siten, että tavuviiva tulee ä:n jälkeen, siis tekijä-noikeuden.

Väärin tavutettuja muotoja oli suhteellisen runsaasti: (Kotiliesi) lapsuu-sajoista, tsaari-najan, kysee-nalaista, yksi-nomaista, maalai-sympäristössä, alla-sevakkoon (lähti allasevakkoon eli siirtyi uudelle asuinpaikalle entisen jäädessä tekojärven alle); (Suomen Kuvalehti) eri-nomaiseksi, amerika-nenglanti, nime-nomaan, lapse-nuskon, oikeusvira-nomaisten, sama-naikaisesti, toisinajatteleva (kuudesti), etei-saulassa, älykkyy-sosamäärän, pystyty-surakan; (HS) työ-nantajaliitto; (US) tavoittee-nasettelussa, ilmai-santi, kartoitu-surakat, yhtei-symmärryksen, kustannusk-riisin.

Parhaan pistemäärän tässä neljän numeron vertailussa sai Helsingin Sanomat; siinä oli poikkeuksellisia muotoja vähiten ja oikein ladottuja eniten, esim. maan-omistajia, viran-omaisille, äänten-enemmistöllä.

Sovinnaisesta poikkeavaan tavujakoon on eri yhteyksissä kiinnitetty huomiota ja toivottu parannusta ainakin jo vuodesta 1970 lähtien. Tämän vuoden puolella puuttui asiaan eräs Suomen Kuvalehden tilaaja lukijoiden kirjeitä sisältävässä osastossa (8/1981). Hän kirjoittaa: ”Jo monen vuoden ajan olen ärtymystä tuntien seurannut miten lehdet toinen toisensa jälkeen ovat sanoja riviltä toiselle jatkaessaan unohtaneet vanhan kunnon tavujaon.”

Esitettyään muutamia erityyppisiä tapauksia hän jatkaa: ”Ymmärrän tämän kaiken johtuvan siirtymisestä tietokoneaikaan ja automaattiseen ladontaan tms. Mutta eikö tälle olisi mitään tehtävissä? Ennen pitkää se tulee johtamaan täyteen holtittomuuteen kirjoittamisessa, unohdetaan se mikä koulussa opetetaan.” Näin varmasti käykin. Jo nykyisinkin esiintyy ylioppilaskirjoitusten äidinkielen kokeessa säännönvastaista tavujakoa, kuten nimeno-maan, moniu-lotteisemmaksi, ulko-apäin.

Kirjoituksen jäljessä on SK:n toimituksen vastine, jossa aluksi todetaan, että ladonnan suorittava tietokone on helposti saatu oppimaan suomen kielen tavutussäännöt, ja luetellaan nuo säännöt.

Sitten kirjoitus jatkuu: ”Virheitä kone tekee silloin, kun vokaalien välinen konsonantti kuuluukin edelliseen tavuun eli kun yhdyssanan alkuosa on konsonanttiloppuinen esim. genetiivi, ja jälkiosa vokaalilla alkava. Kolmen konsonantin väärä tavutus tapahtuu taas lainasanoissa, jotka eivät noudata suomen kielen sääntöjä.” Oikeaan tavutukseen voitaisiin vastineen mukaan päästä vain siinä tapauksessa, että tietokoneelle annettaisiin kaikki poikkeuksellisesti jakautuvat sanat, mikä kuitenkaan ei ole mahdollista ”kielemme koko ajan uutta luovan hengen vuoksi”.

Vastineen viimeiseen kappaleeseen sisältyy eräänlainen non possumus: ”Tekstifilmien valmistumisen jälkeen suoritettu korjaus taas vaatii niin paljon aikaa vievän korjausprosessin, ettei siihen valitettavasti ole nykyisten aikataulujen mukaan mahdollisuuksia.”

Ainoa tehokas keino nykyisistä poikkeuksista pääsemiseksi olisi kai tekstifilmien valmistumisen jälkeen suoritettu korjaus. Ellei siihen ole mahdollisuuksia, ehdottaisin harkittavaksi seuraavia toimia ennen painatusvaihetta.

– Annetaan tietokoneen muistiin yleisimmät niistä sanoista, jotka poikkeavat normaalista tavutuksesta.

– Kirjoitetaan n-loppuisista liittosanoista kahdeksi sanaksi ne, jotka Nykysuomen sanakirja suosittaa kirjoitettavaksi erilleen, esim. Amerikan englanti, verojen kanto, varteen otettava, lukuun ottamatta, niin ikään. Vaikeutena on tosin se, että monet genetiivialkuiset sanat ovat kieleemme jo vakiintuneet yhdyssanoina, esim. asianajaja, maanomistaja, valtionapu, viranomainen.

– Vältetään mikäli mahdollista pitkiä sanoja, erityisesti yhdyssanoja, koska sellaiset joudutaan lehtien palstoilla yleensä jakamaan kahdelle riville. Tässäkin on omat vaikeutensa, sillä laki- ja virkakieli suosivat pitkiä sanoja eikä niihin mielellään puututa oikaisujen välttämiseksi. Tyypillistä virkakieltä on esim. seuraava lause: ”Lisäbudjetissa otetaan kantaa myös ammattikasvatushallituksen organisaatiouudistukseen ja ympäristöhallintokysymyksiin.” Siinä on kolme sanaa, joista kukin vaatii tilaa lähes tavallisen palstan (noin 50 mm) leveydeltä!