Kirjoitukseenne Pilkun paikka (Kielikello 3/90) viitaten tarjoan mainitsemienne kahden rivinalkupilkun selityksen lisäksi vielä kolmannen, omasta mielestäni paremmankin. Se on silloin tällöin tullut mieleeni, kun äidinkielen didaktiikan lehtorina melkein koko ikäni olen seuraillut peruskouluopetusta, pilkunkin käytön ohjailua.
Ala-asteen opetuksessa käsitellään pilkkuasioita usein jo 3. luokalla (oppilaat ovat n. 9-vuotiaita). Tuolloin ei ole mahdollista puhua lauseiden rinnastus- ja alistussuhteista, ei ehkä vielä pää- ja sivulauseistakaan. Mutta lasten ns. ulkomuisti on hyvä. Siksi usein opetetaan mekaanisesti: Seuraavien sanojen eteen tulee pilkku: että, jotta, koska, kun – –. Tällainen oppi jää monille helposti ja kenties pysyvästi mieleen, vaikka myöhemmin asiaa parsitaan, kun opitaan lisää syntaksin käsitteitä. Kun pilkun paikka silloin tällöin sattuu rivien taitekohtaan, pilkku saatetaan tuikata rivin alkuun, tutun konjunktion eteen. Tätä saattaa myös edistää lapsen käsialan leveä koko. Pilkku voi pesiytyä yleisemminkin rivinalkuiseksi, vaikka ei olisikaan kyse konjunktion yhteydessä tarvittavasta pilkusta. Lasten kirjoituksessa pilkku muuten – toisin kuin koneella kirjoitettaessa – ei teknisesti liity sen enempää edeltävään kuin jäljessä tulevaankaan tekstiin.
Pekka Rautamaa
Kielikellon viime numerossa (3/90) kummastelee Anneli Räikkälä erästä oikeinkirjoitusseikkaa: monet kirjoittajat sijoittavat muuten aivan välimerkkiohjeiden mukaisen pilkun uuden rivin alkuun eivätkä edellisen rivin loppuun. Sama on kummastuttanut monia muitakin, jotka työkseen lukevat esim. koululaisten tekstejä.
Anneli Räikkälä pohdiskelee myös moisen pilkutustavan syitä ja esittääkin pari mahdollisuutta, joskaan ei tunnu olevan niistä aivan vakuuttunut. Kymmenien vuosien lukukokemukseni perusteella toisin tarjolle vielä kolmannen selityksen, johon olen saanut vahvistusta myös kirjoittajilta itseltään.
Kun koulussa, ala-asteelta alkaen, ohjataan oppilaita myös tekstin pilkutukseen, käytetään kuulemma – kai asian yksinkertaistamiseksi – ”että-sanan eteen tulee pilkku” -tyyppisiä ohjeita. Oppilas saa näin, paitsi liikaakin yksinkertaistetun ohjeen itse pilkun käytöstä, myös mieleensä soimaan ohjeen sen sijoituksesta: sen ja sen sanan eteen. Ja kun tuo sana sitten sattuu uuden rivin alkuun, oppilas kuuliaisesti sijoittaa pilkun – sen eteen, riville ensimmäiseksi.
Pirjo Itkonen