Sanakirjan lukemisessa on omat niksinsä; tiivis sanakirjatyyli vaatii lyhenteiden ja merkkien käyttöä ja lukijalta niiden tunnistamista. Suomen kielen perussanakirjassa on pyritty mahdollisimman selkeään ilmaisuun, mutta kokonaan vailla lyhenteitä ja merkkejä ei ole selvitty. Jos ei malta tutustua sanakirjan alussa oleviin opasteisiin vaan tutkii pelkkiä sanojen merkityksiä, jää paljon informaatiota saamatta. Esimerkiksi tieto sanojen taivutuksesta on Perussanakirjassa upotettu pieniin numero- ja merkkikoodeihin, jotka viittaavat ensimmäisen osan alussa oleviin taulukkoihin.

Hakusanan oikeassa ylänurkassa oleva numero viittaa varsinaiseen taivutustyyppitaulukkoon. Esimerkiksi numero 7 sanan siipi vieressä kertoo, että sana taipuu kuten taulukon mallisana 7 eli ovi, siis e-vartaloisena (siiven) eikä i-vartaloisena (esimerkiksi ”siipin”). Numeron vieressä oleva tähti eli asteriski (*) osoittaa, että sanassa on astevaihtelu, ja kirjain E kertoo vielä astevaihtelun laadun: p vaihtelee v:n kanssa samoin kuin astevaihtelutaulukon E-kohdassa mallisanassa (sopu : sovun). Koodi voi olla myös sulkeissa, mikä osoittaa kyseisen taivutustavan harvinaiseksi. Jos koodeja on kaksi rinnakkain, on yhtä mahdollista taivuttaa molempien osoittamalla tavalla.

Samantapainen merkintäsysteemi on jo Perussanakirjan edeltäjässä Nykysuomen sanakirjassa, jossa numero viittaa laajaan taivutustyyppitaulukkoon; astevaihtelu osoitetaan tähdellä, mutta erillistä astevaihtelutaulukkoa Nykysuomen sanakirjassa ei ole. Perussanakirjan taulukko on tiiviimpi kuin Nykysuomen sanakirjan. Samantapaisia tyyppejä on yhdistelty (maa, pii, puu), vanhentuneita poistettu (kiiru); toisaalta jotain on myös lisätty (solakka). Pyrkimyksenä on ollut osoittaa suomen kielen sanojen nykykielen mukainen tavallinen taivutustapa: esimerkiksi selvät murteellisuudet ja kovin runolliset muodot on karsittu. Niinpä Perussanakirjassa ei mainita esimerkiksi sellaisia taivutusmuotoja kuin vapahan ’vapaan’ tai vanhempata ’vanhempaa’. Joitakin harvinaisiksi käyneitä muotoja on kuitenkin myös säilytetty, ja harvinaisuus osoitetaan taulukossa sulkeilla (esim. yksikön illatiivimuoto vieraihin tai monikon genetiivimuoto tuhanten).

Taivutustyyppitaulukko voi antaa vain melko karkean kuvan sanojen taivutuksesta. Taulukon sisällyttäminen sanakirjaan perustuu käsitykseen, jonka mukaan suomen kielen taitoinen lukija osaa mallisanan merkki- eli teemamuotojen avulla muodostaa paitsi kyseisen sanan loput muodot myös muiden samantapaisten sanojen taivutusmuodot.

Taulukko on aina yleistys: siinä ei voi esittää kaikkia kielen hienouksia, poikkeuksia ja erikoisuuksia, muuten se paisuu toivottoman laajaksi ja epähavainnolliseksi. Ongelma on Perussanakirjassa yritetty ratkaista siten, että sana-artikkeleissa esitetään hakusanan jälkeen tarpeen mukaan lisätietoja taivutuksesta, esimerkiksi huomautuksia vierassanojen taivutusvokaalista.

