Suomen murteiden sanakirja pyrkii esittämään tyhjentävästi kaikki sanat kaikista murteistamme. Mukana ovat myös entiset kannakselaismurteet ja Inkerissä puhutut suomalaismurteet, Ruijan ja Pohjois-Ruotsin suomalaismurteet sekä Vermlannin metsäsuomalaisten nyt jo hävinnyt kieli. Valmiissa sanakirjassa arvioidaan olevan 350 000–400 000 hakusanaa eli noin kaksi kertaa enemmän kuin kirjakieleen perustuvassa Nykysuomen sanakirjassa.
Lukija saattaa murresanakirjan avatessaan yllättyä siitä, että teoksessa on paljon sellaisia sanoja, jotka esiintyvät kirjakielessäkin. Moni pitää vain murteisiin kuuluvia sanoja murresanoina. Ei ajatella, että kirjakieli on luotu murteiden pohjalta ja murteiden aineksista. Sekoitus ei kuitenkaan ole tasakoosteinen. Länsimurteiden aineksia on enemmän, sillä kirjakielemme kehittäjistä monet olivat länsisuomalaisia ja luonnollisesti suosivat itselleen tuttuja sanoja ja sanontoja.
Sekä kirjakielessä että murteissa esiintyvä sana on esim. aspi. Suomen murteiden sanakirjan mukaan aspin päämerkitykset ovat ’u:n muotoiseksi taivutettu, molemmista päistään terävä puuhun iskettävä kiinnitinrauta, määrly, sinkilä’ ja ’oven t. kannen sulkemislaite: pitkänomainen rautalevy, jonka toisessa päässä on reikä kiinnityssinkilää varten t. sarana, toisessa rako, johon alustaan isketty sinkilä sopii; salparauta’. Kuten oheisesta kartasta näkyy, edellinen merkitys on jälkimmäistä laaja-alaisempi ja itäisempi. Enimmät tiedot ’salpalevy’-merkityksestä ovat Lounais-Suomesta. Kuvaavaa suomen kirjakielen länsipainotteisuudelle on, että Nykysuomen sanakirja pitää ’salpalevy’-merkitystä aspin päämerkityksenä ja mainitsee sen ensimmäisenä. Tosin ’sinkilä, määrly’ -merkityskin mainitaan mutta vasta ”muuta käyttöä” -ryhmässä ja sellaisten verraten harvinaisten merkitysten kuin ’haka, säppi’ jälkeen.
Murteiden sanakirjan aspi-artikkeli sopii hyvin havainnollistamaan kirjan sana-artikkeleiden yleistä rakennetta. ’Määrly’ ja ’salparauta’ -merkitysten lisäksi aspilla on myös muita, harvinaisempia merkityksiä kuten ’airossa oleva silmukka, joka sopii veneen hankaintappiin’, ’rauta, joka pitää kärryjen akselin sille kuuluvassa syvennyksessä’ ja ’katajan t. kuusen oksasta tehty hakanen, joka sitoo tuohiropeen päät toisiinsa’. Nämä merkitykset luetellaan päämerkitysten jälkeen. Silloin kun sanalla tai sen eri merkityksillä on selkeä maantieteellinen levinneisyysalueensa (kuten aspin päämerkityksillä), sanakirja ilmoittaa levikin. Jotakin levikistä kertovat myös aidosta puheesta peräisin olevat lause-esimerkit, joilla valaistaan kutakin merkitystä. Aspin ensimmäiseen merkitykseen kuuluvat mm. esimerkit Onkos siällä mittään aspee, minkä mä saah hevoseni kii? (Luopioinen) ja Joss oli ennev vanahaam pikku aspi (kolehtihaavin) varressa, että kollehtankerrääjä kun näki, että joku nukku, puisti sitä korvaj juuressa (Vaala).
