Köyhtyykö kieli, on kysymys, joka usein esitetään suomen kielen kanssa työkseen puuhastelevalle. Kysymykseen voi antaa monta eri vastausta. Tarkastellaanpa kieltä nyt vaikka suurennuslasi kädessä ja nippu yleiskielistä sanomalehtitekstiä toisessa. Ovatko ne kömmähdykset, joihin lehdentekijöiden jäljiltä törmää, kielen köyhyyttä, vai olisiko niissä näkyvissä vain kirjoittajan yksilöllisen kielen köyhyys? Monesti tuntuu siltä, että nimenomaan kirjoittajan oma sanavarasto on niukka, ja se hänen vähäinen sana-aineksensa on vielä huiskin haiskin jäsentymättömänä pitkin varastoa. Tällaisista ”merkitykseltään jotenkin sinnepäin” -sanavaroista on sitten kiireessä hankala löytää tarpeeseen osuvia ilmauksia.
”Talo ei röyhtäile, vaikka se viestittääkin arvokkuudesta”, kirjoittaa erään lehden toimittaja. Pröystäileminen ja röyhtäileminen eivät kuitenkaan ole aivan sama asia. Toinen kirjoittaja luettelee joukon kevyen musiikin nimiä, jotka ”kapelloivat bändiä”. Kapelloiminen tarkoittaa jalometallin erottamista kapellissa eli luutuhkasta tehdyssä upokkaassa. Sitä ei kynäilijä liene halunnut sanoa, vaan ilmeisesti lyhyesti kertoa kapellimestarina toimimisesta. Eräs päivälehti kertoo, että ”opetusministeriö on huolehtiva valtuuskunnan hotelloimisesta, päivärahoista ja matkoista Suomessa”. ”Muodikkaalla” oida-johtimella ei kuitenkaan kaikista nomineista saa käyttökelpoisia verbejä.
Arkisen leiman on tahattomasti muuten asialliseen tekstiin antanut se kirjoittaja, jonka sanavarastosta on kokoomateokselle löytynyt ilmaus kasaamateos ja kokoomatyölle kasaamatyö. ”Suomi on saanut tennismessiaansa”, otsikoi eräs toimittaja. Artikkelista käy kuitenkin ilmi, että kysymyksessä on huippupelaaja, sankari, idoli, ei suinkaan palvottu opettaja. Kevytlentämisen lisääntymisestä kirjoittaa toinen. Hakemalla tulee mieleen, että sana tarkoittaa pienkoneiden liikennettä. ”Ei enää ulkoa opittua putkitietoa”, lupaa eräs toimittaja. Putkitietoa? Putkia koskevaa tietoa vai tietoa tuutin täydeltä vai kapea-alaista tietoa? Mitähän ilmaus tarkoittaa?
”Jyrkkään (liikkeiden rakentamisen) aloituspiikkiin investointiverokauden päätyttyä järjestö ei kuitenkaan usko.” Miksi järjestön pitäisi sitten uskoa aloituspiikkiin? Epäonnistuneen kielikuvan taustalla lienee liikerakentamista kuvaava taulukko, jonka diagrammi on lähtöviivallaan naskalinpiikin kaltainen. Kuvakieli on päässyt karkuteille myös siltä kirjoittajalta, joka tiedottaa keskuspankin aloittavan jatkokeskustelut pankkien kanssa ”luottohanan hillitsemisestä”, ja jatkaa, että ”pelkästään pankkien hartioille luottohanan kiristystä ei saa kuitenkaan jättää”. Hanaa ei tavallisesti hillitä eikä liioin hartioilla kiristetä.
Häirikkö-sana otti tuulta siipiinsä heti synnyttyään. Sen lähtömerkityshän on ’(päihtynyt) ympäristölleen häiriöksi oleva henkilö’. Sanalle kävi kuten monelle muullekin kansan suussa maistuvalle: sen merkityksen rajat liukenivat. Kannasta synnytettiin sitten öidä-johtimellinen, tyyliltään arkinen verbi häiriköidä, ’käyttäytyä (päihtyneenä) häiritsevästi’. Eräs lehti kirjoittaa, että Itä-Euroopan maat ovat häirikkötekijöitä, koska siellä hinnoittelu perustuu muulle kuin markkinapohjalle”. Toimittaja on tavoitellut ilmeisesti häiriötekijä-sanaa. Häiriköinnin merkitys ei ole selvä niille kynäilijöille, jotka kirjoittavat, että ”lehmän ärhentelevä pötsi häiriköi”, ”matkatoimisto aloitti hintahäiriköinnin” tai että ”on seksuaalisia häiriköintejä eli soitetaan naisten nimissä oleviin puhelinnumeroihin”.
”Ei talo mikään rikos ole, muttei positiivinenkaan”, pohtii röyhtäilevästä talosta kirjoittava lopuksi. ”Rikos” vaatisi seurakseen jonkin täsmentävän määritteen, jotta lukijan ei tarvitsisi vaivautua miettimään, mitä kirjoittaja haluaa sanoa. Olisiko toimittaja hakenut ilmausta ”talo ei riko ympäristön tyyliä” vai ”talo ei ole rikos ympäristöään vastaan”? Mene ja tiedä.