Pyrkimys yhdenmukaisuuteen

Kieli pyrkii itse muokkaamaan taivutusjärjestelmää yksinkertaisemmaksi: harvinaiset tyypit tahtovat sulautua yleisempiin. Harvinaisuus tarkoittaa tässä harvoin esiintyvää, sillä jopa taivutustyyppinsä ainoa edustaja säilyy, jos se esiintyy kielessä tiuhaan (tällaisia paljon käytettyjä sanoja ovat esimerkiksi lämmin ja mies). Kenellekään ei tuottane vaikeuksia taivuttaa jokapäiväistä sanaa vuosi (: vuoden : vuotta), mutta harvinainen paasi-sana saattaa olla ongelmallisempi; paaden : paatta -taivutuksen rinnalla näkee esimerkiksi päivälehdissä taivutettavan myös paasin : paasia. Paasi pyritään Perussanakirjan ohjeissa vielä pitämään omassa karsinassaan, sillähän on tukenaan useita samantyyppisiä sanoja (käsi, reisi, vesi jne.). Sen sijaan ori, joka vanhastaan taipuu oriin : oritta : oriiseen jne., on tyyppinsä ainut edustaja ja esiintyy lisäksi nykyään niin harvakseltaan, että se on pitkälle mukautunut tavallisemmaksi i-vartaloiseksi nominiksi, joita Perussanakirjan taulukossa edustaa sana risti. Vaikka teoriassa olisikin oppinut ori-sanan taivutuksen, täytyy olla aika pinttynyt puristi kertoakseen lapsille, että ”katselinpa minäkin nuorena televisiosta Mustaa oritta”; taivutus Mustaa oria on nykykielitajun mukainen. Tämän on kielilautakuntakin todennut (25.5.1988), ja Perussanakirja antaa orille eli oriille sekä vanhan että uuden taivutuksen yhtä mahdollisena. – Taivutuksella ori : orin : oria on kansan-omaistakin pohjaa sekä idässä että lännessä.

Niin sanottu konsonanttivartaloisuus on vanhan sanan tunnusmerkkejä – ja piirre, joka osittain on katoamassa. Jotkin vielä Nykysuomen sanakirjassa myös konsonanttivartaloisiksi merkityt sanat (suksi : susta; lahti : lahta) ovat nykyisin vain vokaalivartaloisia (suksea; lahtea).

Kielessämme on kahdenlaisia e-loppuisia nomineja. Toiset taipuvat kuten hame (: hameen : hametta : hameiden), toiset kuten nalle (: nallen : nallea : nallejen). Ensin mainittuja on paljon enemmän, ja niinpä niiden antama vahva malli vetää puoleensa myös nalle-tyypin sanoja. Esimerkiksi lainasana psyyke pyrkii saamaan sellaisia muotoja kuin ”psyykkeen”, ”psyykettä” asujen psyyken ja psyykeä rinnalle. Ehdotonta jakoa ei aina voi tehdä; esimerkiksi uudehko japanilainen lainasana siitake on niin suomalaisen sanan oloinen (kuin ohdake tai lomake), että sitä voi taivuttaa kummankin kaavan mukaan.

Vaillinaisen taivutuksen osoittaminen

Useissa vaillinaisesti taipuvissa hakusanoissa ei ole lainkaan taivutustyyppinumeroa. Esimerkiksi sanasta sees todetaan sana-artikkelissa: ”nykyisin vain nominatiivissa”. Kielioppaissa vielä kummitteleva ainakin yleiskielestä kadonnut genetiivimuoto sekeen on jätetty pois.

Jotkin konsonanttivartaloiset verbinmuodot elävät enää kivettyminä tietyissä rakenteissa (saada tuta). Niitä ei ole otettu taulukkoon erilliksi tyypeiksi, vaan taivutusta koskeva tieto on annettu sana-artikkeleissa. Parille vaillinaisesti taipuvalle verbityypille on kuitenkin taulukossa luotu omat taivutuskaavansa, nimittäin tyypeille kumajaa (77) ja kaikaa (78).

Yhdyssanojen taivutus

Yhdyssanoissa, joiden perus- eli jälkiosa on erikseen hakusanana, ei yleensä ole indeksinumeroa; niiden taivutushan selviää perusosan kohdalta. Esimerkiksi sanassa ranta-alpi ei ole taivutustyyppinumeroa, vaan taivutusohjetta kaipaava löytää sen sanan alpi kohdalta, sanan yksimielinen taivutus taas löytyy hakusanan -mielinen kohdalta. (Hakusanoina on paljon vain yhdyssanan perusosina esiintyviä sanoja kuten -silmäinen, -vuotinen jne.) Jos perusosaa ei ole erillisenä hakusanana, indeksi on merkitty (sekasortoisuus40), samoin, jos perusosaa on vaikea hahmottaa erilliseksi sanaksi (gonggongi5).

Indeksinumero on myös adjektiivialkuisissa yhdyssanoissa: taulukossa on omat tyyppinsä (50) niille, joiden alkuosa taipuu (syvämeri : syvänmeren) ja (51) niille, joiden alkuosa jää taipumatta (omahoitaja : omahoitajan). Tämä taipumaton tyyppi on nykyisin yleisempi. sitä suositaan muun muassa tekniikan ja lääketieteen, yleensäkin luonnontieteiden termeissä. Sana voi myös saada kaksi taivutustyyppinumeroa (50,51), mikäli sitä on mahdollista taivuttaa kahden eri tyypin mukaan (isoveli : isonveljen tai isoveljen).