Sanoilla saattaa murteissa olla poikkeuksellisia äänneasuja tai sanojen taivutus saattaa olla poikkeuksellista. Sanakirja kertoo tämänkin. Muun muassa osassa Keski-Pohjanmaata ja Kainuuta käytetään aspi-muodon tilalla muotoa apsi, jossa siis s ja p ovat vaihtaneet paikkaa. Kaakkois-Hämeessä taas normaalitaivutuksen aspi : aspin tilalla kuulee taivutusta aspi : aspen (ks. karttaa). Aspi-sanan rinnakkaismuotoja ovat myös aksi, haspa ja haspi. Ne eroavat aspista kuitenkin niin paljon, että ne on sanakirjassa esitetty omina artikkeleinaan. Lukijan on helppo päästä niiden jäljille, koska aspi-artikkelissa on viitattu niihin.
| aspi : aspin | |||||||
| aspi : aspen | |||||||
| aspi : aspin | |||||||
Paitsi sanojen määrässä murteet ylittävät kirjakielen myös merkitysten ja käyttötapojen moninaisuudessa. Tämä ehkä ainakin osaksi johtuu kansanihmisen tavasta jäsentää todellisuutta pikkupiirteisesti, hahmottaa maailma mieluummin osina kuin kokonaisuuksina. Esim. asua-verbillä on murteiden sanakirjassa suunnilleen samat käyttötavat kuin kirjakielessäkin mutta sen lisäksi lukuisia muita, kirjakielelle täysin vieraita merkityksiä. Mainittakoon esimerkkeinä vaikkapa sellaiset eteläpohjalaisuudet kuin ’raivata peltoa, muokata ja hoitaa maata’: Minä asuun siihem (tilaan) peltua ja teir riihe (Nurmo), ’rakentaa, tehdä’: Kuka teilles sitä talua tuloo asumahan (Jurva) tai ’leikkiä, talostella’: Täs on sulle näitä koreeta koffettipaperia saat viärä ne kotias ja asua niillä (Alahärmä).
Luonnollisesti sanakirjassa on myös kirjakielelle täysin vieraita sanoja, ahdasalaisuuksia, joista on hyvin vähän tietoja tai jotka tietojen runsaudesta huolimatta näyttävät rajoittuvan vain jollekin alueelle. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluvat esim. lounaissuomalainen ajeltua ’olla heitteillä, ajelehtia’, eteläpohjalainen auseerata ’askarrella, puuhata, häärätä, touhuta’, sydänhämäläinen aloo ’talon t. kartanon alue torppineen ja mäkitupineen; tällä alueella asuva väestö, alustalaiset’, kannakselainen aattolohko ’sianlihasta, toisinaan myös kalasta ja perunasta (aiemmin nauriista) valmistettu keitto, jota tehtiin joulunpyhien aattopäiviksi’, pohjoissavolainen ahvatanvakka, jota käytetään viittaamaan ahneeseen ihmiseen (esim. Se vanahin tytärhän se ol tottunna olemaan siinä pesässä nii ahvata vakolla), kainuulainen aulake ’jäätymätön kohta jäähän menneessä järvessä t. joessa; suon silmäke; kylvämättä jäänyt kohta pellossa, kasvamaton kohta niityssä’ ja tornionjokilaaksolainen eekka ’ruuhimainen, tasapohjainen ja -päinen vene’.
Kielen luonteeseen kuuluu jatkuva muuttuminen: sanat muuttuvat ja niiden merkitykset muuttuvat. Itse asiassa sana-artikkelissa on nähtävissä eri-ikäisten merkitysten sarja. Se ei ehkä ole aukoton; kuoleminenkin on osa kielen elämää. Merkitykset eivät liioin välttämättä ole artikkelissa iänmukaisessa järjestyksessä. Silti todennäköinen merkityksenkehityksen kulku on usein pääteltävissä.
On ilmeistä, että esim. aituutella-sanan merkityksistä merkitys ’ahdistella, hätistellä jhk’ on vanhin; monissa ryhmän esimerkeissä onkin puhe eläinten aitaukseen ajamisesta. Sen sijaan merkitykset ’kosiskella, hakkailla’ ja ’opettaa, neuvoa; pitää kurissa’ ovat jo etääntyneet kuvallisen ja henkistyneen käytön suuntaan. Niissäkin yhteys alkuperäiseen merkitykseen on vielä tajuttavissa, onhan sekä kosiskeleminen että opettaminen ja kurissa pitäminen tavallaan yrittämistä saada joku johonkin tilaan, mukautumaan yrittäjän tahtoon.