Astevaihtelun vaikeuksia

Astevaihtelun osoittavat Perussanakirjassa siis taivutustyyppinumeron viereen sijoitetut tähti ja kirjain. Ne saattavat olla myös sulkeissa, mikä tarkoittaa, että astevaihtelu on mahdollinen mutta ei pakollinen (esimerkiksi hk-yhtymissä joko vihko : vihon tai vihko : vihkon). Joissakin tapauksissa astevaihtelun tarkempi esiintyminen näkyy vasta taivutustyyppitaulukon esimerkkimuodoissa (sekä naulakkoihin että naulakoihin; sekä solakkoihin että solakoihin).

Joissakin tyypeissä astevaihtelu on selvästi kielestä hämärtymässä: varsinkaan yksinäiskonsonanttien k, p ja t vaihtelu kadon, v:n ja d:n kanssa harvoin esiintyvissä sanoissa ei ole itsestään selvää. Uusiin lainasanoihinhan tämä astevaihtelu ei ulotu: taivutetaan data : datan, vaikka kielessä on astevaihtelullinen malli pata : padan. Japanilaisista runoista puhuttaessa taivutetaan haiku : haikun, vaikka savua tarkoittavassa haiku-sanassa toteutuu astevaihtelu: haiun. Vanhojen tuttujenkin sanojen taivutus voi horjua, esimerkiksi kirkua : kirun tuntuu monesta oudolta, samoin vaihtelu p : v tuottaa vaikeuksia. Huomiota herättänein esimerkki lienee viive-sanan taivutus: viipeen on monen kielitajussa mahdoton, vaikka taivutus taive : taipeen on luonnollinen. Perussanakirjahan hyväksyy niin viipeen kuin viiveenkin (tästä kirjoittaa tarkemmin Marja Lehtinen sivulla 8).

Kaksois- ja yksinäiskonsonantin astevaihtelu (kk : k, tt : t, pp : p) sen sijaan elää ja voi hyvin, jopa yleistyy. Esimerkiksi konsonanttiloppuiset vierassanat tyyppiä gallup ja market (taivutus gallupin : gallupia; marketin : marketia jne.) pyrkivät taipumaan kotoistetun marketti-mallin mukaan (taivutus markettia : markettiin jne). Onpa tämäntyyppinen astevaihtelu vaikuttanut myös vierasperäisen konsonantin sisältävien sanojen taivutukseen, taivutetaan esimerkiksi dubata : dubbaan ja digata : diggaan. Tällöin Perussanakirjassa on sana-artikkelissa huomautus ”taivutus astevaihtelun tapaan”.

Minkälaisiin taivutusongelmiin löytyy apu sanakirjasta?

Seuraavassa muutama esimerkki taivutusta koskevista kysymyksistä, joihin löytyy vastaus Suomen kielen perussanakirjan taivutustyyppitaulukon avulla:

– Kumpi on oikein, vyyhdin vai vyyhden?

– Sopiiko ruokalistassa lukea parsakaalta?

– Muoto palveluja on varmasti oikein, entä palveluita?

– Voiko työpaikkailmoituksessa julistaa haettavaksi kolme lääkärin toimea?

– Onko korrektia käyttää imperfektimuotoja huuti ja rakenti?

Suomen kielen monimuotoisuuteen sisältyy paljon rinnakkaisuutta, ja Perussanakirjassa on pyritty ottamaan huomioon tämä variaatio. Äskeisiinkin kysymyksiin vastausta hakiessaan huomaa, että voi todella olla useita oikeita tapoja taivuttaa sanaa. Taivutussysteemi muuttuu: muoto, joka ennen oli jokapäiväinen, saattaakin nykyään luoda tekstiin vanhanajan juhlallisen sävyn; muoto, joka uutuuttaan särähtää keski-ikäisen korvaan, saattaa koululaisen mielestä olla ainoa oikea. Nykysuomen sanakirjan taivutustyyppitaulukko esittää esimerkiksi korkea-sanan monikon illatiiviksi vain h-llisen korkeihin-muodon, jonka nykykielessä on lähes kokonaan syrjäyttänyt tyyppi korkeisiin. Nukke-sanan monikon genetiiviksi taas on aikaisemmin opittu nukkein ja nukkien, jotka ovat tietysti yhä oikein, mutta tyyppi nukkejen on ollut yleinen jo parikymmentä vuotta.