Sanojen elämä on sidoksissa vallitsevaan kulttuuriin ja kielenulkoiseen todellisuuteen. Suomen murteiden sanakirjan heijastama todellisuus on 1800-luvun lopun maatalousvaltainen yhteiskunta, jossa ihmistyö ja käsityö olivat arvossaan. Voi kysyä, miten esim. sellainen keskipohjalainen sana kuin annakoida ’katsella almanakkaa, annakkaa’ kuvastaa ympäröivää todellisuutta. Miksi tällainen sana, jolla kirjakielessä ei ole edes vastinetta, on ollut kielessä tarpeen? Ehkä siksi, että almanakka on maamiehelle (esim. isäntä annakoehti) ja rannikon kalastajalle ollut tärkeä tietolähde ja almanakan katseleminen jokailtainen askare. Almanakasta on voinut nähdä taivaankappaleiden asennot ja liikkeet ja niiden perusteella tehdä tulevaa säätä ja töiden aloittamisaikaa koskevat johtopäätökset.
Todellisuuteen törmätään siinäkin, että on tarvittu sanaa elämänlaudat. Se tarkoittaa kahdesta lehmän vatsan alta kulkevasta laudasta ja niiden päihin katosta tulevista köysistä muodostuvaa laitetta, jolla heikkokuntoinen eläin pidettiin pystyssä. Nykyajan hyvinvointilehmät, joille tietokone laskee hivenaineet ja kivennäiset, eivät elämänlautoja kaipaa.
Joskus kieli näyttää olevan epäjohdonmukainen. Jos eläkeakka merkitsee eläkkeellä olevaa naista, miksei eläkehevonen merkitse eläkkeellä olevaa hevosta vaan tarkoittaa hevosta, jonka eläkkeellä oleva vanha emäntä – siis eläkeakka – sai ottaa käyttöönsä silloin kun hevosta tarvitsi? Siksikö, että todellisuudessa hevoset eivät ole eläkkeellä.
On tullut fraasiksi puhua kansankielen rikkauksista ja ehtymättömästä aarreaitasta, jonka murteidemme sanasto jokaiselle kielensä ilmeikkyyden kehittämisestä kiinnostuneelle tarjoaa. Vaikutelmaksi kuitenkin jää, että aarteistoa on verraten vähän tietoisesti ammennettu. Ne kirjailijoistamme, jotka ovat viljelleet teoksissaan kansankieltä, ovat kai useimmiten tuottaneet sitä omista lähtökohdistaan ja omasta murrepohjastaan käsin. Murre on luonnostaan kuulunut heidän ilmaisuvarastoonsa. Kun suomen kieltä 1800-luvun lopussa kehitettiin sivistyskieleksi ja kun kieleen tarvittiin runsaasti uusia sanoja uusien käsitteiden nimityksiksi, tavallisempaa oli tarjota ehdolle uudismuodosteita ja sepitteitä kuin murteista lainattuja sanoja. Syykin on selvä: murteiden sanastoa ei vielä 1800-luvun lopussa ollut kerätty, sitä oli hankala hyödyntää.
Tällä vuosisadalla tilanne on muuttunut. On syntynyt noin 8 miljoonan muistiinpanoliuskan murresana-arkisto. Vaikeutena ei nyt olekaan aineiston puute vaan se, että arkisto ei ole jokaisen ulottuvilla ja että sen laajuus pysäyttää monen yrittäjän. Suomen murteiden sanakirjan tarkoituksena on poistaa nämä esteet. Kirja on toivottavasti pian jokaisessa koulussa ja kirjastossa halullisten tutkittavana. Aarreaitan ovi on aukaistu, arkun kansi on jo raollaan.